Kahdeksaskymmenesensimmäinen: kehityskohteita

 

Takana on hieno viikonloppu. Kertakaikkiaan hieno. Ensimmäinen kohokohta oli unisiepparikurssi, jossa iski päälle flow-ilmiö (neljä tuntia hujahti vartin lailla ohi - ja oi sitä innostusta). Tuloksena oli kaunis esine, silkkaa estetiikkaa ja vieläpä omin käsin tehty. Unisiepparin lisäksi piti nähdä taidetta ja harjoittaa kulttuuria, mutta tulikin vain levättyä, nautittua ja rentouduttua vailla aikatauluja ja kiireitä. Naminami.

Luisevaa osa 2

Virallinen diagnoosi: osteopenia eli luutiheyden alentuma. Voi helvetti.

Lääkäri määräsi kalkkia ja D-vitamiinia. Kahden vuoden päästä uuteen DXA-kuvaukseen. Mennään mennään. Lääkäri sanoi, että häntä ihmetyttää, miten näin nuorella voi olla tuollaiset tulokset...ja kertoi, että muitakin 'liian nuoria' tapauksia on ruvennut tulemaan runsaasti. Hän sanoi, että näemmä Suomessa ei saada ruuasta kalsiumia tarpeeksi.

Olenpa eri mieltä. Muualla Euroopassa ei juoda maitoa (paitsi kuulemma Espanjassa) kouluiän jälkeen, ja osteoporoosia ei juuri ole. Se, mikä suomalaisilta puuttuu, on todennäköisemmin D-vitamiini, sillä aurinkoahan täällä ei 8 kuukauteen juuri näe - ja auringonvalon ihossa synnyttämä D-vitamiini on selkeä ero muihin Euroopan maihin. Toisekseen muissa tutkimuksissa (muistaakseni Kuopion yliopistossa myös) on todettu, että lehmänmaidon proteiini suorastaan tuhoaa kalsiumia - joten maidonjuonti ei ole vastaus.

Toinen, mikä tuli mieleeni, oli se, että miksi lääketiede ei edes vilkaise sitä mahdollisuutta, että luiden haurastuma voisi johtua aikaisin aloitetusta hormonaalisesta ehkäisystä. Estrogeenihan ON luuston kannalta merkittävä hormoni: jos sen tuotantoon puututaan jo teini-iässä ehkäisypillerein (pillerit määrätään niin akneen, epäsäännöllisiin kuukautisiin kuin ehkäisyyn ja kurkkukipuunkin), onko *täysin* mahdotonta, että sillä olisi joku rooli tässä 'lisääntyneessä osteopeniassa'? Se ero on ainakin isoäitini ja äitini (normaalit luut) nuoruudella verrattuna minun nuoruuteeni, että hormoneja on tuupattu kehoon varhaisesta iästä asti. Luulisi senkin merkitsevän.

Tänään 17.2.2004 sekä Aamulehti ja Hesari kertoivat tutkimuksesta, että antibiootit tuplaavat naisten rintasyöpäriskin. Eikö se ole jumalavita lääketieteellinen katastrofi? Kuinka moni vanhempi syöttää nyt pienelle tyttövauvalleen tai -lapselleen antibiootteja - kuinka moni lääkäri niitä määrää? Vastaus on: ihan yhtä moni kuin ennenkin.

Tuollainen löydös kun on vähän harmillista vain. Entä jos todettaisiin, että särkylääkkeet tuplaavat eturauhassyöpäriskin? Luulen, että jo samana aamuna särkylääkkeitä lastattaisiin apteekeista autoihin. Yksikään lääkäri ei kehottaisi vanhempia syöttämään poikapennulle Buranaa.

Miesaktivisteille tehoiskun paikka

Törmäsin perjantaina järkyttävään miesten halveksuntaan ja mitätöimiseen. No tietenkin Stockmannilla, kosmetiikkaosastolla.

Pääoven edessä kosmetiikkaosaston laidalla oli nainen mikrofonin kanssa höpöttämässä ja hänen vierellään oli aerobicin maailmanmestari Tiia Piili, joka jakoi voidenäytteitä.

"...ei ne miehet osaa tällaisia kosmetiikka-asioita, kyllä naisten on ne voiteet miehelle sinne kotiin ostettava, niin sitä kautta sitten ehkä nää miehetkin innostuis hoitamaan itseään. Ei ne osaa tulla tänne kosmetiikkaosastolle, eikä monetkaan kehtaa tulla. Kyllä teillä naisilla on nyt vastuu siitä, teidän pitää vähän tuupata näitä miehiä näissä ihonhoitoasioissa, miehille tämä on vielä vähän vieras asia, ja jos te siellä kotona sitä miestä rohkaisette viemällä sen ekan voidepurkin, niin kyllä se siitä lähtee ja mieskin tajuaa, että nyt pitää sitä ihoa hoitaa. Tähän astihan ne miehet on näppeineen siellä naisen voidepurkissa, joten oma voide on kyllä upea juttu, ja miehenkin iho sitä hoivaa tarvitsee..."

Jos olisin ollut mies, olisin käynyt littaamassa sekä tätä ihanan äidillistä naista (joka pisti äijien rypyt ja ihonhoidon naisen vastuulle eli olkaa te naiset miehen äitejä kun eivät nämä miehet itse osaa tai tajua) että Tiia Piiliä, joka tyrkki voideputkia söpösti hymyillen ohikävelevien miesten ja naisten käteen (siis miksi aerobicin maailmanmestari jakaa Stockmannilla miesten ryppykräämiä?).

Voi hankalaa asemaa

Stockmannin kauhugalleriakokemuksen jälkeen istuinkin bussissa kuuntelemassa, kun kaksi nelikymppistä naista kauhistelivat sitä, miten lastenvaunujen kanssa kulkevan naisen asema on NIIN hankala kun pitää ihan sovittuihin tapaamisiinkin mennä edellisellä bussilla, että ehtii. Voi kauhea. Edellisellä bussilla ei kukaan muu koskaan joudu menemään ehtimisensä varmistaakseen?

Lasten hankintahan ei ole oma päätös, eikä tiedossa tietenkään ennen raskautta ollut, että lastenvaunujen kanssa joutuu kulkemaan? Tampereella lastenvaunujen kanssa kulkevat naiset eivät joudu maksamaan bussikyydistä mitään - joskus ruuhka-aikaan voi olla täyttä, mutta mitä hemmettiä nämä naiset valittivat? Omaa päätöstään vai sitä, että joutuu varaamaan joskus 10 minuuttia ylimääräistä aikaa menemisiin lasten takia?

Good Will Hunting

Tuli katsottua tämä Matt Damon/Robin Williamsin tähdittämä elokuva neroudesta. Ihan kiva leffa, mutta alkoi siepata se iänikuinen teema, että mies on nero ja nero on aina mies. Naiset ovat parhaimmillaankin vain ahkeria tai tunnollisia.

Toisekseen leffan 'nero' oli kaveriporukassa hengaava räyhähenki. En oikein usko, että tuo nerokuva on kovinkaan tavallinen. Ne harvat tapaamani neron tasoiset tyypit ovat olleet kaikkea muuta kuin sosiaalisia: lahjakkuuspiikki on rokottanut useimmiten juuri sosiaalisten taitojen puolelta, ja räyhähengen sijaan ovat neronpuolikkaat olleet niitä muiden pilkkaamia tai täysin muiden seurasta eristyneitä erakkoja. Kyllähän elokuvankin nerolla oli tunnevammoja, mutta noita samoja nuoren miehen lapsuusangsteja (joka ilmenee nimen omaan suhtautumisvaikeuksissa naisiin ja omiin tunteisiin) olisi voinut käsitellä ilman nerousteemaakin. Sillä ei intra- ja interpersoonallisten käsittelykykyjen puute ei ole nerouden oire vaikkakin usein nerous sillä maksetaan.

Kehityspää

Vaikka on kuinka työskennellyt paremman minän hyväksi, oppinut ja opiskellut, tunnistaisi pahimmat karikot ja parhaimmat polut metsien halki, se ei aina auta. Kehityshaluisenkin päänupin kuvaruudussa vipajaa, ja lähetys kärsii rätinästä. Jostain syystä aito lämmin rakkaus ja hyvä luotettava suhde nostaa esiin syvimmät pohjamönjät - juuri kun luuli kelluvansa romantiikan pumpulissa, huomaakin räpiköivänsä varhaisimpien hylkäämiskokemustensa varjoshowssa tai tarpovansa kauan tukahdutettujen vihaisuuksien tahi heikkorajaisuuden reisimittaisessa kökköhangessa.

Sitä rääkyy pää sinisenä, että tämä kaikki on toisen vikaa. Ihan suvereenisti. Ottaa luontevasti toisen säätä koskevan kommentin syytöksenä ja menee nielemään itkua nurkan taa, keksii siinä nasevan vinoilun vastaiskuksi ja raivostuu, kun toinen ei kertomatta tiedä asioita, sanomatta ymmärrä ja selittämättä oivalla. Vaatii telepatiaa jalkaa polkien ja tulee vihaiseksi siitä, että toinen on vihainen. Syyllisyydentuntoa, heikkoja minän rajoja, vastuunkiertelyä, häpeän ja pelon kätkemistä vihakäytökseen...siinä teille rakkauden realismia, joka on selvitettävä jollain tapaa.

Paras tapa olisi toki nöyrtyä parisuhteen tahi rakkauden edessä. Ottaa vastaan, lakata rääkymästä vastaan. Alkaa kuunnella, mitä toinen sanoo, vaikka se sattuisi kuinka. Tajuta, miten typerää on se 'minulla on oikeus'- asenne, jolloin keskittyy vain omien oikeuksiensa puoltamiseen eikä ehdi nähdä mitään siitä, mitä toisella on meneillään. Suostua joskus olemaan väärässä, ja ehkä jopa myöntää se saman tien, kun se tulee puheeksi? Olla joskus pelkäämättä toisen menettämistä, jaksaa uskoa omaan arvoonsa silloinkin kun toinen haukkuu mänttipääksi. Lopettaa itsen huijaaminen hienoilla älyperäisillä paskapuheilla ja katsoa tarkkaan, mitä oikeasti itse on tehnyt: jos on puhunut potaskaa, myöntäisi puhuneensa sitä, eikä lässyttäisi siitä ja tästä ja potaskan kultakuorrutuksesta.

Miksi sitä pelkää niin kovasti hylkäämistä ja satutetuksi tulemista? Vieläkin, aikuisenakin? Näilläkö defensseillä ja väistöliikkeillä peli jatkuu vielä eläkeiässä? Kehittyykö ihminen ylipäätään missään suhteessa mihinkään päin?

Millainen mies?

Jos kummityttö kysyisi minulta parisuhdeneuvoja siihen, millainen mies kannattaa valita, lähtisin liikkeelle poissulkemisen kautta.

Sanoisin, että välttää työpaikkaromansseja. Esimiehen kanssa vehtaaminen on urallinen itsemurha, kollegan kanssa vehtaaminen hölmöä joka tapauksessa. Jos vastapuolella on vähänkin vittumainen jätkä, ei romanssin aikana ole mahdollisuutta hoitaa työtään ja romanssin jälkeen ei ole muuta vaihtoehtoa kuin lähteä uuteen työhön.

Sitten sanoisin, että välttää varattuja miehiä tarkasti. Varattu mies on aina eksyksissä (miksi muuten vetäisi kahta tai useampaa suhdetta samaan aikaan?), hyvin miellyttävä (pitääkseen useat tahot tyytyväisenä) ja juuri yhtä luotettava kuin on sitä vaimolleen tai alkuperäiselle puolisolleen. Jos varattu mies jonain päivänä vaimonsa jättäisikin takiasi, suhdetta ei kauan kestä ennen kuin miehellä on toinen nainen ja SINÄ olet se, joka roikkuu, riippuu, jota ei voi jättää velvoitesyistä, joka on ihana mutta ei ihan täytä sittenkään kaikkia tarpeita...jne. Tiedättehän te. Varatut miehet voivat olla ihania (koska sinä olet juhlaa ja se toinen nainen on arki - kannattaa sitten pitää asiat niin, sillä muuten itsestä voi tulla arki). Varatut miehet voivat antaa paljon, ja suhde voi olla hurjan tärkeä. Mutta harvemmin siitä pitkälliseksi suhteeksi on. Sillä ei yksikään viisas nainen voi lopun ikää peittää itseltään ajatusta, että 'voiko todella luottaa mieheen, joka ei tällaisessa asiassa ja erityisesti minun takiani pysty tekemään ratkaisuja ja niiden vaatimia toimenpiteitä'. Ei voi.

Rankalle välttölistalle laittaisin myös naisille katkerat miehet. Jos mies on vihaisen katkera äidilleen tai exälleen, se ei hyvää lupaa. Jos mies solvaa exiään, tulee hyvin äkkiä oma vuoro liittyä siihen joukkoon. Ei yhdenkään naisen kannata hukata elämäänsä siihen, että kuvittelee oman rakkautensa parantavan miehen haavat ja tekevän miehestä ihanan, onnellisen ja kivan. Näitä näkee elokuvissa juu, mutta aikuisen ihmisen pitäisi erottaa Tuhkimosatu ja todellisuus. Jos mies on katkero, hän katkerona pysyy, kunnes itse alkaa tehdä tilanteelleen jotain: naisen rakkaus voi toki tukea tätä kasvua, mutta se ei miestä yksinään mihinkään muuta. Parempi ilmestyä paikalle *vasta kun* heppu on jo itse tajunnut alkaa käsitellä vihotuksiaan.

Jos mies käy käsiksi, pitää lähteä heti, sanoi tunne, järki tai mies mitä tahansa. Tappouhkaukset ja huorittelut pistäkööt oman laukun pakkaamiseen vauhtia. Mikään mies ei ole niin ihana eikä mikään suhde sen arvoinen, että kannattaisi myydä henkensä, (mielen)terveytensä tai turvallisuudentunteensa. Ei mikään.

Kaikkein tärkeintä olisikin rakastaa itseään, pitää itsestään kiinni: jos mies vaatii naista leikkaamaan tukan, menemään solmuun tai vaihtamaan lempiväriä, mies on väärä eikä nainen. Ehdottaa voi ja toivoa sopii, mutta vaatiminen ei ole rakkautta. Vaatiminen kertoo siitä, että merkittävä yhteensopimattomuus ja hyväksymättömyys on irrallaan.

Toivottavasti valitsette hyvin, sydämellä ja järjellä.

Ensi kerralla uutisajatuksia.