Yhdeksäs: häivähdyksiä arjesta

 

Minun piti käsitellä pahoja juttuja. Tietoisesti siirrän tätä hieman edemmäs tulevaisuuteen, sillä ajatus on kesken. Tuntuu, ettei siitä voi puhua ennen kuin ymmärtää, ja ymmärtäminen on askeleen päässä anteeksiantamisesta. Kahden askeleen päässä - ei asioiden hyväksymisestä, mutta tapahtuneesta irtipäästämisestä. En taida olla aivan vielä siellä. En ihan vielä.

Olen jo ymmärtänyt sen, että jokainen meistä elää omaa untaan, enkä voi kiinnittyä vihaisuuteen siksi, että joku eli oman unensa mukaisesti, näki minut painajaisensa kuvana ja toimi sen mukaan. Ei sillä oikeasti ollut mitään tekemistä minun kanssani, olin vain paikalla ja haavoituin. Näitähän sattuu, sattuu kovastikin, ja elämän tarkoitus on mennä eteenpäin.

Miesvihainen nainen?

Kieltämättä minulla on vaikeuksia ymmärtää sitä, että joku syyttää minua miesvihasta. Toki "perusteita" miesvihaan kohdallani löytyy enemmän kuin jonkun toisen kohdalla: olenhan julkisesti ravistellut mieskunnan epäkohtia ja huonoa käytöstä, hui sentään. Olen jopa sanonut olevani femu - hui kauhea. Parisuhteiden sekä mies- *ja* naisroolien kritisointi tuntuu olevan vankka todiste miesvihasta. Eipä silti, jotkut ovat sitä mieltä, että koska minulla ei ole lapsia, olen lastenvihaaja. Argumentteina nuo ovat hupaisia, mutta onhan ihmisillä oikeus ajatella mitä huvittaa.

En sitten tiedä, osoittaako se miesrakkautta, että vaiti sietää huonoa kohtelua tai käytöstä vuodesta toiseen. Ettei koskaan sano ääneen asioita, jotka tulevat toistuvasti vastaan ja mättävät pahan kerran. Mätänevä jalka haisee, vaikka kuinka leikittäisiin, että ilma tuoksuu ruusunnupuille. Ei tosiasia miksikään muutu vaikenemalla tai muun teeskentelyllä.

Minä kritisoin, koska mielestäni nais- ja miesroolit tekevät kummallekin sukupuolelle pahaa. Roolit ahdistavat kaikkia, jos niihin on pakko mahtua. Tällä kaikella kritiikillä ja älämölöllä on kuitenkin varsin selkeä päämäärä: pyrkiä edes omalta osaltaan luomaan maailmaa, jossa ihmiset saisivat olla ihmisiä, ja sukupuolensa edustajia omina itsenään tarvitsematta kitua normien tai massan vaatimusten painostuksen alla. En silitä destruktiivisten ihmisten päitä, mutta symppaan kovasti niitä, joilta punainen lanka on hukassa roolien mullistuksessa.

Miesvaltaisessa perheessä ja kaveripiirissä kasvaneena, ja miesvaltaisella alalla työskentelevänä miesten elämän jutut ovat tuttuja. Symppaan miehiä enemmän kuin välitän myöntää. Naisena tarkastelen myös naisten elämää, ja symppaan heitä yhtä lailla. Monesti huomaan, että moni avioliitto ja muu ihmissuhde olisi onnellinen, jos nahkeita roolipelihahmoja Mies ja Nainen ei tarvitsisi pelata, jos ne eivät olisi niin syvälle kasvaneita raameja.

Selibaattikuulumisia

Selibaatti on päässyt vaiheeseen, joissa päiväunia tulee joka tuutista. Bussissa huomaan katselevani jonkun miehen voimakkaan näköisiä käsiä. Kaupassa katson viehkoa miestä ja tuumin, mitä kivaa noista käsivarsista ja tuosta selästä voisikaan keksiä. Mielikuvitukseni on syntinen - tuhmasta päästä nauttii koko keho. Unissa tapahtuu kaikenmoista mukavaa, mitä valve ei ole tarjoillut.

Välillä olo on kuin kissalla keväiseen täysikuun aikaan. Vaikea keskittyä, kun keho kaipaa niin että ihoa särkee. Ennen unta silittelen vatsaa, lohduttelen ihoa - sinä olet kaunis ja elävä, ja vielä tulee aika, jolloin jonkun muun kädet rakastavat sinua yhtä paljon kuin omani. Sitten voi nukahtaa ja nähdä unia, joissa on hellyyttä ja himoa. Unissa himo ja hellyys on niin todellista, valveessa taas unenkaltaista. Onkohan seksuaalinen tunne (rakkaudentäyteisenä *tunteena* ja *vuorovaikutuksena*) tavallaan yksi portti niiden kahden maailman välissä?

Rahaa palaa hemmotteluhoitoihin. Sillä korvaan itselleni kosketusta. Se tuntuu terveemmältä kuin metsästää irtolihaa baarista, ja hyötysuhdekin on näpsäkämpi.

Varmat nakit

Jostain syystä naiset ovat usein miesten mielestä himottavimpia juuri silloin kun naiset ovat epävarmimmillaan. Hassua. Muistan, kuinka eräs entinen miesystäväni luennoi minulle siitä, että kaksikymppinen nainen on 'muokattavissa' toisin kuin kolmekymppinen, joka on jo 'päässyt fakkiutumaan tapoihinsa'. Voi tuon hepun kommentin ymmärtää niinkin, että joistakin miehistä on kiva saada muokattava ja epävarma vierustoveri, jotta oma epävarmuus peittyy - ja itseään enemmän löytänyt, itsevarmempi ja kokeneempi nainen pelottaa. Tähän näkemykseen jotkut miehet sanovat alentuvasti, että 'kato ku kolmekymppistä naista vaan ottaa päähän ku nuori liha kelpaa niitä paremmin'. Samaa he sanovat, jos naisen tekee pahaa katsoa exäänsä, joka tehertää rinta rottingilla ylioppilaslakki-ikäisen tytön kanssa.

Jos minulla on suhde epävarman kukon kanssa, ja hän lähtee nuoren naisen perään, suoraan sanottuna minua ei katkeroita äijän lähtö vaan minua pelottaa nuoren naisen puolesta. Minulla on työkaluja käsitellä monenlaisia asioita - nuori nainen saattaa sätkiä kokemattomuuttaan todella ikävissä tilanteissa, menettää hauraan itsetuntonsa rippeetkin. Been there, done that. Sitä joskus haluaisi suojella jonkun hauraamman sielun asioilta (ja tietyiltä miehiltä), joita on itse joutunut kohtaamaan.

Pääsenkö pätemään sun kaa?

En tiedä muista tai miehistä, mutta itseäni ei epävarmuus ja kokematon eksyneisyys kiehdo. Pääsisihän siinä pätemään, kun itsellä on jo pikkaisen kanttia kertynyt, mutta ihmissuhteet ovat idealistille muita tarkoituksia varten. Ja jos totta puhutaan, mieluummin olisin kokeneen karpaasin mielestä tosinainen kuin poikasen, joka ei vielä oikein tiedä edes oman napansa sijaintia saati arvoa. On helppoa päteä, jos toisella ei oikein ole vertailupohjaa. On helppoa elellä, jos vierellä on myötäilijä ja mukanatulija. Haluan kai tehdä elämästäni hankalan, kun haluan aitoa haasteellisuutta - helppous ja omanmielenmukaisuus ei kehitä eikä anna uusia näkökulmia.

Joillekin on tärkeää olla kukkona tunkiolla: valitaan ihmiset sen mukaan, että aina voi taata itselleen etumatkan, turvavälin. Otetaan juuri sen verran lussu, että varmasti oma kovuus riittää - ja tietenkin sen verran luonteikas, ettei kukaan huomaa että hallittavuutta on haettu. Sen verran älytön, että oma äly piisaa mutta sen verran älykäs, ettei tarvitse hävetä. Siinä on se etu, että saa pitää tunkion herruutensa. Siinä menettää sen edun, että koskaan tulisi itselle mitään kiinniotettavaa tai opittavaa. Eikä kukko voi edes väsyneenä luopua paikastaan - sitten on pakko keikailla tunkion huipulla vaikka maailma kaatuisi. Se on yksinäinen paikka eikä sijaista ole heikkoina hetkinä. Ei välttämättä edes tukijaa.

Mä en tunne tota

Onko teille käynyt ikinä niin, että olette hävenneet silmät päästänne jälkikäteen sitä, että teillä on ollut suhde johonkin tiettyyn ihmiseen? En tajua, mistä moinen häpeäntunne tulee...eihän se ole minun häpeäni, jos toinen päättää suhteen aikana tai jälkeen käyttäytyä kyseenalaisesti.

Yritän selittää.

Istuin ystävän kanssa kahvilassa. Eräs mies ajoi siihen autolla, prameasti talutteli autosta itseään lähes 15 vuotta nuoremman (nipin napin täysi-ikäisen) tyttöystävänsä. Mies kulki rinta röyhyllä ja kukkoili. Heitti muhevaa pikkutuhmaa huulta ja tyttö kikatti ja katsoi miestä ihailevasti. Ystäväni katseli touhua, kehotti minuakin katsomaan, imitoi miehen kaikkein kukkoilevimpia eleitä ja nauroi. 'Hei mäkin haluan neitsetmorsiamen, jos siitä saa noin kiillotetun egon!' ystävä käkätti. Yritin nauraa mukana ja rukoilin, ettei ystävä huomaa mitään.

Mies oli tuttu. Hän oli joskus jotain sellaista, mitä arvostin ja mitä kaipasin. Hävetti tunnustaa, että minä olen ollut tuon miehen kanssa. Selittäköön joku psykologi jos taitaa.

Jos mies löytää itselleen paremman ja sopivamman naisen (vaikka sitten kimakan kuusitoistavuotiaan tai uhkean viisikymppisen, mitä väliä?), ja tulee onnelliseksi, minä erosuruni jälkeen taatusti olen onnellinen siitä, että mies oman paikkansa löysi. Minä en tee mitään miehellä, joka olisi onneton kanssani tai onnellisempi muualla.

Mutta jos mies tekee kaikki pelletemput, kaikki teinipoikien pahimmat klisheet, uittaa heppiään joka lammessa ja paukuttaa siitä purjeita, elää kaikkien puheidensa vastaisesti - osoittaa ja todistaa siis olemisellaan, ettei koskaan ollutkaan se, jota arvostin. Siinä tilanteessa minua vain nolottaa. "Hei tuntemattomaksi tullut mies, kerran rakastin sinua palavasti. Nyt en edes halua tutustua."

Minä olen ollut tavallaan vihainen joillekin ihmisille siitä, etten saanut edes yhtä ihanaa mielikuvaani menneestä säilyttää. Jättäisivät penteleet edes pienen murenan jäljelle, edes toivon siitä, että jonain päivänä heistä voisi tulla miehiä, joiksi heitä aikoinaan luulin.

Anteeksi annan ja saan

Elämä alkaa hahmottua. Sitä mukaa kun käsittelee vihaisuutta pois, kokemaansa kipua tai epäoikeudenmukaisuutta, kipukin hellittää. Elämään tulee tilaa valolle ja mukaville asioille. Varovaisuus istuu olkapäällä kaiken aikaa, mutta sellaisen haarniskan kantaminen on välttämätöntä juuri nyt.

Pelkoaan ihmiset tekevät rumia temppuja. Siksi, koska eivät valitse Hyvää tai kieltäydy Pahasta tietoisesti. Ei heitä siksi saisi vihata. Pitäisi tuntea myötätuntoa. Ainakin heti, kun on toipunut heidän loukkauksistaan.

En usko, että minun tunteeni teloneella miehellä oli aidosti minua vastaan mitään. Itseään vastaan enemmänkin. Samoin kuin sillä, joka päätti harrastaa työpaikkakiusaamista valehtelun ja manipuloinnin muodossa. Viime vuosi oli rankka, terveys horjuu mutta henki säilyi. Stressiperäisistä sairauksista olen selviämässä, vaikkakaan en koskaan saa vastauksia miksi-kysymyksiin.

Luulen, että pystyn antamaan anteeksi, luopumaan vihasta ja surusta. Ei minulla sen jälkeen taida olla heille enempää sanottavaa - kohtaamiset ovat joskus lopullisesti ohi, eivätkä elämänlinjat enää toista kertaa kohtaa.

Jälkikirjoitus

Miettivätkö miehet ja naiset koskaan sitä, että vaikka he olisivat maaaaaailman ihanimpia äitejä ja isiä lapsilleen, mallit tulevat lapsille kuitenkin siitä, miten aikuiset kohtelee toisiaan parisuhteessa? Eli vaikka mies olisi kuinka hellanlettas isä tyttärelleen, mutta kohtelisi vaimoaan/rakastajatartaan epävakaasti ja mitensattuu, tytär oppii isältä sen, että naista tulee kohdella miten sattuu. Aikuisena tytär sitten on ikävän miehen heittelemänä, koska tämähän malli lapsena tarjottiin 'normaalina' parisuhdekuviona. Sama homma, jos isä hyväksyy äidiltä huonoa kohtelua - eivätpä tule lasten käsitykset mieheydestä ja naiseudesta olemaan kovin mutkattomat.

Vaikka äiti on kuinka hyvä äiti, jos hän hyväksyy huonon kohtelun itse, tai kohtelee miestä huonosti, hän tarjoilee lapsille yhtä lailla huonon mallin. Kumpikin vanhempi on vastuussa siitä, minkä kuvan antaa sukupuolensa roolista ja siitä, miten toista sukupuolta kohdellaan. Ei kovinkaan kevyt ja heppoinen asia.