Kahdeksaskymmenesyhdeksäs: kommentteja ja ilmiöiden ihmettelyjä

 

Kun kevät kävi tuossa viime viikolla vilauttamassa säihkyvää säärtään, ehdin jo tottua hyvälle. Vaikka tiedän sateiden sulattavan lumet, harmaa taivas tekee otsalle lipan, jonka alta kyräilee maailmaa väsyneesti. Motivoi se vitamiinien syöntiin, mutta kevätkin voisi ymmärtää antaa eikä vain härnätä:)

Näin viime yönä hurjaa unta: seisoin kauniissa maaliskuun aamuauringossa tyhjällä kadulla, ja kaksi naista tuli luokseni. He kysyivät, ymmärsinkö, mitä on tapahtunut. En, vastasin. He kertoivat, että olin kuulemma kuollut, mutta en ollut oikein onnistunut siinä. He kuljettivat minua läpi kuolemisvalmennusleirin ja tekivät kaikki temppunsa, mutta en vain osannut kuolla. Yhdessä vaiheessa tuli kumma tunne, ja avustajani hurrasivat, ja tunsin kipua ja olin aivan varma että...mutta ei, palasin takaisin ja avustajani eivät enää piilotelleet pettymystään ja turhautumistaan.Itkin murheen murtamana, sillä jos ihminen ei osaa edes kuolla kunnolla, mihin hänestä muka on? Herätessä piti tarkistaa, että olen sängyssäni ja etsiä muutama todiste elossaolosta:)

Väkivaltakommentteja

Väkivaltakirjoitukseni on synnyttänyt keskustelua sekä pään sisä- että ulkopuolella. Niin pitikin.

Myönnän, että mikäli lähisuhdeväkivaltalukuihin ihmisellä ei ole mitään muuta kommentoitavaa kuin 'ainaski puolella naisista on raiskausfantasioita', tämä ihminen antaa täydellisen läpileikkauksen oman ajattelukykynsä totaalisesta pellemäisyydestä. Ei noin idioottimaiseen kommenttiin tosiaan voi edes kommentoida mitään.

Olen käynyt keskusteluja häpeästä, mikä liittyy parisuhdeväkivaltaan. Häpeästä, minkä takia saattaa kestää 30 vuotta ennen kuin pystyy kertomaan siitä, mitä joskus tapahtui. Vaikenemisen kultista ja kertomisen tabusta, joka mahdollistaa väkivallan jatkumisen ja ehkäisee tuen sekä avun, koska kukaan ei tiedä.

Olen lukenut hämmentyneenä kommentteja, joiden mukaan lähisuhdeväkivalta (joiden hakatut uhrit ovat yli 90%:sti naisia) ei ole sukupuolikysymys eikä liity sukupuolten samanarvoisuuteen mitenkään. Kun naisten hakkaamisesta hävitetään sukupuoli ja tehdään siitä 'vain pieni osa väkivallasta yleensä', hukataan myös sen väkivallan lajin erityisyys. Näin ei tarvitse miettiä myöskään erityisiä keinoja ehkäistä sitä ja naiserityinen väkivalta sen kun jatkuu. Käykääpä turvakodeissa kysymässä, onko heidän asiakaskunnassaan havaittavissa sukupuolierityisyyttä vai onko asiakaskunta sukupuolisesti heterogeenistä.

Jos tutkitaan jotain ilmiötä, ja paljastuu, että ilmiö tapahtuu 90%:sti jollekin ihmisryhmälle, siinä on silloin jotain ihmisryhmäerityistä. Tämän kai pitäisi olla aloittelijallekin selvää? Esimerkki: jos todetaan, että synnyttäneistä 99,99% on naisia, eikö synnyttäminen tällöin ole naiserityinen asia/ominaisuus/ongelma eikä mikään yleinen 'no ihmisethän synnyttää lapsia'-ilmiö? Pitäisikö siis synnytyskin laskea ihmisen yleiseksi ominaisuudeksi ja jättää tutkimatta synnytys vain naisten osalta tai erityisesti naisia koskevana ilmiönä?

Kaikkein hämmästynein olen ollut siitä defensiivisestä reaktiosta, joka miehillä nousee White Ribboniin liittymisestä. Ei kato ei voi, ku sehän on homojen tai nynnyjen hommaa. Ei kato ei tarvii ku en mä ketään hakkaa. Kai nämä seliseliselittelijät ymmärtävät itsekin, että asiaa ei oikein olla uskallettu miettiä ja selkeää valintaa&päätöstä vältellään kuten kunnon valinnasta seuraavan vastuun pakoilijan kuuluukin? Sitoutumiskammo saa uusia merkityksiä - kun ei sitoudu mihinkään, voi aina selittää itsensä ulos siitä vastuusta, mikä milloinkin ehkä pitäisi ottaa?

Minusta on ainakin tosimiehen hommaa uskaltaa sanoa ääneen, että on valinnut ihan itse aatteen, jonka mukaan väkivallasta *sanoudutaan irti*, ihan ääneen sanoen ja esille tuoden, eikä nynnyillä nurkassa selittämässä, että 'mä oon juu väkivaltaa vastaan mutta en mä mitään nauhaa kyllä kanna ku se on ihan tyhmää'. Mitäs naiset? Olisiko ihantyhmää seurustella miehen kanssa, joka on valinnut olla naisiin kohdistuvaa ja miesten harjoittamaa väkivaltaa vastaan?

Silicon ja Fitness

Tämä jo Helenofin linkittämä Tissisivu on loistava: siellä jopa on aitojen, tavallisten tissien kuvagalleria. Ihmisiltä on päässeet tosiaan realiteetit hukkumaan lehtien digitaalisesti käsiteltyjen illuusiokuvien silikonitissimereen.

Muinoin uutisryhmässä eräs n.24-25 -vuotinen mies tunnusti, että oli luullut naisten olevan sellaisia kuin Fitness-lehdessä. Hän oli lukenut Fitnessiä, ja kuvitellut naiset kuvien kaltaisiksi, ja pettynyt rajusti kun oli ensimmäisiä kertoja naisen kanssa tekemisissä: naisillahan on selluliittiä ja vatsaan tulee makkara kun se istuu ja iho on epätasainen ja kalpea. Mies kertoi, että meni pari vuotta, että yleensä edes otti eteen moisten Fitness-lehdestä poikkeavien olioiden kanssa. Näin se media vääntää aivot kaarelle illuusioillaan ja todellisuudesta tehdään vastenmielistä, jotta saadaan illuusiota paremmin kaupaksi. Ja meistä ihmisistä tulee koko ajan riittämättömämpiä ja riittämättömämpiä, koska emme peittoa illuusioita.

Olemisen suhteeton ja suhteellinen tila

Rotunaisen 11.3.2004-kommentissa oli kiintoisa väite:

Jokainen mies ja nainen on joko suhteessa, toipumassa suhteesta tai aloittamassa seuraavaa suhdetta. Paljon puhuttu suhteiden välissä oleminen on kukkujamboa, ei ole olemassa harmaata aluetta, me olemme aina enemmän tai vähemmän jollain näistä kolmesta sektorista.

Minun mielestäni tuo kertoo Rotunaisen oman elämän kukkujambosta eikä ihmisistä yleensä. Minusta on hieman huolestuttavaa, jos kokee maailman sitä kautta, että kaikki ovat vain suhteessa-, suhteesta- tai suhteeseen-tiloissa. Vuosien yksinelokin määrittyy vain jonain 'suhteesta toipumiskautena' ja ilmeisesti suhde määrittyy sitten 'onnistumisena, vihdoinkin'. Näin suhdefokusoituneen tai -pakkomielittyneen elämän näen aika ankeana vaihtoehtona: media on onnistunut myymään trendinsä - Sinkkuelämää-sarjaa on tapitettu ahkerasti, hyvähyvä.

Rotunaisen vinkkeli näyttäisi siltä, että ihminen ei ole mitään ilman suhdetta, ja elämän tarkoitus on metsästää itselle parisuhde (koska sitä ilman ei rotunainenkaan ole mitään?) - onnea vain sinne galaksin toiselle reunalle. Rotunainen kai väittää lapsuusajankin olevan vain pitkällinen ja pakollinen suhteen alun odotustila?

Itse käsitän ihmisen perustilan sellaiseksi, missä ihminen on itsenään ja itsekseen. Tästä perustilasta tiettyjen ehtojen täyttyessä voi valita mennä suhdetilaan (minkä aikana edelleenkään omaminätila ei toivottavasti katoa). Käsitän siis suhteen poikkeamana normaaliin toisin kuin Rotunainen, joka käsittää ihmisen yksinolon poikkeamana. Tämän takia päättelisin, että Rotunaiselle yksin eläminen on välivaihe, missä joko nuollaan haavoja kriisin kourissa tai viritetään aseita suurta metsästystä varten - ja joka sinällään kertoo ja todistaa ihmisen epäonnistuneen, olevan vailla (suhdetta) eli vajavainen, epäeheä.

Minulle yksin eläminen on perustavaa laatua olemista, milloin pääsee helpoimmin kosketuksiin itsen kanssa - välttämätön olemisen tapa, jotta tietää kuka on ja mistä aineksista tehty. Se on hyvää ja hienoa, siksi siitä ei kannata luopua kenen tahansa vastaan horjuvan miljonäärinalun tai rotukollin takia - yksin eläminen kertoo ihmisestä, jolla on selkeä pää ja joka on yksilö, oma minänsä. Joka ei koko ajan tähyile naulakkoa, mihin voisi itsensä ripustaa. Minusta parisuhdepakkomielteinen ihminen on kaikkein eniten vailla itseään ja siksi epäeheä.

Harmonisia kuvia

Sisäinen Taitelijani -nettitesti paljasti, että olisin Ansel Adams. Ei hassumpaa. Tähän asti olenkin piirtänyt vain graafisia ja symmetrisiä mandaloita:)

Kevätkaiho

Välillä tuntuu, että jonkin suuren asian piti tapahtua mutta se ei tapahtunutkaan. Mitään suurta porttia ei löytynytkään eikä sen alta kävelty auringonnousussa hohtavaan satumaahan. Tämä kaikki on sisäisen maailmani tuntemusta - sitä, että minun itseni piti jollain tapaa jotenkin päästä uusille urille jossain sisäisessä ja henkisessä. Tämä älytön kaihonrääpe tulee joka kevät. Vähän kuin se alakulo, joka iskee sunnuntai-iltaisin (varsinkin, jos on ollut kivassa seurassa kivassa paikassa ja palaa tyhjään asuntoon yksinään). Näen unta kesäöistä, jolloin istun ulkona puutarhassa ja näen aamun ensimmäisen valonhämärän.