Kahdeksaskymmenestoinen: linkkejä, uutisia ja ohjelmia

 

Aurinko, valoisuus jo töihin mennessä ja lintujen varovainen karjunta pihakoivussa lupaa kevättä. Ei siihen enää kauan mene, uskokaa pois.

Kadonnutta unelmamiestä etsimässä

Sain huutonaurukohtauksen: ensin luin Mitvitin 16.2.2004 -jutun, siirryin linkistä tähän ilmoitukseen ja luin vielä Mitvitin jutun uudestaan.

Okei, Mitvit OLI hieman ilkeä. Neiti Citydeitti taasen varmaankin oli rehellinen kriteereissään. Silti en voinut mitään sille, että hekottelin juttua vielä illallakin.

Minua jostain syystä aina vaivaa kysymys, että JOS kerran nainen on niin kuumaa tavaraa ja niin itsevarmuudella pulleaksi pumpattu, miksi hän sitten elää huomiokerjuulla netissä ja etsii täydellistä miestä City-Deitissä?

Onko aito itsevarmuus todellakin itsen esilletuomista, minän toitottamista ja oman upeuden korostamista? Eikö upea tuote mene kaupaksi ilman mahtavaa mainostusta ja markkinointiakin?

Tokihan voi argumentoida, että minä en vain tiedä sikakuolaihanien naisten elämisestä yhtään mitään. Voi olla, että syvällä selkäytimessäni istuvat alemmuuden tai kateuden tunteet estävät minua tajuamasta, että siinä vain hieno rotunainen on rehellisesti ja anteeksipyytelemättä uhkea itsensä. Kun nyt kuitenkin olen kovasti kauniita naisia nähnyt, ja tuntenut jopa sisäisen ja ulkoisen kauneuden ylimaallisia kombinaatioita, en niiden pohjalta ymmärrä sitäkään vähää tätä 'mä oon niin täydellinen että mun kumppanin täytyy olla kans täydellinen' -linjaa. Toki hyvä haluaa hyvän rinnalleen ja tosi hyvä on ansainnut tosi hyvää, mutta voiko rakkautta löytää kriteerilistoja rastittamalla?

Sitten kun vielä lisätään tämä ihana ristiriitaisuus, että kundin pitäisi olla niinku mallipoika mutta tosi syvällinen ja sisimmästään ruusuntuoksuinen, niinku aggressiivinen mutta niinku hellä ja joustava, niinku miehekäs alfauros mutta niinku ei ollenkaan omistushaluinen ja tosi kosmisen sopeutuva, mutta niinku hanttiinpistävä, mutta niinku ymmärtäväinen, mutta niinku kesyttää mua (ja siinä sivussa pitää ehtiä hoitaa se perspituinen tukka kiiltäväksi), putoan kärryiltä täysin.

Toivon vilpittömästi, että neiti löytää supermiehensä - pelkään vain sen olevan kovasti vaikeaa tuolta pohjalta. Riippuu tietysti, mitä arvostaa - jonkinmoista priorisointia taitaa olla pakko harjoittaa: kaikkia ominaisuuksia tuskin saa samaan pakettiin senkään takia, että luonnonlait ovat vastaan. Vaarallinen pahapoika on harvemmin se hellä ja huomaavainen herrasmies, uskovainen neitsyt on harvemmin se nymfopeto punkassa. Realiteetit taitavat olla suurin este hypermiehen/-naisen löytämiselle.

Muistan erään tytön, joka oli soma ja tyylikäs, ja aina edellytti mieheltä ehdotonta tyylipuhtautta. Jätkä lensi kuin leppäkeihäs sulhon paikalta, jos tuli tyylirikko tai kengät olivat sopimattomat tilaisuuteen. Tyttö kokeili jos jonkinlaista tyyligurua ja mallihania, eikä oikein mikään toiminut. Kun olisi pitänyt olla tämän kaiken lisäksi sitä henkisyyttä, sisäistä kipinää ja romanttisen sankarin hellyyttäkin. Eräänä päivänä sitten tyttö tapasi tyypin, joka kulki risaisissa farkuissa, revittyhihaisissa t-paidoissa ja käytti *urheilusukkia* autajeesusmaria. Tyttö rakastui räiskeellä tähän omintakeiseen heppuun, jolla oli sisäistä maailmaa vaikka muille jaettavaksi. Koko alkusuhteen tyttö hoki, että 'en mä voi tommoseen oikeesti rakastua', kunnes antoi periksi, ja huomasi yhtäkkiä, että edes urheilusukka ei tapa intohimoa eikä vääränmerkkinen pusakka kiintymystä. Koskaan ei tiedä, millä oksalla piru istuu - se kannattaisi muistaa:)

Maan matosten saitti

Seuraavan linkin sivuston luulisi herättävän miehissä syvän häpeän oman sukupuolensa tekosista. Minulla ainakin pyöri tyhjää kunnes jäljelle jäi vain halveksunnansekainen sääli. Miesten Solidaarinen Hyvyys -sivusto olkaatten hyvät.

Litteän kiven altahan nämä vellihousut ryömivät, ei siinä mitään, mutta jotenkin luulisi olevan itsestäänselvää, että toisten seksuaalisten ominaisuuksien ruotiminen missään on helvetillisen kusipäistä. Saati sitten julkinen ruodinta. Suurin osahan näistä miehuuden kivipaaseista on lähettänyt sinne sen tytön kuvan, jolta ei koskaan saanut tai joka lähti kävelemään (mikä oli viisas liike, kun kerran kundi on osoittanut jälkikäteen mahtavat todisteet imbesilliydestään).

Minua hävettää miessukukunnan puolesta, että tuollaisia ala-arvoisia vesipäitä liikkuu vapaana ja kutsuu itseään sukupuolensa edustajaksi.

Poikia ei syrjitä koulussa

Vihdoin joku auktoriteetti otti kantaa tähän 'poikaparat koulussa' -teoreemaan. 15.2.2004 päälehdissä kasvatustieteen tohtori Marjo Vuorikoski kumosi vihdoin väitteet, että tytöt ovat koulussa kuin kalat vedessä ja pojat kärsivät kuin norsut.

Vuorikosken mukaan TYTÖT ovat MONIEN tutkimusten mukaan toisen luokan kansalaisia. Tyttöjen on poikia vaikeampi ottaa omaa tilaansa (tutkija Elina Lahelma), tyttöjen etevyys leimataan ahkeroinniksi ja poikien osaaminen lahjakkuudeksi. Opettajien asenteet ovat hyvin sukupuolijaottuneita, pojille annetaan yksilöllistä huomiota ja tytöt ovat massaa (Vuorikoski). Tyttöjen osaamattomuus on laiskuutta tai ilkeyttä, kun taas häirikköpoikaakin ymmärretään, koska 'pojat ovat vain hitaammin kehittyviä ja pojathan ovat poikia'. Hesarin maksaville lukijoille on linkki artikkeliin tässä .

Ymmärrän, että oppilaiden oloja halutaan parantaa ja tehdä oppilaiden olo kotoisammaksi. Huomioinnin pitäisi kuitenkin jakaantua tasaisesti, ja erityispiirteiden ymmärtämistä pitäisi harjoittaa kaikkien kohdalla. Itse muistan kouluajoilta sen, että mikään ei ollut tytölle niin suuri synti kuin olla sanavalmis tai rasavilli - poikien rasavilleys taas nauratti ja aiheutti sympaattisen ymmärrysreaktion, pojathan ovat poikia...tytöt sitten taas eivät ole tyttöjä vaan lauma, jonka pitää olla mostly harmless.

Katselin eilisen A-Talkin (18.2.2004 Tv1), missä aiheesta puhui nippu asiantuntijoita. Hämmentävää oli, että puheissa kurittomat oppilaat olivat 'pahankurisia poikia' ja 'häiriökäyttäytyviä tyttöjä': siis pojat ovat hieman ilkikurisia tahattomasti ja tytöt mieleltään häiriintyneitä. Justiinsa.

Toinen seikka on juuri se, että oletetaan, etteivät tytöt kaipaa kouluun vapautta tai toimintaa tai erilaisia osaamisalueita tukevia oppimismetodeita. Pojat kun ovat toiminnallisia ja tytöt eivät? Entä jos tytöt ovat vain sopeutuvia ja siksi pystyvät toimimaan hyvin olosuhteissa jos toisissakin... tekeekö se silti tytöistä koulussa 'viihtyviä'?

Mielenkiintoinen juttu oli TEK:n lehdessä: eräässä koulussa oli koettu ongelmallisena se, etteivät tytöt innostuneet tietotekniikasta ja vain pojat ottivat tietotekniikan kursseja. Sitten teknisten alojen naisten projektiryhmä järjesti tietotekniikan kurssin, joka oli VAIN tytöille. Kuinka kävi? No, kurssi tuli äärimmilleen täyteen ja osa jäi rannallekin. Mitä tästä opimme? Vikaa ei ole tyttöjen kiinnostuksessa, vaan ehkä tyttöjä ei huvita mennä rienattavaksi poikaporukkaan ja kuuntelemaan sutkautuksia siitä, miten tytöt ei tajua tietotekniikasta mitään. Poikaporukoiden kilpailuhenkisyys ei vain ehkä viehätä.

Samaa ongelmaa sivusi kummityttöni, joka ihmetteli minulle, että mitä voisi tehdä kun tietokonepelaaminen kiinnostaisi mutta kun ei ole tytöille hyviä pelejä. Niinpä. Ei ainakaan kummityttöäni kiinnostaneet pelit, missä ammutaan ja heilutaan pyssyn kanssa hirviöiden keskellä - hän olisi halunnut pelata 'jotain kivaa'. Itsekin olen löytänyt tasan yhden pelin, joka kiinnostaa: NeverHood. Nämä kovien kundien pumpum-isotissilara -pelit eivät iske, ja silti pelimaailma on sitä tarjontaa tulvillaan.

Sama kuin tietokonepelitarjonnassa risoo myös TV-ohjelmien kanssa: vaikka naiset ovat 50% väestöstä ja kiinnostuneempia taide-, kulttuuri- ja draamapuolen tarjonnasta, mitäs luulette telkusta tulevan a) paljon ja b) parhaaseen katseluaikaan, erityisesti viikonloppuisin, monelta kanavalta ja jopa muut ohjelmat sivuuttaen? Urheilua, tottakai. Se on sitä tasa-arvoa se.