Seitsemäskymmenesyhdeksäs: sukupuolia ja puolisoita

 

Jollen ole vielä retostanut elokuvaa Dogville (miksi minulle tulee mieleen sanoa 'Blogville'?), retostan nyt. Lars von Triers on siitä jännä häiskä, että se leikittää katsojaa tunteilla. Dancer in the Dark pakotti katsojan sellaisiin kuiluihin, ettei valosta väliä. Dogville on pehmeämpi, ja skaala laajempi. von Triers tavallaan tarjoilee tunnetilapromenadin. Herkullista. Taitavaa.

Jollen vielä ole kehunut ja suositellut Tampereen Komediateatterissa pyörähtävää Jukka Puotila Showta, teen sen nyt. On veikeä kokemus nauraa aidosti ja hetkittäin tyrät ryskyen 2 X 45 minuutin satseissa. Osa vitseistä oli jo kuultuja, mutta niiden esitystapa tuore ja onnistunut. Se mies osaa imitoida ja opettaa jopa siinä sivussa 'rakentamaan' kehollisesti Esko Ahon.

Tee-Se-Itse-7Päivää

Huomaan, että toisinaan itsesensuuri iskee. Tekisi mieli kertoilla kuulumisia, viikkojen aikana päähänrynnänneitä ajatuksia, mutta jotkut niistä ovat kerta kaikkiaan joko keskeneräisiä tai sitten alueella, jota ei tänne Tee-Se-Itse-7Päivää-lehteensä halua laittaa. Blogi tai nettipäiväkirja on mielestäni ehdottomasti juurikin internetin Oho! tai netin Nykyposti.

Sillä eihän kukaan tosissaan väitä, että julkaisee webissä sivustoa, jota kirjoittaa vain itselleen eikä välitä onko lukijoita vai ei? Sellaisille väitteille minä päästän röhönaurun ja kehoitan edes kohtuulliseen rehellisyyteen:)

Tottakai näiden motiivi ja innoke ovat lukijat. Jokaisen menestyneen blogaajan tai webbikirjoittajan takana on nippu lukijoita. Jos kukaan ei lue, miksi tilittää tai yltyä uusiin suorituksiin? Jos ei kiinnosta, kuka lukee ja miksi lukee, miksi ylipäätään kirjoittaa tänne eikä kotikultansa pöytälooraan? Onko lukijoihin vara suhtautua välinpitämättömästi tai vähätellen heidän merkitystään? Kuinka paljon lukija voi saada valtaa tai vaikuttaa kirjoittamisen tyyliin ja aiheistoon? Näitä kysymyksiä olisi hyvä miettiä ja kiittää vaikkapa lukijoita.

Pietarin iso piha

Aamulehti tänään (11.2.2004) uutisoi 9-vuotiaan tytön kuolemasta Pietarissa. Tyttö oli tullut isän ja veljen kanssa kotiin luistinradalta, kun joukko skinheadeja oli hyökännyt pesäpallomailojen ja veitsien kanssa. Isä ja pieni veli pääsivät karkuun.

10-12 kappaletta miespuolisia 'ihmisiä', iältään 15-17 vuotta, hakkasivat ja puukottivat 9-vuotiasta tyttöä, joka kuoli vammoihinsa ennen ambulanssiin pääsyä. Kertokaa minulle, mikä on niin suuren vihan syy, että isoista pojista tuntuu hyvältä hakata ja tappaa pieni tyttö?

Koulu sijoittaa poikiin

Aamulehdessä kerrottiin männä viikoilla, että erästä Tampereen koulua remontoidaan ja uusitaan. Suurin uudistus on miljoonilla eurolla toteutettava täysimittainen jalkapallokenttä ja skeittirata. Kentän reunaan rakennettiin myös pituushyppy- ja kuulantyöntöpaikat. Tämä kallis uudistus tehdään molempia sukupuolia ajatellen, eikö totta, sillä tytöthän harrastavat jalkapalloa ja skeittausta siinä missä pojatkin? *sarkastinen nauru*

Tytöt tulevat yhteiskunnalle halvaksi, poikiin satsataan ihan oikeaa rahaa. Eipä silti, jos kotioloissakin poikiin satsataan enemmän (tutkimusten mukaan poikalapsien harrastuksiin ja leluihin tuhlataan enemmän rahaa kuin tyttölasten), miksei myös kodin ulkopuolella. Ehkä tuo on nk. miljoonien eurojen kompensaatio, kun kerran koulu 'syrjii' poikia.

Mitäs tytöille on rakennettu? Onko missään rakennettu tytöille jotain sellaista, mikä on lähes täysin vain tyttöjen käytössä?

Samaa touhuahan edustavat joka syrjäkylän laitaankin rakennettavat jää- ja urheiluhallit, joita enemmistöisesti käyttävät miehet ja pojat. Ei jäähalleissa taitoluistelijat tai naiskiekkoilijat juhli, jos pienet Tappara/Ilves-junnupojatkin joutuvat treenaamaan epäinhimillisiin aikoihin, koska isot kiekkopojat vievät parhaat ajat.

Aina tuntuu löytyvän rahaa uuteen jalkapallokenttään, jäähalliin tai urheilukenttään. Rahaa ei löydy niin helposti mihinkään, mikä koskee vanhuksia, lapsia tai naisia. Tyttöjen täyttämää (yhteiskunnan verovaroilla rakennettua tai ylläpidettyä) harrastetaloa en tiedä Tampereella yhtäkään. Enkä muuallakaan.

Puolisovalikot

Kyllästymiseen asti kuulee, kuinka naiset rakastuvat renttuihin, valitsevat alfauroksia ja sorsivat niitä hyviä miehiä huonojen kustannuksella. Miehet sitä vastoin aina valitsevat hyviä ja hienoja ihmisiä puolisoikseen tuijottamatta liian lumoutuneena ulkoisiin seikkoihin?:)

Aika moni valitsee vahingossa itselleen puolison, joka ei olekaan ihan unelma. Niin mies kuin nainenkin huomaa toisinaan olevansa ihan väärässä seurassa tai liitossa. Tuskin kukaan on valinnut huonoa puolisoa tieten tahtoen: moni asia paljastuu vasta ajan kanssa, monia asioita on kuvitellut voivansa kestää ja sietää. Matti ehkä alkuhuumassa ajatteli, että Tiian kivat tissit kompensoivat Tiian pirullista luonnetta, mutta eipä se sitten ollutkaan niin. Maija ehkä kuvitteli, että Taunon hurmaavuus auttaa kestämään Taunon epäluotettavuuden, mutta sitten katkeaakin pinna.

Aika monella on teini-iässä kovasti erilaiset kumppanin valintakriteerit kuin kolmekymppisenä. Teininä haetaan seikkailua, kontrastia ja jännittävyyttä, myöhemmin osataan jo arvostaa enemmän luotettavuutta ja sitä, että toinen tulee selvinpäin kotiin palkkapussin kanssa. Jos kriteerit ovat kovasti ristissä ('haluan siveän ja uskovaisen nymfon' tai 'haluan pahapojan, joka on hellä ja uskollinen'), parisuhteista tulee väkisinkin sotkua.

Itse huomasin tarkentavani kriteerejä vielä viime vuosina: aina olin arvostanut luotettavuutta, mutta erinäisten tapausten jälkeen luotettavuus nousi kärkisijallakin kultapylvään nokkaan. Todellista luotettavuutta ja rehellisyyttä on maailmassa vähemmän kuin sinikeltaraidallisia norsuja.

Ei se ole mikään normi, että löytää hyvän puolison. Hyvän puolison löytäminen on erityisen onnekasta, onnenkantamoinen joita ei osu jokaisen kohdalle. Ei se ole normaalia vaan sitä, että telluksen valtaisat epätodennäköisyydet kasaantuvat hetkeksi yhden kohdalle. Se, että on ilman hyvää puolisoa on huomattavasti 'normaalimpaa' - ei hyviä kumppaneita kasva joka oksalla.

Puolisottomalle kysymyksiä

Surullista on, että useat ihmiset eivät osaa arvostaa saamaansa. Hyvää puolisoa kohdellaan risoin rukkasin ja huokaillaan, kun ei vielä parempaa kuulu tulevaksi. Haikaillaan exää, jolla oli isommat tissit tai hauis. Hyvä puoliso saattaa väsyä olemaan ainoa, joka häntä arvostaa. Sittenkö vasta hyvän puolison hienous nousee arvoonsa, kun hyvä puoliso on nostanut matkalaukut taksiin? Kun mikään ei riitä ja mikään ei ole hyvä, on elämä juurikin yhtä harmonista kuin liidun kirskunta liitutaulussa.

Ja joka kerran, kun aikoo ulista, miten maailma ei ole paiskannut upealla puolisolla, voisi miettiä ensin, kuinka upea puoliso itse pystyisi toiselle olemaan. Onko itsellä todella aito halu parisuhteeseen vai onko tarve ennemminkin statuksellinen ja fyysis-egoistinen? Osaako itse rakastaa ja kuinka paljon on valmis itse itseään kehittämään suhteen vuoksi?

Joskus mietin, että miten näsäviisaat henkisesti tarhaikäiset pimpanpuutepolkkapojat oikein aikovat selvitä parisuhteesta tai rakkaudesta, jos vaikka sellainen kohdalle osuisi. Pystyykö megalomaaninen minulle-enemmän-pimppaa-ja-naisia -heppu kuuntelemaan aidosti toista, pystyykö 'mä olen uskollinen koska kukaan ei tuu iskemään mua' - tapaus muistamaan rakastettunsa, kun baarin muhein tulee esittämään iskupuhetta? Vai voittaako markkina-arvoteoria, eli kiinni vaan parempaan lihaan tilaisuuden tullen? (Tietty se baarin muhein iskijä ei jää seukkaamaan, vaan häipyy, ja sitten on sekä vanha että uusi suhde menetetty, mistä tietty alkaa entistä kamalampi itku naisten petollisuudesta.)

Miten paljon katkeran vihapussin pää joustaa siinä, että osaisi olla sanomatta anteeksiantamattomia sanoja ja osaisi antaa anteeksi katkeroitumatta? Miten paljon rikkinäisen poikapersoonallisuuden pää kestää parisuhteen olennaista työstämistä, missä on pakko katsoa omia huonoja puoliaan silmiin väistelemättä?

Miten markkina-arvoteoreetikot reagoivat, kun rakkain ja kallein tulee rintasyöpäleikkauksesta? Miten yhteiskunnan vähäosaisimmat syrjityt raukkaparat tukevat toista, jos yhteinen lapsi menehtyy, jos kaikki omaisuus lähtee alta konkurssissa? Miten nämä pimpanpuutetuskaansa nyt jo huutavat aikovat selvitä, jos 20 yhteisen vuoden jälkeen toinen kuolee tai lähtee pois? Kunhan mietin.

Seksiaddiktidokkari ja suuret puheet

Tiistainen (10.2.2004) 4D-dokumentti kertoili seksiadditiosta. Ottamatta kantaa sen kummemmin seksiaddiktioon minua tirskututti kovasti se mielikuva, mikä syntyi dokkarin naisseksiaddiktin puheista. Kyseessä oli nuori nainen, joka vaati jääkiekkoilijamiestään joka ilta kolmeen yhdyntään, ja mies oli aivan poikki. Kyse oli tietenkin siitä, että suhteessa ei tunteista puhuttu, joten seksi oli ainoa kanava kokea suhdetta. Mutta tirskahtelun aihe olikin se, että osasin täysin kuvitella, kuinka lauma miehiä vakuuttaa puolinärkästyneesti silmät ymmyrkäisinä, että 'siis mä ainakin olisin tosi paratiisissa jos nainen niinku vaatis kolme kertaa illassa seksiä'.

Aina porukasta löytyy joku mies, joka selittää, että hänelle naisen suorittama raiskaus olisi kiva asia. Aina joku mies, joka selittää, että olisi kiva, kun häntä naiset ahdistelisivat seksuaalisesti. Aina joku mies, jonka mielestä olisi kiva seurustella nymfomaanin kanssa. Tiedän, että eiväthän nämä raukat ymmärrä, mistä puhuvat. Ja herjanheittoahan se usein (toivottavasti?) on. Puheet ovat vain niin järjettömiä, että pistää ihmetyttämään, miksei puhujalla nouse tukka pystyyn omista hourimisistaan:)

Olen käsittänyt, että tuo 'siis tosi hienoo olis hei että mimmi pakottais seksiin joka ilta kolme kertaa' on nk. mieslaumapuhetta, jolla mies haluaa korostaa olevansa viriili lauman jäsen eikä ainakaan pekkaa pahempi. Kaikki tietävät, että puheella ei ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa tai todellisten tunteiden kanssa, paitsi naiset. Naisten pitäisi toki pyrkiä erottamaan mieslaumapuhe miehen omasta puheesta, mutta se on suoraan sanoen hankalaa jopa veteraanille.

Addiktiosta toiseen

Korostan: käytän sanaa uskonhihhuli tarkoittamaan ihmistä, joka saarnaa, käännyttää, julistaa, tunkee uskoaan joka paikkaan ja tilanteeseen muita kunnioittamatta, siteeraa raamattua ja paheksuu muita kuin oman näkemyksensä ihmisiä. Uskonnoissa en näe mitään pahaa, enkä uskomisessa.

Seksiaddiktit ja muutkin addiktit A-kerhoissa noudattavat parantumisessaan 12 askeleen ohjelmaa. Sen pääpointtina on siirtyä additiosta toiseen eli alkoholista/seksistä/huumeista/pelaamisesta uskontoaddiktioon. 12 askeleen ohjelman tärkeä pykälä on tunnustaa itseään suuremman jumalan olemassaolo ja se, että jumala auttaa häntä pois pahasta. Myönnän, että toki uskoonpimahdus on kropalle terveempää ja läheisille jossain määrin ehkä helpompaa kuin päihdeaddiktio...mutta minun mielestäni kyse on vain addiktion vaihtamisesta toiseen addiktioon tai jopa mielenhäiriöön tahi psykoosiin.

Uskontohihhulointi on mielestäni mielenhäiriön tila. Ei kenenkään terveen ihmisen tarvitse joka paikassa ja päivä sänkättää jeesuksista ja veren perinnöistä. Terve ihminen osaa jättää muut rauhaan omilta addiktioiltaan ja pakkomielteiltään. Mielestäni terve uskominen on henkilökohtaista ja intiimiä - yhteisölliset joukkopsykoottiset rituaalit ovat aika pelottavia. Ei yksikään ihminen ole samanlainen, miksi hitossa hänen tapansa uskoa olisi? Sitten kun näitä erilaisia näkemyksiä yritetään väenväkisin yhdistää yhteisöllisyyden nimissä, syntyy pakote muodostaa naurettavan teennäisiä dogmeja, joista tehdään pakkomielle ja oikeutus muiden rääkkäämiselle. Ei siinä ole mitään kristillisen rakastavaa, kun sielu on 99%:n täynnä paheksuntaa ja omaa paremmuutta. Ei siinä ole mitään harrasta, kun silmä etsii viiruna syntiä katukuvasta ja lähimmäisestä.

Kun uskohihhulointi tuhoaa ihmisen kyvyn nähdä toisten ihmisyys (näkemyksistä, sukupuolesta ja seksuaalisesta suuntauksista huolimatta), ollaan mielestäni vakavassa psykoosissa. Ei toimi järki eikä äly: en voi kuvitella eläväni Upanisadien (anteeksi kirjoitusasun virheellisyys) mukaan, vaikka niillä on ikää tietääkseni nelinkertaisesti enemmän kuin raamatulla. Olisihan älytöntä noudattaa tuhansia vuosia sitten koottua historian hämärien tekstikokoelmaa kirjaimellisesti - tapahtumatkin ovat iänikuisen vanhoja, ja paikkakin on toisessa maanosassa. Ei tässä ajassa voi länkyttää siitä, että tuhansia vuosia sitten maa makasi näin. Ei Suomessa voi rakentaa elämäänsä samalla tavalla kuin trooppisen ilmaston ja kasvien maassa. Järki sen ymmärtää, uskontohihhuli ei.

Luulin joskus, että rakkaus olisi tärkeä asia kristillisyydessä. Mutta pa*at, siinä onkin tärkeää se, että rakastaa kristinuskon pappein määritelmien mukaan OIKEIN ja OIKEITA IHMISIÄ, jotka kuuluvat OIKEAAN sukupuoleen ja ajattelevat OIKEALLA tavalla. Ihmiset ovat lisäilleet sääntöihin omiaan, ja sitä kuulutetaan jumalan sanana. Käsittääkseni raamatun mukaan suurin synti on asettua jumalan asemaan eli tuomita muita, sillä vain jumalalla sellainen oikeus olisi. Sen perusteella voi jokainen uskonhihhuli ja suuri osa papiston johdosta & kirkon edustajista lakata miettimästä, mitä taivaaseen päästyään tekisi.

Niinpä rakkaus unohtuu tyystin, kun naispappeja syrjitään ja homoutta paheksutaan. Kristillinen kirkkorakkaus tarkoittaa hurskastelua, joka otetaan esiin aina, kun se tukee omaa paremmuutta. Rakkauden nimissähän tässä paheksutaan, syyllistetään ja pakotetaan. Rakkaus on syntiä, jos kriteerit eivät kirkon mielestä täyty. Matka taivaasta helvetin tuleen on yllättävän lyhyt, ja raja kuin veteen piirretty viiva. Luulen, että helvetti on lauma kirkkopuolueen edustajia tappelemassa siitä, kenen kriteerit ovat parhaat ja oikeimmat ja hittovie, eniten jumalan mieleen.

Kuten ystäväni signaturessa ennen oli (vapaa muisteloversio): en lakkaa ikinä hämmästelemästä niitä, jotka sanovat tietävänsä mistä jumala pitää ja mistä jumala ei pidä. Eniten ihmettelen niitä, jotka tietävät tarkkaan, mitä jumala ei kerta kaikkiaan voi sietää.

Minä uskon siihen, että pitää olla hyvä, ja pyrkiä hyvyyteen, ja elää niin, että ei vahingoita muita. Uskon, että se riittää, jos edes sinnepäin onnistuu pääsemään.