Yhdeksäskymmenesviides: Sisustusta ja koulutusta

 

Yksi iso kurjenoloinen lintu lensi ohi - tarkkailija vai jengistä eksynyt? Harakat ovat tehneet pesän pihapuuhun, tosin pesä näyttää enemmänkin kesäpesältä, johon tullaan viikonloppuisin rentoutumaan. Lokkien tuhatpäinen parvi kaarteli raemyrskyä pakoon sunnuntaina talon ylitse. Peipponen loikki omenapuussa. Kuusamossa oli nähty pääsky. Ulkona pari astetta lämmintä ja ilkeämielinen, sadistinen pohjoistuuli. Kevät suomalaisittain.

Todellista sisustusta

Miksi telkussa on raivostuttavia epäihmismäisiä pepsodent-trendipellejä suunnittelemassa miljonääritaloihin design-sisustuksia satojen tuhansien eurojen budjetilla eikä realistista sisustusohjelmaa? Näissä ohjelmissa hädintuskin äänestysikäinen meikattu pimu kulkee toimittajien edellä saunaosastolle, joka on suurempi kuin asuntoni kokonaisuudessaan.

Siis me ton Jartsan kaa niinku aateltiin että meidän ekaan kotiin TÄY-TYY saada toi poreamme, ja sitte me löydettiin IHANAT käsintehdyt marmorikaakelit Italiasta, ja päätettiin laittaa koko saunatila sillä, ja noi lauteet on bumbtzikabum-puusta, jota Jartsa tilas Timbuktun eteläkärjen salaisimmasta kolkasta ja sitte me tilattiin tänne intialainen maailman ainoo krrrkrrrzxcde-tekniikan taitaja niinku tekeen kuhunkin lautaan semmonen.... Vähänx ihq, *kele.

Realistisessa sisustusohjelmassa tehtäisiin remonttia itse, välillä joku sinkoaa vasaran jäpäkästi etelämaalaisia lasketellen pihalle tai viskaa laapan lattialle, manaa tapetin kuplan tai vetää kaljan, kun ei paneelin koolaus suju. Pariskunta mälkättäisi menemään kunnes toimittaja veisi pistosahan kauemmas tehden tilaa kunnon tappelulle. Budjetti olisi tiukka, materiaalin hankinnat olisi tehtävä rahan eikä ökymielen mukaan. Lehdetkin voisivat julkaista Sisustuskritiikki -palstaa, mihin voisi lähettää kuvia ja selostuksia tehdyistä remontti/sisustusratkaisuista, ja sitten kriitikot arvioisivat tulosta armottomin sanankääntein. ...tämä Liisan valitsema boordihan on aiiivan hirveä, tällaisesta pitäisi sakottaa *tana, mutta onhan tuossa lattialaminaatissa vähän jotain perusmeininkiä....

Olisi meillä tavallisillakin ihmisillä siinä jotain oppimista ja voisi saada vinkkejä tavallisen hintatason remonttiin.

Alma mater

Okei, kellä ei ole yhtään traumaa tai pohjattoman masentavaa epäonnistumisen kokemusta kouluajoilta, käsi ylös! (lasketaan kädet, joita on vä-hän).

Pitkin vuosia on kertynyt melkoinen saldo kertomuksia kouluajoista. Niistä minulle on syntynyt näkemys, että ennen kouluaikaa lapsi on oma ihmeellinen itsensä, joka osaa, tekee ja luo. Lapsi laulaa ja nauttii siitä, meni sävel kohdalleen tai toiselle puolelle kivijalkaa. Lapsi tanssii ja on täydellinen olento, joka ei mieti arvojärjestyksiä. Sitten alkaa koulu.

Yhtäkkiä lapsi piirtää ihan väärillä väreillä ('eihän taivas ole punainen!') ja liikkuu ihan oudosti ('no etkö sinä nyt osaa herrantähden oikeaa jalkaa nostaa?'). Lasta hävettää laulaessa ('no, menihän se nyt jotenkin, mutta et sinä taida säveliä tuntea') ja saa käsitöistä kuutosen, koska ei saanut hihoja valmiiksi - työn jäljellä ei ollut niin väliä. Lapsi saa huonon numeron liikunnasta, koska ei pärjää cooperin testissä - eikä kukaan muista, miten hyvä hän oli telineillä ja metsäsuunnistuksessa. Elämä on yhtä parempihuonompi-vertailua, ja lapsi alkaa ymmärtää, miten epätäydellinen, osaamaton ja taitamaton hän on.

Pahinta siinä kaikessa on se, että yksi yksilö (opettaja) sanelee ne uskomukset, joita kannamme mukanamme aikuisuuteen. Uskomme täysin ja pidämme totuudellisena tietona sitä, minkä opettaja meille meistä kertoi. Vaikka opettajan sanomilla asioilla ei ole välttämättä mitään tekemistä totuuden kanssa.

Minä opin koulussa, että olen lahjakas matemaattisesti, kielellisesti ja musikaalisesti. Opin koulussa, että olen täysi tumpelo käsitöissä, kuvallinen ilmaisuni on tavanomaisen tylsää ja olen huono liikunnassa. Opin, että olen hankala (koska puhun totta ja sanon mitä ajattelen) ja liian määrätietoinen (koska puhun totta ja sanon mitä ajattelen - minkä lisäksi pidän joistain asioista enkä pidä toisista asioista). Ennen kaikkea opin, lukioiässä, että en osaa käyttää tietokoneita ja vieläpä rikon ne.

Aikuisena olen ihminen, joka piirtää kaunista ja tekee käsillään niin lasityöt kuin unisiepparit. Olen ommellut vaatteita, ja harrastanut ikäni liikuntaa - jollen tanssinut niin sitten joogannut. En minä ole tumpelo, tylsä tai huono - paitsi peruskoulun mittatikkujen vierellä. En myöskään ole matemaattinen nero enkä muusikko, sillä ne eivät kiinnostaneet tarpeeksi. Olen minä, jolla on tahdonvoimaa ja mielipiteitä, jotka eivät sopineet kouluun eivätkä suurimpaan osaan normielämää - mutta aikuisena sentään voin valita itse elämänpiirini, missä voin olla minä. Enkä minä riko tietokoneita - minä olen tietoteknisesti pätäkkä pimu, jolla on loistava kyky testaus- ja virheenkäsittelyhommiin:)

Eräs eläkeikäinen nainen istui vieressäni 'laulukoulussa', mikä oli tarkoitettu niille ihmisille, jotka halusivat laulaa vaikkeivät ole koskaan opiskelleet laulua. Tämä nainen kertoi, että koulussa muut saivat laulusta numeron ja hän pelkän viivan. Eikä hän ole laulanut yli 50 vuoteen sen takia. Eräänä päivänä hän oli tajunnut, ettei hän ole se viiva todistuksessa vaan ihminen, joka tahtoo laulaa. Hän lauloi todella kauniisti - hänen äänessään ei ollut mitään vikaa. Yli 50 vuotta meni osittain hukkaan yhden ilkeän opettajan takia - montako vuotta te aiotte heittää hukkaan jonkun muinaisen opettajan sanojen takia?

Lahjattomat harjoittelee, lahjakkaat odottavat

Joka ainoa instituutio ja taho on jossain vaiheessa huolissaan siitä, miten pojat, syrjäytyneet, tytöt tai heikkolahjaiset saataisiin koulussa huollettua ja opetettua muiden lailla. Järjestetään erityisopetusta, -luokkia ja -kouluja. On tukiopetusta ja kouluavustajia. Niin pitääkin, sillä toki lapsen erityisyys pitää huomioida ja taata hänelle tuen avulla yhtälainen koulutus kuin muillekin. Näin saadaan heikommatkin pärjäämään keskivertolapsien rinnalla.

Entä keskivertoa lahjakkaammat lapset? Heitä ei ole juurikaan koulusuunnitelmissa tai määrärahoissa muistettu. Ei ole erityisopetusta, -luokkia ja -kouluja. Eiväthän he sitä tarvitse, hehän pärjäävät jo muutenkin? Heidän sietääkin tasoitukseksi koko kouluaikansa odotella, jättää kapasiteettinsa puoliteholle ja passivoitua, etteivät vain muut joutuisi huomaamaan olevansa huonompia?

Ensimmäinen lahjakkuutta runnova ratkaisu oli poistaa kielten ja matematiikan tasojaottelu yläasteelta, tasa-arvon nimissä tietenkin. Laajan kielen ryhmässä oli ennen vanhaan lauma kielestä innostuneita, laajaa tietämystä hamuavia oppilaita. Opettaja sai suunnitella tuntien sisällön sitä vastaavaksi. Suppean tason ryhmässä taasen oli ihmisiä, joita kieli ei niinkään innostanut tai kyvyt vaativat perusteellisempaa tai hitaampaa asiankäsittelyä. Oppiminen oli mielekästä ja oman intressin mukaista. Kun tasojaottelu poistettiin, keskitason oppilaat voivat hyvin ja sekä lahjakkaat että suppean tason opiskelijat hermostuivat, jäivät jälkeen tai pitkästyivät kuoliaaksi ja alkoivat häiriköidä. Kellään ei ollut enää kivaa - kompromissista tuli lähes kaikille paha mieli.

Penskana sain 'rangaistukseksi' tehdä joukon vaikeita lisätehtäviä, koska olin suoriutunut niin nopeasti tunnin tehtävistä. Koska osasin lukea, minut ohjattiin usein luokan taakse 'häpeäpaikalle' kirjan kanssa, etten vaan häiritse muita. Osaamiseni ja oppimisnopeuteni nähtiin rasitteena - ja taas muiden kirjainten opettelu poltti käämini täysin, kun itse paahdoin Jane Austinia ja luin muutenkin kirjan päivässä. En tiedä, kuka siitä hyötyi, että istuin 2-3 vuotta passivoitumassa alakoulussa. En minä ainakaan.

Kaikki muu erilaisuus on ymmärrettyä ja tuettua, paitsi lahjakkuus. Osaaminen, lahjakkuus ja kyvykkyys tekevät lapsesta olennon, joka ei mitään tukea tarvitse - ja itse asiassa hänen sietääkin oppia olemaan kuten muut. Kukaan ei piittaa siitä, että pentu kärsii ja häiriintyy istuessaan 4-6 tuntia päivässä vuosien ajan paikassa, jossa saa käyttää yhtä miljardisosaa siitä aivolohkosta, jonka puolikasta tarvitaan oman nimen kirjoittamiseen. Opettajan huomio on heikoimmissa, lahjakas pärjää itsekseen.

En tiedä, missä minä olisin, jos olisin voinut koulussa alusta asti harjoittaa osaamistani ja oppia lisää - nythän passivoiduin pahasti, suoritin lukionkin vasurilla huitoen, ja opin tekemään opintotöitä vasta yliopistossa. En tiedä, miten erityislahjakkaille lapsille käy - oppivatko he piilottamaan lahjansa, pitämään suunsa kiinni ja sietämään muiden hidasta junnaustahtia vai alkavatko he vain häiriökäyttäytyä, koska eivät kestä enää. Heidät huomataan vasta sitten, kun heidän lahjastaan tulee kunniaa opettajalle tai koululle - tai kun he ovat jo liian pitkällä vandalismin tiellä. Yhteiskuntamme on tasapäisen keskiarvolampaan laumayhteisö. Siinä hyvyys on usein pahasta.