Kahdeksaskymmeneskahdeksas: pitkästi väkivallasta

 

Tämä pitkä litania on syntynyt viime päivinä, jolloin olen sekä lukenut että kuullut paljon aiheesta. Olen keskustellut siitä lähimpieni kanssa. Enkä koskaan selviä siitä ilman varsin tunnevaltaista reaktiota.

Aurinko paistaa työhuoneeni ikkunasta suoraan kasvoille, enkä sulje kaihtimia. Tämä valo ja lämpö on tervetullutta, häikäisköön, minulle kelpaa! Ulkona tuoksuu kevät ja taivaanranta leimuaa revontulia yöllä auringonlämmittämien tuntien jälkeen. Ihan pian se on täällä, kevät.

Oman käden oikeus - irtisanoudu, mies!

Alemman Tason Nainen kirjoitti 1.3. miehestä, joka keskustelupalstoilla oli tuonut esiin aikovansa käyttää 'oman käden oikeutta', koska naiset eivät anna. Tämä mies tarkoitti sillä, että naisen voi raiskata jollei se anna vapaaehtoisesti.

Meilläpäin oman käden oikeus tarkoittaisi hyvää ja harrasta runkkua, raiskaukseen en ole sitä koskaan osannut tätä ennen mieltää. Ulkona siis kävelee vapaana mies, joka on päättänyt saada naista raiskaamalla jollei muuten lohkea. Mies, jonka mielestä hänellä on oikeus saada panna vaikka väkisin. Mies, joka ei näe mitään väärää siinä, että ohittaa toisen ihmisen oikeuden päättää siitä, kosketaanko häneen vai ei. Mies, joka penskana kiskoi toisilta lapion kädestä, koska vain halusi lapion ja koska näki sellaisen, sen saa ottaa keinolla millä hyvänsä. Mies, jolla on päässä iso vika, jollaisten soisi pysyvän kaukana naiskunnasta, joka on psykopaatti sikäli ettei kykene empatiaan tai tunne syyllisyyttä. Tunteiltaan kuollut tarvenippu, jonka ainoa motiivi elää on tyydyttää tarpeensa käyttäen muita ihmisiä välineinä tarvetyydytykseen.

Samaisen Helenofin kertoman UCLA-tutkimuksen tulokset järkyttivät lisää. Tutkimuksen miehistä (aivansanattomanjärkyttävän) suuri osa eli 30% piti puoleensavetävinä naisten kasvoja, joilla näkyi pelkoa tai kauhua. Tutkimuksen miehistä (aivansanattomanjärkyttävän) 83,5% sanoi joidenkin naisten näyttävän siltä, että haluavat tulla raiskatuiksi ja yli 60% kertoi kiihottuvansa naisen vastustuksesta tai väkivallan käytöstä naisen alistamiseksi.

Miltä teistä miehet tuntuu lukea tuollaista? Ihmettelettekö, tyrmistyttekö, järkytyttekö? Toteatteko 'nääh toi on joku höpöjuttu' ja unohdatte koko asian? Miltä tuntuu olla mies, kun lukee miehistä tuollaista tutkimustietoa? Ottaako päähän, hävettääkö, pelottaako? Tuleeko huoli omista naisrakkaista, mitä niille voi tapahtua, jos yli puolella miehistä vinksaa asennemaailma tuolla tavalla? Voiko tuon ohittaa sillä, että 'nehän oli amerikkalaisia'?

Voitteko te nollata tuollaiset tiedot tai isommankin miesryhmän asennevammat ja karmeat teot sillä, että juuri te itse ette niin tekisi? Ei yhtä miestä tietenkään voi pistää vastuulliseksi muiden tekosista, eikä sellaista kukaan halua tehdäkään. Mutta kuten eräs nuori nainen totesi, kunkin miehen täytyy ääneen ja selkeästi irtisanoutua väkivallasta, väkivaltaisesta käytöksestä, sen henkisistä muodoista ja niitä tukevista toiminnoista. Ohittamalla ja kieltämällä tuon asian te asetutte tavallaan väkivallantekijöiden hiljaisten siunaajien joukkoon - vain selkeällä irtisanoutumisella ja valitsemalla toisen tien olette väkivallattomuuden puolella. Hyvä pitää tietoisesti valita, valitsemattomuus on jo itsessään pahan valitsemista, sanoo joku tuntematon viisas.

Väkivallasta vihaiseksi

Naistenpäivän jälkeisenä päivänä huomasin olevani aggressiivinen, vihaisuus nousi kuin kuuraketti mitä hassuimmissa kohdissa - kiihtyvyyteni nollasta sataan oli alle sekunnin. Mietin illempana, mikä minua riivasi - mikä sai minut kirahtamaan pienestäkin.

Selkein selitys tuntui nousevan JokuRaja-tilaisuudesta, sen aikana puhutusta ja kuullusta. Enemmistö kansaa sönkkää jopa julkisesti lehdessä, että Suomessa on tasa-arvo toteutunut - ja jopa mennyt liian pitkälle. Silti minä istun vuonna 2004 edelleen miettimässä sitä, miten miehet saisi lopettamaan naisten hakkaamisen edes Suomessa, edes vähän, edes muutaman kerran. 30 naista kuolee vuosittain lähisuhdeväkivallan uhrina, väkilukuun suhteutettuna se on määrä, jolla olemme saaneet EU:n ykkössijan. Hurra-hurra vai pitäisikö surra?

Suomessa vuosittain kuolee henkirikoksissa noin 80-90 miestä ja 40 naista. 90-luvun lopun tilaston mukaan henkirikoksissa kuolleista miehistä 2% kuolee puolison kädestä - naisista 95% (ylläolevien lukujen mukaan prosentti olisi 75, mutta anyway). Onko todellakin ihan sama, kuoleeko nakkikioskijonossa tuntemattoman puukottamana vai oman rakkaan luotetun lasten isän kädestä? Onko ihan sama, makaako teholla tuntemattoman ryöstäjän hakkaamana vai entisen rakkaan ruhjomana?

Jos 80 miestä kuolee henkirikoksissa (tappelut, ryöstöt, kahakat) ja 30 naista kotona parisuhteen takia, ettekö te näe siinä muuta eroa kuin että 'miehiä kuolee enemmän'?

Kadut ovat miehille turvattomia ja koti turvallisin paikka. Naisille koti on tilastojen mukaan turvattomin. Parisuhde on tilastojen mukaan riski, jopa hengenvaarallinen extremelaji, jossa lähes puolet naisista vahingoittuu lievästi, vakavasti tai menettää henkensä. Kumppanin pitäisi olla se luotettu hani, joka suojelee, jonka kainaloon käperrytään, joka puolustaa perhettä ja kotia. Parisuhteen pitäisi olla aurinkoinen ja ihana romantiikan lintukoto. Ei kenenkään pitäisi kuolla kumppaninsa kädestä: tuntemattoman tekemän hakkaamisen voi jotenkin vielä selittää itselleen sattumana ja ikävänä maailman absurdiutena, mutta kun tulee hakatuksi rakastettunsa taholta, siinä loppuu järki ja pää hajoaa. Joskus jopa kirjaimellisesti.

Kotona lähisuhteessa hakatuksi tai tapetuksi tuleminen on väkivallan laji, jossa 98%:sti naiset ovat uhreja ja miehet väkivallantekijöitä. Siksi Amnestyn JokuRaja-projekti kampanjoi myös lähisuhdeväkivallan vähentämiseksi. Miksi monet miehet pyrkivät mitätöimään tuon naiserityisen väkivallanlajin merkitystä sillä, että miehiä kuolee vuosittain enemmän henkirikoksissa? Ei kai lähisuhdeväkivallanvastaisuus mitenkään esitä, että miesten kuolemat olisivat merkityksettömiä?

Suomessa naisia hakkaavat ja tappavat isät, veljet ja pojat, mutta erityisesti puolisomiehet ja ex-puolisomiehet. Sitä faktaa ei muuta mikään - tämä on sukupuolikysymys ja merkittävä naisten kannalta. Jos mies ei halua lähisuhdeväkivallalle antaa ääntään, hänen on irtisanouduttava siitä eikä ähätettävä asian marginaalisuutta. Parisuhde koskee lähes kaikkia, ja parisuhteessa jokaisella tulisi olla oikeus fyysiseen ja henkiseen turvallisuuteen, niin miehellä kuin naisella. Miesten fyysinen turvallisuus parisuhteessa näyttäisi olevan hyvässä jamassa verrattuna naisten vastaavaan - miesten kannattaisi nyt näyttää, että miehen kanssa oleminen ei ole vaarallista. Miesten pitäisi nousta miesten harjoittamaa naisiin kohdistuvaa väkivaltaa vastaan - miksei kukaan uskalla tehdä niin?

Ai että uskaltaa vai? Mies, tee sitten valinta väkivallattomuuden puolesta.

Väkivaltalääkkeitä

Pohdin väkivaltaa vähentäviä lääkkeitä - enkä tullut hullua hurskaammaksi. Kun mies hakkaa naista, nainenhan siinä terapiaan menee (jos jää henkiin). Miten hakkaajat saisi lopettamaan? Lähisuhdehakkaajista vain 6% hakee itselleen hoitoa. Mutta onnistuisiko pakkoterapia - lähisuhdeväkivallasta tuomion saanut joutuisi käymään tietyn pituisen terapian, halusi tai ei? Englannissa tätä on kuulemma kokeiltu, tuloksista en tiedä. Vähemmän siellä kuitenkin väkilukuun suhteutettuna naisia lähisuhdetapoissa kuolee.

Entä jos tytöt ja naiset oppisivat kertomaan asiasta heti, kun ensi kerran läpsähtää? Että kaverit ja ystävät kuulisivat heti, että Teppo lyö. Ettei hakkaaminen jäisi häpeän ja piilottelun alle muhimaan ja kasvamaan isoksi. Ehkä ystävät ottaisivat kantaa, jututtaisivat Teppoa. Ehkä Teppo häpeän nimissä lopettaisi, ja alkaisi olla kunnon mies - tai ainakin lähtisi suhteesta jättäen naisen rauhaan. Apuakin tulisi haettua nopeammin, tukea tulisi paremmin, kun asia olisi tiedossa.

Ei se auta mitään, että yksi nainen pääsee väkivallakosta eroon. Väkivallakko vetää hirviöpäänsä piiloon ja iskee uuden naisen, hurmaa ja nielee katkeraa kalkkia, kunnes saa hoputettua naisen avoon, avioon tai raskaaksi. Sitten alkaa mättö. Tutkimusten mukaan väkivallakon väkivalta raaistuu suhteesta seuraavaan. Tässä kohtaa tuli mieleen, että entä jos väkivallakot korvamerkittäisiin (ensin määräaikaisesti ja väkivallan toistuessa pidemmäksi määräajaksi)? Ainakin baarissa näkisi heti, että kenen mukaan ei kannata lähteä.

Terapiaa ei kuulemma voi järjestää, koska se maksaa. Eikö se maksa, että naiset makaavat teholla tai turvakodeissa? Väkivallakon toimista kertominen olisi taas maineen likaamista...puolison hakkaaminen tai hakattavana oleminen on sen sijaan kunniallisempaa? Korvamerkintä kuulemma leimaisi väkivallakon ikävästi - onko tosiaan moinen leima pahempi ihmisoikeusrikos kuin se, että hakkaa puolisonsa?

Hakatun muotokuva

Ahkerasti esiin kaivettu tyylisuunta akanhakkausasioissa on nopeasti ja ylimielisesti ihmetellä, että mitäs jää hakattavaksi ja miksei lähde. Hakattu on hakkaajan ja myös laajan yleisön uhri: hakattavan naisen katsotaan olevan vastuussa siitä, että tulee hakatuksi ja suhteesta lähtemisestä. Harvemmin mietitään hakkaajan vastuuta hakkaamisesta tai suhteesta lähtemisestä (jos kerran akka on niin hirveä, miksei lähde vaan hakkaa).

Oletteko te koskaan tavanneet lähisuhdeväkivallan uhria? En ole tavannut monia, ja muinainen oma tilanteenikin oli sangen lyhytaikainen (taivaan kiitos), mutta jotain siitä opin tietämään. Ensinnäkin, sekä henkisen että fyysisen lähisuhdeväkivallan kanssa elävä ihminen on täysin sekopäinen. Hän vaikuttaa täysin normaalilta, mutta hänellä klikkaa päässä pahan kerran. Hänen aivostonsa 96% on keskittynyt ennakoimaan, olemaan varuillaan ja väistämään, kuulemaan jokaisen rasahduksen ja äänensävyn muutoksen, ja *ennen kaikkea* pitämään kaikki tämä kaaos tyynen julkisivun takana.

Hän on säpsy, säikky, neuroottinen ja sekava. Hän nauraa hermostuneesti, hän vilkuilee ja hätkähtelee. Hänen käsityksensä mahdollisista ja todennäköisistä tapahtumista on täysin harallaan (hän on jo koittanut varmistaa koko maailmankaikkeuden asiat, että ne ovat kunnossa, ja silti löytyi se yksi epäkohta, miksi hän sai turpaansa). Hän vastaa sosiaalisesti nauruun, mutta ei äimistyisi vaikka keskellä naurua hutkaisisit häntä päin naamaa: hän ei enää tunnista ilmeiden, eleiden, äänensävyjen ja ihmisyyden elementtejä.

Hän varoo, ja muuttaa suuntaa 180 astetta täydestä vauhdista rutiinilla (pieni kulman kurtistus voi saada hänet olemaan täysin päinvastaista mieltä asiasta kuin mitä hän oli 2 sekuntia sitten). Hän pehmittelee, lepyttelee, hyvittelee ja myötää lähes hysteerisellä vimmalla. Hän nyökyttelee, muttei usko mihinkään, koska hänen maailmassaan ei ole turvaa eikä pakopaikkaa eikä toisia mahdollisuuksia. Hän on kyyristynyt ja yrittää sopeutua, koska hänet on tuomittu ja tuomitun täytyy sopeutua, jotta jäisi henkiin. Hän on kertakaikkisen sekopäinen, koska on kertakaikkisen naimisissa pelon kanssa. Me muut emme voi ymmärtää häntä ja naputtelemme ohimoitamme, emme enää ihmettele miehen mahdollisenteoreettista hakkaamista, jos nainenkin on noin sekopää. Kuka tahansa hermostuu moiseen neuroottiseen kaistapäähän, vai mitä?

Jos hän yrittää selvitä hengissä joka sekunti ja siinä sivussa vielä henkisellä varatankilla miettii lastensa henkiinjäämisasiat kuntoon, mistä helvetistä hän kiskoo energian pakata tavarat (missä välissä ja jos mies näkisi, se tappaisi?) tai miettiä, missä on turvapaikka mihin paeta? Miten hän laskelmoisi pakoajankohdan, suunnittelisi pakoreitin ja aikataulut, ostaisi liput ja keräisi rahaa ja jaksaisi uskoa pääsevänsä perille? Miten hän uskoisi ihmisten tukeen ja apuun, kun hän ei sellaista enää edes tiedä olevan olemassa?

Ja hänen takaraivossaan soi miehen ääni, joka kertoo, että minä teurastan ensin kakarasi silmiesi edessä ennen kuin tapan sinut jos saatana lähdet täältä ikinä. Kuka äiti ottaisi sellaisen riskin lähtemällä? Ei tämä äiti, ei tämä nainen, hänen ainoa keinonsa on jäädä ja sopeutua ja yrittää pitää kaikki heidät hengissä. Joskus se vaatii senkin, että vaikka sisällä ääni kirkuu oksentavansa, hän lempein äänin puolustaa miehensä hyvyyttä ja onnellisuuttaan tämän rinnalla. Ettei kukaan saisi tietää, ettei mies epäile hänen lojaaliuttaan ja raivostu. Koska ehkä juuri se seuraava kerta on se kerta, mistä ei jää henkiin.

Tämän naisen kanssa voi keskustella. Tälle naiselle voi etsiä tiedot ja paikat valmiiksi, olla läsnä. Ehkä hän jonain päivänä tällä avulla lähtee. Ehkä ei. Mutta älkää sanoko tälle naiselle, että oma vikasi että sinua hakataan: hän tietää sen jo. Ja on häpeän ja kivun ja pelon nimissä lakannut olemasta olemassa itsekin. Eikö siinä ole rangaistusta kylliksi?

Tämän naisen miehen minä haluaisin piestä, pistää lukkojen taakse. Minä vihaan väkivallakoita, eikä minulla ole heille empatiaa eikä ymmärrystä. Oli heidän hakkaamisensa syy mikä hyvänsä, se on heidän ongelmansa eikä sen pitäisi olla kenenkään muun ongelma tai turpakeikka.

Minä en tunne miehiä, joiden tarvitsee pelätä puolisoaan. Minä en tunne miehiä, jotka eivät uskaltaisi lähteä suhteesta peläten tulevansa tapetuiksi. Siksikin tämä on sukupuolikysymys.

Minä en haluaisi, että tyttäremme istuvat pohtimassa, miten naisten kuolemia parisuhteissa tai kotioloissa voisi vähentää. Voisiko sille asialle tapahtua jotain hyvää ja myönteistä nyt?

Nopea lisäys: Kiitos Watchman, asiaa .