Seitsemäskymmenesseitsemäs: arkipäivän ikäviä ja iloisia asioita

 

Tulevaisuus näyttää siltä miltä kesäyön taivas muutama minuutti ennen auringon rävähtämistä horisonttiviivan yläpuolelle. Luulin lähteväni tietylle tielle nyt, mutta onkin alkanut näyttää, että sen aika olisi vasta ensi vuonna. Nyt monet asiat ovat alkaneet tukea sitä, että tämä vuosi menee valmistellen, ja ensi vuonna vasta tuupataan kelkka kouruun.

Ennen kaikkea uskoni siihen, että keskustelemalla moni asia voi parantua, on vahvistunut.

Pojasta polvi paranee?

Aamulla kävelin pihasta kadulle, vastaan tuli kuuden pojan lauma. Pojat olivat menossa kouluun.

- Panisikko tota? kysyi yksi heistä osoittaen vastapuolella kävelevää naista ja tönäisi vieressään kävellyttä.
- No en vittu panis!
- Ihavvarmaan panisit! Vittu panisit!
- Vittu en panis! Panisikko ite?
- No en kai vittu! Iharruma! Panisikko pilluun?

Nämä pojat olivat 7-8 -vuotiaita. He olivat matkalla kouluun. Nuorna se vitsa vääntyy - kieroon.

Mistä tuo saasta tulee pieniin ihmisiin? Miten jo seitsenvuotias kakara osaa esineellistää naisen pariksi tissejä ja panopuuksi raavain sanankääntein? Opettavatko tätä TV-ohjelmat vai tietokonepelit? Mainoksetko vääntävät lasten maailman solmuun? Juujuu, eiväthän pojat ymmärtäneet sanojensa merkitystä... ymmärtämättömyydelläkö aina selitämme sen, ettei sanoistaan tarvitse olla vastuussa?

Potilaat ja muut lapset

Kuten olen ennenkin sanonut, asenteeni länsimaisen lääketieteen lääkäreihin on perin penseä. Tympeä asenne koostuu useista ikävistä kokemuksista, joissa erityisen usein yhteisenä nimittäjänä on se, että lääkäri katsoo ettei minun potilaana tarvitse tietää asioita ja että minulle puhutaan kuin debiilille bimbolle.

Viime viikolla säikähdyin kovasti, ja hoitohenkilökunta kieltäytyy kertomasta minulle koetulosta, joka on pentele vieköön MINUN koetulokseni minun kehostani - saisin tietää sen kuulemma lääkäriltä (viikkojen kuluttua). Pyysin saada kuulla, onko tuloksessa jotain syytä huoleen vai ei, yöunieni tähden. Henkilökunta kieltäytyi ehdottomasti kertomasta mitään.

Niinpä, kuten monta kertaa ennenkin, aloin lukea kirjoja, selata webbiä, kyselemään ihmisiltä. Nyt minulle on syntynyt jo jonkinmoinen kuva asiasta. Tiedän, miten huolissani minun täytyy olla tai miten huojentunut voin olla. Mihin siis enää tarvitsen lääkäriä? Tässä samassa tilanteessa olen ollut ennenkin: olen itse kaivanut kaiken mahdollisen tiedon asiaan liittyen, koska lääkäri länkyttää soopaa (eihän tuon potilaan tarvitse tietää juuri mitään, rauhoitellaan vaan, ja komennetaan jos se heittäytyy vaatimaan tietoa). Loppujen lopuksi taidan tietää omasta tilastani enemmän kuin lääkäri, ja sekös lääkäriä ottaa pannuun, jos tuon esiin millään tavalla, että olen perehtynyt asiaan itsekin. Ei katsokaas maallikko voi ymmärtää mitään niin hienoista asioista kuin oma terveys.

Hakeutuukohan lääketieteellisen ja lääkärin ammattiin enemmistöisesti niitä tyyppejä, joita hakeutuu runsaasti myös ala-asteen opettajiksi, lastentarhan opettajiksi ja tiettyjen alojen hoitajiksi? Sellaisia, jotka tarvitsevat elääkseen jonkun asioiden yläpuolelle asettumisen tuoman vallantunteen? Jotka haluavat aina olla muiden yläpuolella, jotka eivät pysty tunnustamaan olevansa väärässä tai etteivät tiedä, jotka suuttuvat silmittömästi, jollei heidän auktoriteettiaan kumarretakaan?

Jos lääkäri hymisee omahyväisenä kykenemättä minkäänlaiseen kommunikointiin potilaan kanssa (koska potilashan ei tiedä mitään eikä hänen tulekaan tietää ja mitäs helvettiä se oikein nyt tuossa kuvittelee olevansa kun kyselee), onko hän oikeassa ammatissa? Jos lääkäri ei kuuntele vaan jäpättää potilaan puheen päälle, jos lääkäri hokee mantrana älyttömyyksiä tajuamatta mitä sanoo, eikö potilas ole kerta kaikkiaan väärässä paikassa?

Lääkärit ovat ylimielisiä, mitätöiviä, välinpitämättömiä, empatiakyvyttömiä, julmia ja ivallisia jopa sadistisessa mittakaavassa. He eivät kerro potilaalle asioita rehellisesti (kun eivät pysty, selitetään, että potilas ei kestä totuutta tai potilaalle ei tarvitse kertoa kaikkea, koska potilas on ymmärtämätön maallikko vain), he saattavat valehdella kivusta ja sivuvaikutuksista, jonka hoito tai lääke aiheuttaa. He eivät kuuntele potilasta ja ohittavat hänen lauseensa ylimielisesti mitätöiden. Kun he eivät kykene sanomaan, mikä on potilaan oireiden syy, he ehdottavat potilaalle nuppitutkimuksia. He pakenevat latinan taakse, kun pitäisi kyetä empatiaan, jopa ottaa halaukseen tai itkeä itsekin.

Mikä heitä vaivaa?

Missä on lääkärin oma suhteellisuudentaju, realiteetit omasta ihmisyydestään ja ammattimoraali johon empatian luulisi sisältyvän? Ymmärtävätkö he, mitä he tekevät potilaiden luottamukselle jauhaessaan ylimielistä pashaa ihmiselle, joka on huolissaan omasta tai läheisen terveydestä?

Olen kuvitellut, että lääkäri on lääketieteen suppean alan asiantuntija. Minä olen oman itseni tuntija, ja sen lisäksi tiedän 30 vuoden ajalta, miten minä toimin ja reagoin. Luulisi, että näillä kahdella osapuolella voisi syntyä yhteistuumin hieno ideapalaveri siitä, mitäs kussakin tilanteessa voisi tehdä ja kannattaisi tehdä. Ei, siitä syntyy lääkärin vihaisten defenssien myrsky ja ymmärrän, että potilas on se, jonka tulee tukkia turpansa ja niellä. Sitten sopii ihmetellä, miksi monet (kuten minä) haen ensisijaisesti lievempiin ongelmiin apua ihan muualta kuin länsimaisesta lääketieteestä.

Sushi ja Ruohonjuuri

Elämän pieniä, ihania asioita on paljon. Yksi niistä on sushi. Ensimmäinen sushi vuonna 1995(?) ei ihastuttanut, mutta jäi vaivaamaan sen verran, että toinen piti maistaa. Myönnän, että epäreilua on, että toinen kerta taisi olla jo Tokiossa - siellä sushi ON hedonistisen hyvää. Osataan sitä Hampurissakin, missä sushia saa tilattua kotiin palttiarallaa 8 eurolla ja annos on iso, ja maittava.

Tampereella on onneksi Maruseki , missä on loistavan sushin ja japanilaisen ruuan lisäksi aina poikkeuksellisen hymyilevä ja hyvä palvelu.

Toinen ilonaihe on Tampereelle vastikään avattu Ruohonjuuri , josta ostan suurimman osan pesuaineista ja kuivista ruoka-aineista. Sieltä saa kaikkea hyvää, mitä muualta ei: esimerkkinä vaikkapa Amé , viinipullon kaltaisessa pullossa myytävä pikkuisen kupliva juhlajuoma, jossa ei ole tippaakaan alkoholia ja se maistuu *hyvältä*. Se on aidosti reipas vaihtoehto niille, jotka haluavat mennä bileisiin ja olla herättämättä huomiota alkoholittomuuksillaan - ja silti juoda jotain piristävää, mielialaa kohottavaa ja hyvää. Amé on tehty pitkälle kukista ja yrteistä ja niissä on vaihtoehtoja: punainen, rosé ja valkoinen (tavallinen ja extra dry).

Tänään käyn kummassakin, ai näitä ihania arkipäivän iloja!

Lisäyksiä äkkiseltään

Tumppu von Tumppu, sovinismin puolestapuhuja kirjoitti joutuvansa luovuttamaan, laittamaan sovinistin akkarukkaset naulakkoon. Syystä että:

Minulla oli suuria suunnitelmia sovinismiviikon suhteen. Tajusin, että minun tulee pelata niillä korteilla jotka minulla on eikä valittaa. Loppujen lopuksi menin kihloihin, mikä tarkoittanee siitä, että tilitän naisista ainoastaan silloin, kun juttu ei suoranaisesti koske tyttöystävääni. Syyttäkää minua sitten petturiksi, mutta minä en jaksa enää taistella tuulimyllyjä vastaan. Nainen on nainen eikä ikinä siitä miksikään muutu, vaikka kirjoittaisin biljoona sovinistitekstiä blogiini.

Onnea kihlauksen johdosta. Mietin vaan, että suorittaako aito sovinisti kihlauksenkin siksi, että 'on pakko' ja sittenkö asioiden mennessä pieleen sovinisti miehekkäästi selittää, että 'mun oli pakko ja nainen pakotti'? Se on totta, että miehenkin on hyvä jossain vaiheessa aikuistua. Tätä Tumppu yrittää sanoa lauseellaan 'tajusin, että minun tulee pelata niillä korteilla, mitkä minulla on, eikä valittaa'.

Sen kehittyneempi versio olisi ehkäpä 'tajusin juuri, että olen onnekas mies ja minulla on hyvä nainen vierellä - ja valittamiseni on ollut älytöntä'. Jos Tumppu tuohon sävyyn ilmaisee itseään kotonakin, ongelmia tulee. Jollei osaa arvostaa ihmistä, joka elämää jakaa, turha huutaa, jos ihmisen menettää.

Sen sijaan Katrin turpiinsaanti naispuoliselta uutisryhmätyypiltä ei ollut hauskaa. Minä vielä aiheutin viime viikolla sodan ihmissuhderyhmässä väittäessäni, että ryhmissä on pilvin pimein häiriintyneitä ihmisiä. Todellakin, aloittelevan nettaajan kannattaa olla varovainen. Omalla nimellä kirjoittaminen on kunniakasta, mutta näemmä vaarallista.

Mietityttää, miksi aina ja yhä uudestaan ihmiset menevät juuri uutisryhmiin ja internetin sosiaalisille osastoille sekoamaan, terapioimaan psykoosejaan ja traumojaan, ja purkamaan aggressioitaan? Näitä internet-sekoamisia on jo nähty muutama. Siinä vaiheessa kaikki säikähtyvät ja sanovat, että 'eihän me voitu tietää'. Vaikka sekoaja olisi jo vuosia tuutannut psykoosioireitaan julki, eihän sitä olisi voinut mitenkään tietää?

Kuulemma omallekin osalleni on jo tullut tappouhkailuun viittaavia kommentteja, joiden kirjoittelijat kuuluisivat asiantuntevan mielenterveyshoidon piiriin, mutta nykyaikanahan suljetulle ei pääse ennen kuin häiriintynyt ihminen toteuttaa uhkailunsa. Todellisuudentajun puute on vakavaa vakavampi juttu eikä mikään hauska trolli.

Internet-uhkailut ja häröilyt tulisi ottaa vakavasti. Toki olen tiukkapipo, että edes tällaista ehdotan, vai?