Kevät on kiireinen. Pakkanen on kireä. Nyt jo huomaa valon määrän kasvaneen, töistä palatessa on yhä valoisaa, aurinko antaa ymmärtää muttei ymmärrä vielä antaa. Kyllä tämä tästä.

Lapsiperheellisillä on myös sosiaalista elämää, tiedoksi. Vähän, mutta on kuitenkin. Odotan innolla sellaista viikonloppua ja lauantaita, jolloin ei ole muuta tekemistä kuin mennä pyörimään Ikeaan:)

Outo asento osa 1

No tämä viimekertainen.

En tiedä, mistä aloittaisi tai mistä lähtisi liikkeelle. Tuon tekstin kuitenkin luki ihminen ja koki, että se on suunnattu hänelle ja pilkkaa häntä. Onhan näitä pitkin vuosia tapahtunut: tuntematonkin ihminen on kirjoittanut vihaisena, että mitä hittoa levittelen hänen henkilökohtaisia asioitaan ja vaati nimeä tiskiin, kuka ne asiat on minulle levitellyt mitähäh. Puolituttuja on ilmoittanut loukkaantuneensa kun heistä sillä tavalla rumasti menin sanomaan.

On vaikea sanoa muuta kuin että olen pahoillani. En yleensä ottaen kirjoita yksittäisistä ihmisistä, paitsi joskus itsestäni tai joskus anonyymistä ohikulkijasta. Useimmiten kirjoitan Yleisihmisestä ja -ilmiöstä. Niputan saman ilmiön ilmentymiä yhteen, muodostan esimerkkihenkilöhahmon kuvatakseni jotain asiaa. Aina nämä kehitteet sitten osuvat jotakuta nilkkaan.

Pyrin viemään yksittäistapaukset yleistä kohti. Kirjoittajana ja kolumnistina on jäänyt sellainen tapa. Käytän materiaalia sieltä täältä. Pitkin vuosia jopa. Yhdistelen monia ihmisiä yhdeksi tai yhtä moneksi voidakseni kuvata asian, eikä ilmaisu juutu pelkän henkilön asiaksi. Yritän sanoa jotain, minkä voi monikin ymmärtää, vaikkei olisi samaa mieltä.

Kun tämän sitten joku kokee henkilökohtaiseksi, en tiedä, mitä tehdä tai sanoa. On minua oikeustoimillakin uhattu, kun kuulemma herjaan henkilöä A, jota en tunne enkä hänen asioistaan tiennyt mitään ennenkuin hän teki tiettäväksi suivaantumisellaan, millainen herkkä asia hänen elämäänsä kuuluu:)

Outo asento osa 2

Yleinen kaava on sekin, että ihminen, joka ei tykkää sanoistani, ilmaisustani tai tyylistäni, tulee rähisemään ja vaatimaan, että minun pitää lopettaa, sulkea suuni, tukkia turpani, katkaista kynäni ja sulkea nettini. Hän perustelee vaatimustaan sillä, että minun ilmaisuni rajoittaa hänen ilmaisuaan ja ahdistaa. Joten minun on lopetettava ilmaisuni, jotta häntä ei ahdistaisi ja hän voisi vapaammin ilmaista. Öh. Anteeksi, mutta mitä pirua?

Minä en pidä siitä, että minua yritetään estää sanomasta ajatuksiani. Minä en totisesti pidä siitä, että minulle tullaan kertomaan, miten saan ilmaista omia ajatuksiani ja saanko itse asiassa ollenkaan. Minä en yksinkertaisesti siedä pätkän vertaa sitä, että minulle tullaan kertomaan, miten saan ilmaista tai saanko ilmaista OMIA ajatuksiani OMALLA forumillani (esim. nämä kotisivut, oman Facebookin seinä, oma koti jne.) Minusta sellainen on törkeää, typerää ja persiistä. En pysty kuvittelemaan tilannetta, jossa lähtisin selittämään kaverille, että et sä saa olla hei tota mieltä Niinistöstä sun kotisivulla, siivoa ne pois, sano nätimmin, oo enemmän Haavistomyönteinen. Kiesus.

Minun kanssani saa olla eri mieltä. Minä en mene survomaan omia mielipiteitäni toisten sähköpostilooraan (ainakaan usein:) enkä huutele niitä ihmisten kodeissa. En mene mesoamaan toisten seinille Facebookissa. En rähise toisten kirjoitusten kommenttilaatikoissa. Kukin olkoon mitä mieltä tykkää, minä olen omaa mieltäni. Ajatus, että jollain on pokkaa tulla vaatimaan minulta, että ilmaisuni pitää muuttua (sisällöltä tai tyyliltä) siksi, että olen väärää mieltä, on jotenkin hiton outo.

Outo asento osa 3

Siinä vain tuntuu olevan erilaisia leirejä: niitä, joiden kanssa saa todellakin olla eri mieltä - ja niitä, joiden kanssa saa olla eri mieltä silleen kivasti eli vaan siten, ettei saa sanoa mitään rumaa ja kaikkien vaihtoehtojen pitää olla yhtä kivoja.

Jälkimmäinen ryhmä on erittäin tarkka siitä, että tekee tiettäväksi ja vannoo, että sallii eri mieltä olemisen ja kannattaa sananvapautta. Käytäntö on vain eri. Kun joku asia kirpaisee (esim. oma henkilökohtainen elämäntilanne tuntuu hankalalta, parisuhde kusee ja ero häämöttää), niin sitten otetaan avioliittojen tilaa analysoiva puhe omaan nokkaan ja suututaan. Ei tolleen saa sanoa, rumasti sanoit, arvostelet minun suhdetta, paskapää!

On toki niitäkin, joiden kanssa ei kerrassaan voi olla eri mieltä, koska tulee turpaan tai erilaisesta mielipiteestä kehitetään itkuinen draama, jossa ongelma on yleensä aina se, että se mielipide on esitetty jotenkin loukkaavasti, ärsyttävästi tai mielipidettä sanoessa/kirjoittaessa on käytetty vääriä sanoja tai ilme on ollut jotenkin vihjaava. Mielipide on ollut syyllistävä tai siitä on vain kerta kaikkiaan tullut Niin Paha Mieli. Joka tapauksessa mielipiteen esittäjän tulee lepytellä, hyvitellä, maksaa korvauksia, pyytää anteeksi ja pyöriä mudassa.

Kyllähän sfnet- ja blogitausta on muuttanut ilmaisua ja diskurssia. Siinä välillä peitset kolisevat ja höyhenet pölisevät, sanasto on kärkästä, värikästä ja liioittelevaa. Vedän minäkin välillä marttyyrinhuppua päähän, kun toinen syyttää olkinukeista tai on vaan yks luupää. Kaikki eivät sellaista menoa kestä tai kokevat sen henkilökohtaisena haavoittamisena. Kaikki eivät osaa kiivetä hetkellisen tilanteen yli ja todeta, että tulipas kiihdyttyä huh huh ja eikun jatketaan harjoitteita, no hard feelings, no harm done.

Outo asento osa 4

Facebookin ulkopuolisessa elämässä olen miettinyt tusinasti, että mikä ihmeen idea siinäkin on, että joskus ihminen varta vasten hakeutuu minun seuraani, tietäen tai tuntien minua jo jonkin verran ja sitten yhtäkkiä alkaa vaikertaa, että puhun ärsyttävästi, olen ärsyttävä, ärsytän. Käytän vääriä sanoja, puhun liikaa, puhun väärällä sävyllä, ääneni on liian kova, käteni huitovat liikaa, ja olen kaiken kaikkian LIIKAA tai LIIAN VÄHÄN.

Kohta ihminen karjuu, että vedä ne väris vaimeammalle stana, istu paikallas ja käytä kivempia sanoja äläkä ajattele, älä ilmeile, ole hiljaa OLE HILJAA.

Sain välillä todella tuskastuneita turhautumiskohtauksia: tuntui siltä, että ihmiset menevät ehdoin tahdoin kasvisravintolaan ja sitten kirkuvat, että MIKSEI täällä oo pihvejä ja miks täällä on vihanneksii, mä inhoon vihanneksii!

Ei oikeasti kukaan, ei yksikään tolkun ihminen voi olla niin tyhmä, että minut kerrankin tavanneena odottaa myöhemmin saavansa seuraansa vaisun hissukan, kivamielipiteellisen löpsön ja värittömän nurkkanaukujan. En minä ketään käy potkimassa, en vattuile enkä äidy ilkeilyyn, koska en saa sellaisesta nautintoa. Mutta olenhan minä kyllä aika värikäs käyttämään ilmaisuja, liioittelen tarvittaessa ja kerron aika dramaattisesti ajatuksista, koska se on minun tapani ilmaista itseäni sanallisesti. Sitten tulee jostain joku ja sanoo, että toi sun ilmaisu loukkaa, sun sanavalinta on väärä, sä haukut ja ivaat, sä herjaat ja vattuilet, sä oot sitä ja tätä, sä kuvittelet olevas tota ja kolmatta. Mitä siihen pitäisi sanoa? Anteeksi, että olen minä?

Toki pahoittelen, jos olemiseni on aiheuttanut pahaa mieltä. Ei se ole kivaa. Itkukin pääsee välillä, kun asiat ja kemiat tai tarkoitteet ja vastaanotto menevät ristiin ja päin helkkaria. Ja jos joku on päättänyt ottaa nk. ikävän tulkintakehyksen käyttöön, siitä ei oikein tahdo päästä yli eikä läpi. Turha siinä on selittää. Tai voi selittää vaikka maailman tappiin. Ei se auta. Irriterande, mikä irriterande. Pitäisikö varoituspaita laittaa päälle?

En minä halua lopettaa kirjoittamista ja tällä tavalla ilmaisua siksi, että kerran vuodessa joku loukkaantuu.

Minulla oli joskus tässä tarinakirjassa alustava varoitusteksti, jossa oli jotakuinkin "...jos koet tekstien kertovan sinusta, se on vain sattumaa..." Pitäisiköhän ottaa se takaisin käyttöön?

Halusin vielä lisätä tämänkin kysymyksen: miksi AINA, aina ihan joka kerta, kun joku tulee naukumaan, että hänen mielensä on pahoitettu, häntä on haavoitettu, hän on oikeutettu korvauksiin, häneltä pitää pyytää anteeksi, hänen takia pitäisi muuttua ihmisenä, muuttaa äänensävynsä, sanankäyttönsä ja ilmeenvalintansa et cetera valivali, siinä alkaa haiskahtaa ihan selkeä valtapelin löyhkä? Ihminen yrittää syyllistää toisen hiljaiseksi. Yleensä vielä syyttämällä syyllistämisestä. Kertomalla, kuinka tuon toisen ilmaisu pitää lopettaa oman ilmaisun vapauttamiseksi. Joku ihan helvetin kiero projektio vai projisointi, hitostako minä tiedän, mutta pipi kuin kuuno kuussa.

Outo asento osa 5

Mietin tuossa juuri sitä, että kun itselle tullut joskus toisen ihmisen sanoista tai tekstistä olo, että mitäpirua. Kun on tullut tarpeeksi paha tai paranoidinen olo, olen mennyt KYSYMÄÄN, että mitäs sä nyt oikein tarkoitit.

Useimmiten kyse on ollut väärintulkinnoista, yliherkkyydestä, täysin tarkoituksettomasta ja tahattomasta viestinnän epäonnistumisesta. Kysyminen on helpottanut. Useimmiten. En tiedä, missä tilanteessa kokisin, ettei minun tarvitse kysyä vaan voin lähteä saman tien syyttämään, raivoamaan loukkaantuneisuuttani ja vaatimaan oikeutta, hyvitystä ja anteeksipyyntöä.

Hyvin vierasta minulle - olen niin helvetin usein väärässä ihmisten motiiveista ja reaktioista ja tulkitsen ne niin päin vinettoa, että vaikea mun olisi vakaasti itselleni perustella, että nyt tää äärimmäisen ikävä tulkinta on taatusti objektiivinen totuus.

Kaikilla on syynsä ja perusteensa tehdä, mitä tekevät. Olen pyytänyt Facebookissa kaikkia ahdistuneita ja säikähtyneitä poistamaan minut listoilta. Ei kysymyksiä, ei selityksiä, ei tilitystä, sen kun poistavat vaan. Parempi kaikille osapuolille. Sama voisi toimia netin ulkopuolellakin: saa kävellä ulos, hyvästi ja kiitos kaloista, hippati hei, ei tarvii selitellä, hyvät jatkot! Mitä sitä kukaan ketään tai vallankaan itseään kiusaamaan väärässä seurassa, eikö niin? Elämä on sellaiseen aivan liian lyhyt.

Outo asento, osa 6

Kasvatuksessani meni kai jotain pieleen, kun olen alunperinkin pitänyt eläimiä elävinä ja tuntevina olentoina, sielukkaina vertaistelluslaisina. Minua ei ole kukaan koskaan opettanut, että eläimille pitää olla kiva. Se on vain ollut itsestäänselvyys. Olen tuntenut eläimiä, joiden olentoarvo on mielestäni miljoonasti suurempi kuin muutaman tietämäni ihmistekeleen. Minua jaksaa äimistyttää, että mistä ihmiskunnan hämärästä ne mulkerot tulevat, jotka kohtelevat eläimiä miten sattuu tai huonosti, tai jopa saavat mielihyvää eläinten kärsimyksistä. Saunan taa ja nappi otsaan, luuletteko oikeasti, että tuollaiset mulkerot ovat mukavampia mm. lapsille? Lain pakottamina, ehkä. Siinä kaikki.

Tämän takia minua vatuttaa tuo ihmeellinen kollektiivinen armo ja anteeksianto "taiteilija" Teemu Mäelle. Kaikki ovat yhtäkkiä sitä mieltä, että mitäs tosta, vanha juttu, Teemu on nyt hyvä tyyppi, ansioitunut taiteilija, sitä kissaa tikulla silmään joka vanhoja muistelee, heh heh!

Teemu Mäki ei tehnyt tekoaan pakosta, moottoripyöräjengin pitäessä katkaistua haulikkoa hänen persaukkoaan vasten. Teemu osti kissan, kidutti sitä monin tavoin tunnin kaksi (joka on helvetin monta ikuisuutta tuskaa), tappoi, kusi ja runkkasi ruumiin päälle ja kuvasi tämän videolle. Hän teki tämän kaiken vapaasta tahdostaan ja ainoana motiivinaan tehdä repäisevä "taide"skandaaliteos. Saada kovan jätkän nimi.

Otetaan tuolta sata normipäistä ihmistä ja pyydetään heitä tekemään sama, palkintona mainetta ja rahaa (paskaa mainetta, tosin, mutta maine kuin maine, niinhän Teemukin ajattelee). Voisin vannoa, että moni ei Teemun lailla pystyisi hommaa hoitamaan.

Väliin tulisi tervepäisen ihmisen empatia, aivojen sisäinen esto, joka mieltäisi teon niin helvetin sairaaksi, että sen suorittaminen saastuttaisi muistot, omanarvontunnon ja omatunnon lopuksi ikää. Teemua tämä ei pidellyt.

Minulle Teemun teko kertoi Teemusta liikaa, ja tarpeeksi lopuksi aikaa. Tuo teko kertoi hänestä niin tarpeeksi, että mikään ei sitä enää muuta. Tuo teko on lopullinen allekirjoitus, jota ei kumilla pyyhitä. Tuohon tekoon pystyy vain sellainen persoona, jossa on jotain niin helvetillisesti pielessä, että ei se ole selitettävissä nuoruuden ajattelemattomuudella eikä se poistu ajan myötä kasvulla ja kehityksellä.

Minä lopetin Voima-lehden tilauksen sinä päivänä, kun bongasin Teemu Mäen kolumnin. Tiukkasin toimitukselta, miten joku heikompien puolta pitävä Voima maksaa Teemulle rahaa tekstistä. Toimitus perusteli asiaa sillä, että kyllä erilaisia mielipiteitä halutaan esittää. Kun kysyin, voisivatko he palkata uusnatsin kertomaan erilaisia mielipiteitä, he syyttivät minua aiheen vaihtamisesta. Aha.

Minä en anna anteeksi yhdellekään ihmis- tai eläinrääkkääjälle, kun teko on suoritettu puberteetin alkamisen jälkeen. Tuollaiset teot ovat lopullisia ja niin on myös sen myötä minun käsitykseni tuosta ihmisestä. Voi olla, että Teemu tekee paljon hyvää vanhempana häiskänä, kivaa taidetta ja lahjoittaa lasten syöpäosastolle rahaa. On syytäkin hyvitellä, sanoisin. Hienoa jos ymmärtää oman ihmisyytensä puutteet ja koittaa korjata asiaa. Lahjoittaisi vaikka kymppitonnin Kissojen Katastrofiyhdistykselle. Mutta ei se muuta käsitystäni siitä, että Teemun tekeleiden kanssa en halua olla missään tekemisissä. Tämän takia Arhinmäki putosi pressaehdokaslistallani jopa Väyrystä alemmas: on sen niin helvetin kivaa olla ymmärtäväinen suuntiin, joihin sitä ei tarvitsisi eikä pitäisi olla.

Anteeksi, tämäkin mielipide oli taatusti väärä. Ja tässä kohtaa kyllä kirjoitin ihan yhdestä ihmisestä, yksilöiden vieläpä.

Kulttuurilaari

Tähditys siis seuraavasti:

  • ***** = olen tulessa!
  • **** = posket punottaa, lämpö läikähtelee
  • *** = lämpimään päin
  • ** = haaleaksi jätti
  • * = jäistä näkkäriä
  • @ = kurapashaa

Marisha Rasi-Koskinen :Katariina ***/****
Pidin. Surullinen ja mystinen.Juonivammaisena jouduin pyytämään kavereilta apua. Ymmärsin toki sukulaisuussuhteet ja kirjan puolivälistä kaikki oli kovinkin loogista, mutta minua hämmensi kirjan alkuosa. Siinä oli kai hämäyksen vuoksi haluttu esittää kuvitellun unihahmon silmin asioita, jotta olisi lukijalla jännempää. Minusta se oli psykologisesti sekoittavaa, hämäystä hämäyksen vuoksi, enkä oikein ymmärtänyt sen motiivia. Siksi kolme tähteä kokonaisuudesta. Kirjan kerronnasta noin muuten neljä tähteä, ehdottomasti.

Anneli Kanto : Veriruusut *****
En pidä historiallisista romaaneista. Yleensä ne eivät vedä eivätkä kosketa. Tämä kirja tarjosi aikamatkan 94 vuoden taakse: tunnelma, puhekieli, arjen esineet, koko maailma. Kiinnyin tyttöihin. Kirjan loputtua itkin ennen nukahtamista ja vielä aamulla työmatkalla. On vaikea käsittää sitä ihmisluonnon pimeyttä, mikä sodassa tulee esiin. On vaikea käsittää, että Tampereen keskustassa makasi ruumiita 94 vuotta sitten, Kalevassa oli sotavankien leiri, jossa vangit näännytettiin nälkään. Olen vaikuttunut ja häikäistynyt.

Camilla Läckberg :Pahanilmanlintu *+
Luin Läckbergin ensimmäisen dekkarin innostuneesti. Toisen ihan hyvillä mielin. Tämä oli jo melkoista pakkopullaa. Kuviot tuntuivat väkinäisiltä, kriiseily alleviivatulta ja hahmojen inhimillisyyttä oli nyt ihan kauhiasti yritetty väikyttää, että katsokaa, miten inhimillisiä nämä ovat. Koko rikoskuvio oli epäuskottava, naurettava ja hölmö. BB-touhun mukaantuominen oli kai ironiseksi tarkoitettu, mutta teki tarinasta vieläkin epäonnistuneemman intensiteetiltaan. Camillalla tauon paikka?

Satu Taskinen :Täydellinen paisti ****+
Tajunnanvirtaa? Assosiatiivista juoksutusta. Hermostutti alkuun. Minä en pidä näin hysteerisistä ja poukkoilevista hahmoista. Pian pääsin tarinaan kiinni, kun anoppi ja sisko tyttärineen pöllähti paikalle. Ja siitä alkoi herkuttelu. Ei paistilla niinkään, vaan kerrassaan tragikoomisten hahmojen ja raastavilla tilanteilla huvittelu. Kiettaan ristus, miten hauskaa, herkkää, oivaltavaa ja keveänpainavaa!

Copyright Minttu Hapuli 2012