Hopea

Päivänvalo on kuin asioiden katsominen läheltä, ollessaan mukana ja velvoitettu osallistumaan tapahtumien oikulliseen kulkuun. Etäältä katsoessa ei tarvitse riepottaa tunteitaan ja keskittyä selviämään seuraavaan sekuntiin, koska näkee tapahtumien sarjan, toinen toisiinsa liitoksissa olevan kokonaisuuden ja kaiken kaaoksen keskeltä nousevat olennaiset asiat esiin kuin merkkitulet pimeydestä.

En ymmärrä, miksi puhutaan kultaisista muistoista. Kun paha unohtuu, ei kaunis kaunistu, vaan näkyy kuulaana, kuunvalon kaltaisena keilana, valaisee polun jota ei ennen tiennyt olevan olemassa. Päivänvalo häikäisee meidät sokeiksi, kuun kaje antaa silmien tottua ja oppia näkemään itse.

Minun isoäitini kuoli. Se, jonka en edes tiennyt olleen elossa. Olisin halunnut edes kerran nähdä hänen kasvonsa. Vain kerran nähdä se kromosomien alkulähde, minkä takia minäkin olen olemassa ja miksi olen jotain. Olisin halunnut katsahtaa kolmanteen sukupolveen ja oppia jotain synneistä, jotka siirtyvät lapsilta heidän lapsilleen.

Minun mummini kuoli. Minä surin, vaikka mummin kanssa olimme puhuneet ne asiat selviksi: minä surin koska olin ja olen itsekäs ihminen, joka kaipaa niitä keskusteluja, sitä 80 vuoden kokemusta elämisessä, joka oli minulle toisinaan ongelmallista. Eräässä maalla olevassa talossa oli mummilan tuoksu ja samanlaiset kaapinovet, ja istuin pala kurkussa ulkona tupakalla. Eikö sitä koskaan totu?

Minun äitini kuoli ja isä teki paljon lumitöitä. Niitä riitti tuntikausiksi omalla pihalla, naapurin pihasta saattoi jatkaa. Toivoin, että lunta olisi yllin kyllin kunnes pimeys on ohi. Rakas isäni on yhä läsnä, enää tarvitsee vain pelätä menetystä. Äidin kohdalla pelkoa ei enää ole, äiti käy unissani, olen oppinut tuntemaan hänet paremmin - hän on pyytänyt, etten eläisi niin pelokkaana kuin hän. Minä lupasin yrittää, vaikka se lupaus toisinaan tuntuu vaikeammalta kuin ajatus kuolemasta.

Kymmenen vuotta minulla oli kaksi ystävää. Tietyn yhtyeen musiikki, automatka läpi linnojen reunustaman viinilaakson (linnojenkin ikkunoissa on pyykkinaruja, joissa valkeat alushousut lepattavat tuulessa), ne tuhannet olemiset ja asiat, joista suurin osa saa vieläkin aikaan hymyn. Minulla on yhä levy lainassa, ehkä jonain päivänä voin palauttaa sen kättä ojentamalla. Talot joskus sortuvat, yhteen hyvintähdättyyn iskuun kivijalkaan, eikä kukaan tiedä miksi, mutta minä muistan miten kaunis talo oli ja kaipaan sitä.

Ystäväni, mikä onni on sellainen ystävä. Joka katoaa sanaa sanomatta. Päätin, etten enää halua uusia läheisiä ystäviä. Minun on vaikea unohtaa, minun kiintymykseni on sellaista, että syntyessään sen on vaikea kuolla. Kun se yritetään tappaa, minun on vaikea ymmärtää edes sitä.

Tuijotin punertuvaa taivaantaulua ja tajusin surreeni paljon yhteensä, yhtä mittaa kaksi vuotta, hämmästelin miten paljoon suruun minusta oli. Mutta yhä tunsin kylmää, yhä kykenin kyyneliin. Piesty hevonen voi yhä juosta. Suuri läksy oli vasta edessäpäin, hyvä etten tiennyt sitä, olisin suotta huolestunut, kuten kaikesta mahdollisesta ja mahdottomasta muutenkin. Minä käytän mielikuvitustani väärin - turhan murehtimisluokkani on A1. Diplomilla, oivallisesti hermoilevana.

Teen viikottain tilintekoa sen kanssa, mistä olen tullut. Se laimentuu, mutta aina muutama molekyyli jää jäljelle. Pitäisi kyetä lumitöihin, omassa pihassa, sillä luottamuksen päälle on kasautunut melkoinen kinos. Yksinäisen suden traagisuus alkaa olla banaliteetti, sillä ei edes siihen voi ripustautua ja selittää sillä kaikkea sitä, mikä on silkkaa pelkoa. Minä lupasin äidille yrittää. Minä haluan itseni takia yrittää. Minä haluan yrittää sen ihmisen takia, joka on itsessään ihme.

Kun pärjää yksin, se on kaukana siitä, että pärjää yhdessä. Toinen ihminen on hirveä riski, hirveä menetys, kivun ja hylätyksi tulemisen pelko, perkele enkö olekaan aina oikeassa, minussako muka jotain vikaa, minähän OLEN hallittu ja mukava ja täydellinen yksin. Tunteita, roihua, läheisyys on vaarallista, kiintymys kuin kuoleman syliin istuisi, etäällemeno jo lopun alku, lähelletulo kuin uhkaava liike, ja silti siinä kaikessa vaikeudessa on olemassa ydin, minkä takia lähtee yrittämään mahdotonta. Yhteys, läheisyys, omnipotentiasta luopuminen, mahdollisuus kokea rakastamisen voima, mahdollisuus rakkauden kautta päästä peloista etäämmäs, mutta vain kohtaamalla pelot, ei koskaan väistämällä niitä.

Kun seisoin sängyn vierellä koneiden kohinassa ja pidin kättä, jota olen ensimmäisenä tässä maailmassa pitänyt kädessäni, ja tuo ihminen, jonka kallo oli avattu, jonka aivoja oli yritetty paikata, joka oli nukutettu ja vain muutaman primitiivisimmän aivotoiminnon säikeellä kiinni tällä puolen, puristi kättäni takaisin ja nosti sykkeensä verenpaineensa refleksinsä hereille säikyttäen hoitajat, minusta tuntui että siinä kosketuksessa käytiin elämäni merkittävin keskustelu. Sinä äiti elämäni antaja minä tytär herkin kohtasi edelleen meidän välinen hopealankamme raateleva ja vahvin maailmassa. Sinä teit elämän minulle tyhjästä ja tulet luokseni nytkin kuoleman usvan läpi vain siksi, että olet sinä äiti ja minä olen minä tyttäresi.

Ja kaikki oli anteeksiannettua ja pyydettyä, paikalla oli vain rakkautta kuolemaan saakka.

Hopealankoja on niin vähän, ne ovat niin harvinaisia, ja koska minulla on käsissäni yksi, minä pyydän sydämestäni: Elämä auta minua rakastamaan, luottamaan enemmän, ja pelkäämään vähemmän.