Seitsemäskymmenesneljäs: Piruutuksia

 

Ennen kuin edes siirryn piruutuksiin, tuli hieno webbitestitulos. Kerrassaan:)

Personality Disorder Test Results
Paranoid |||||||||| 34%
Schizoid |||||||||| 34%
Schizotypal |||||||||||||| 58%
Antisocial |||||||||||| 42%
Borderline |||||||||| 38%
Histrionic |||||||||||| 42%
Narcissistic |||||||||| 34%
Avoidant |||||| 26%
Dependent |||| 14%
Obsessive-Compulsive |||||| 30%
Take Free Personality Disorder Test

Tämän jälkeen on hyvä alkaa purkaa piruutuslastia.

Raiskaus mikä raiskaus

Samaan aikaan, kun laaja yleisö on heräämässä paralyysistään ja alkanut hämmästellä pedofiilien tuomioiden lieventämisiä ja tuomioiden pienuutta ylipäätään, kundi raiskaa naisen kadulla 'ihmisten' katsoessa vieressä mitään tekemättä, mitenkään asiaan puuttumatta. Rovaniemeläisille aivokuolleille raiskauksenkatselijoille toivotan oikein hyvää jatkoa!

Samaan aikaan, kun pedofiilirangaistuksia vislataan kovennettaviksi ja ollaan tuohtuneita lapsia traumatisoivasta väkivallasta, ei kukaan puhu mitään raiskaustuomioista ja naisia traumatisoivasta väkivallasta.

Eikö pedofiilikin suorita raiskauksen? Kyllä. Joten mielestäni raiskaukset pitäisi niputtaa yhteen kasaan rikoksena, toki pienien lapsien raiskaamisesta pitäisi pistää tuomio tuplaksi. Mutta kun kyseessä on raiskaus, se on raiskaus, kohdistui se kehen tahansa (suuri yleisö tuntenee käsitteen 'homoraiskaus' myös). Seksuaalinen väkivalta (joka EI johdu miesten pitelemättömän suurista haluista), jonka ytimenä on valta ja alistaminen.

Raiskaus on törkeää väkivaltaa, traumatisoivaa ja rikoksena yksi perhanallisimmista. Aina. Törkeys korostuu, kun uhrina on lapsi. Sitä en ymmärrä, että pedofiiliraiskaukset erotetaan raiskauksista: ikään kuin naisten raiskaaminen olisi 'normaalimpaa'. Joten toivottavasti keskustelu laajenee koskemaan kaikkia raiskauksia.

Oikeus heteroseksiin?

Internetin puhutuin blogiaihe: miehille olisi taattava oikeus seksiin. Seksihän on ihmisoikeus kuten ruoka, koti ja työ. Kaikilla ihmisillä on ruokaa, koti ja työ (haha) joten miesten olisi saatava seksiä myös. Jos ei oma flaksi riitä, on miehellä oltava oikeus käydä laillisesti panemassa Latviasta osaksi huijaamallakin raahattuja naisia käypään hintaan.

Miksi nämä seksioikeusaktivistit eivät kuuluta homojen oikeutta saada seksiä? Miksi nämä aktivistit eivät juokse itse tyrkylle leskinaisille, jota maa on täynnä elinikäfaktojen takia? Minusta olisi varsin suoraselkäistä näyttää itse esimerkkiä, ja tarjoutua pientä porkkanaa vastaan (oijoi mitä mielikuvia tuosta tulikaan mieleeni:) antamaan homomiehille peppua ja naisille porkkanaa. Sitten sopii jo edellyttää naisilta samanmoista uhrautumista yhteishyvän alttarille.

Seksioikeuden vaatijathan eivät sitten nosta meteliä, jos jonain päivänä tyttöystävä (pientä porkkanaa vastaan) toimii heidän näkemyksensä mukaan ja harjoittaa seksiä muiden puutteessa elävien miesten kanssa? Sallinette pienen naurun. Kiitos.

Amerikkalaiset elokuvat

Keskimäärin inhoan amerikkalaisia Hollywood-elokuvia. Juuri niitä, jossa kiiltokuvaihmisillä on niinku kriisi, ja ai että ne kriiseilee ja sitten lopussa on perhe, avioliitto, hääkellojen kumua ja nationalistinen puhe siitä, miten isänmaa eli Amerikka on rakas, ihana ja ylväs. Naiset itkevät häissä ja miehet tähtilipun edessä. Minulla repeää hermo joka kerta. Amerikkalainen propaganda oksettaa ja etoo, harmittomimmillaan naurattaa niin, että immersiosta tai elokuvaan eläytymisistä ei voida puhua.

Katselen juuri siksi eurooppalaista elokuvaa paljon, että niissä on vielä hahmoja, joiden todellisuuteen voi uskoa. Kaikki ei olekaan kaunista tai on kaunista juuri siksi, että säröt ja arkisuus tekee kontrastia. Elokuva liikuttaa aidosti ja pistää miettimään. Loppuvuodesta maanantaisin tullut sarja thaimaalaisia/indonesialaisia elokuvia oli hedonistién juhlaa. (Kolme vuodenaikaa oli toinen, toinen kertoi köyhästä lootuksenpoimijatytöstä, joka ystävystyi 'mestariin', lepraan kuolevaan runoilijaan sekä riksakuskista, joka rakastui prostituoituun...jos joku muistaa nimen, postia soisin laitettavan.)

Piruutuksen päätös

Minua riipii, kun ihmiset selittävät toisten tai omaa käytöstä hormoneilla. Erityisesti, kun mies (hormoniläjä) selittää naureskellen naisen (hormoniläjä) käytöstä hormoneilla. Niistä vapaa ei ole kukaan, tai sitten merkittävä osa lääketiedettä (mm. endokrinologia) on kukkua ja käpyrauhanen tuottaakin nonparelleja.

Minua riipii vielä enemmän, kun havahdun huomaamaan omat seilaavat tunnelmani. Sisäinen maailma on välillä kuin lapsuuden lasikuula, jota ravistelemalla sai aikaan lumisateen. Lasipallon olemassaolon voi toki kieltää (hampaat irvessä tiedeuskontoa ja tunnevastaisuutta vaativille välttämätön asenne), mutta se ei lasipallon ravistuksia tai lumisateita poista - he siis kulkevat suurimman osan elämäänsä pihalla kuin lintulauta käyttäytyen irrationaalisesti ja etsien irrationaaliselle käytökselleen vimmaisesti objektiivisen todellisuuden laboratorioselitystä.

Lasipallossani on satanut lumia ja vedenpinta keikkunut oudosti viime aikoina. En voi väittää ymmärtäväni, mitä siellä tapahtuu (ja varsinkaan _miksi_) mutta yritän seurata niitä liikahduksia ja kuunnella. Kun lumi on pyörteisenä myrskynä, yritän hankkiutua omiin oloihini - en voi vuorovaikutella maailman ja ihmisten kanssa, jos olen kadottanut kosketuksen sisäiseen kieleen ja kuvastoon.

Olisi helppoa selittää kaikki hormoneilla. Todeta, että tämä outous on vain estrogeenin tai progesteronin määrästä kiinni. Vaikka olisikin, mitä tuo kemiallinen selitys auttaisi outouden tunteeseen? Minusta tämä on emotionaalista eikä hormonalista. Alitajunta tuntuu ottavan nyt uutta positiota tai asennoitumista, se osaa sen itsekseen, jos vain annan sille tilaa ja aikaa hoitaa hommansa.

Tunne-elämäni siis hallitsee minua? Ei, ei hallitse. Se vaikuttaa, mutta ei hallitse. Minä kunnioitan tunteistoani sen verran, että otan sen huomioon yhtälailla kuin kuuntelen älyn ääntä. Järki on juuri sitä, että pitää nuo kaksi balanssissa, eikä kiellä toista toisen kustannuksella. (Aivan oikein, tunteensa kieltävä älynörtti ei ole mielestäni järkevä ihminen.)

Tunnepuolen kanssa tekemisissä ollessa tulee välillä epävarma olo. On vaikea olla tekemisissä asioiden kanssa, joita ei täysin ymmärrä ja joiden havainnointikin vaatii hirvittävästi rehellisyyttä ja rohkeutta, sillä maisemat eivät aina ole iloa silmille (ellei petä itseään, mikä taas nollaa koko homman arvon). Katsellessa lähtee käyntiin monien äänien kaanon:

miten itsekäs olin siinä tilanteessa -> mutta pitääkö kaikkeen sopeutua? -> minä halusin tehdä niin -> oliko minulla oikeutta? -> ketä perkelettä kiinnostaa tämä vatvominen? -> minulla on paha mieli -> syytä ollakin saatanan epatto -> lopettakaa! turvat kiinni heti! -> onko itsekkyyttä pyrkiä siihen, mitä välttämättä tarvitsee? -> aiheutin pettymyksen -> olisin voinut olla kiva ja luopua tarpeestani. -> just noin, kärsi kärsi martyyri -> älä ole noin ivallinen! -> I WANT ROOM SERVICE!!! -> jos muuttaisi maalle, olemaan, mitä väliä? -> minä pidän mukavuudesta ja vihaan palelua, joten turha leikkiä uudisraivaajaa -> ja niin edelleen, ja niin edelleen

On vaikeaa välillä koittaa olla hyvä ja kunnon ihminen, ja tehdä oikein itseään kohtaan muita loukkaamatta. Tai muita kohtaan oikein itseään riistämättä. On vaikea katsoa päin lasipallon sisustaa, kun tekisi mieli olla tasapainossa ja vailla ristiriitaisia ajatuksia.

Silti, juuri keskellä pahinta hatutusta ja tympäännystä, jotain tapahtui. Eilispäivänä vain huomasin, että lasipallon lumi on laskeutunut ja vesi on tyynempää. Aloin nähdä valoisia asioita, kaikessa siinä, mikä aiemmin oli ottanut kupoliin kipeästi. Ehkä aivoni syöttävät armottomaan kyrsimystilaan hormonia, joka auttaa - tai ehkä vain otti aikaa sopeutua ja taas kerran (taas hittohittohitto kerran) ymmärtää, että asiat järjestyvät.