Seitsemäskymmeneskolmas: tätiempatiaa ja irtopaloja

 

Arki koostuu rutiineista, pienistä typeristä fakkiutumista, palasista, jotka nidotaan nippuun ja yhtäkkiä siinä on kokonainen päivä.

Aamulla silmä räpsähtää auki kirkasvalon syttyessä ja tehdessä maisemasta häikövää. Muutama snooze (20min. keskimäärin) ja sitten ylös, tuhisten töpötetään kylpyhuoneeseen ja hoidetaan melkoinen henkiinherättämisien riittikokoelma. Kun sieltä tulee ulos, voi jo kyetä selviytymään aamiaisen vaatimista, monimutkaisista tekovaiheista. Mutta vieläkään en ole valmis keskustelemaan enkä kestä kysymyksiä. Aamut ovat herkkiä.

Tämä arki vie minusta hengen. Joka aamu. Kun tärisen kylmästä kylpyhuoneessa ja yritän vakuuttaa itselleni, että olen tajuissani. Kun tärisen bussipysäkillä, ja yritän vakuuttaa itselleni, että tämä on normaalia KOSKA kaikki muutkin tekevät näin.

Tanttaempatiaa

Viime viikolla luin artikkelin naisen kirjoittamasta kirjasta, missä hän kertoo tutkimuksensa pohjalta entisen Jugoslavian alueen vankileiristä. Päähenkilönä on 14-vuotias tyttö, joka leirillä joutuu päivittäin katsomaan vierestä, kun hänen läheisiä naisiaan hakataan ja raiskataan.

Kirjan arvioija totesi kehuna, että 'kirja ei sortunut tätimäiseen empatiaan'. Anteeksi, mutta en ymmärrä. Jos kirjailija tuntisi empatiaa 14-vuotiasta vankileirin tyttöä kohtaan edellä kerrotuissa olosuhteissa, olisiko se 'tätimäistä' vai onko empatia ylipäätään tätimäistä? Miksi empatia on rike ja virhe, joka pilaa kirjan arvon?

Ikäänkuin kylmän tunteeton (tunnevammainen kieltämisdefenssin suorite) olisi hienoa, tavoiteltavaa ja arvokasta. Eikö ole helvetin normaalia, inhimillistä ja oikeaoppista potea empatiaa, jos kyse on pienestä tytöstä, joka joutuu katsomaan sisartensa, tätiensä ja äitinsä raiskaamista?

Miten ihmeessä näistä täysin terveistä tunnereaktioista onkin tullut mörkö, asiallisuutta tai selväjärkisyyttä uhkaava hysteria, jota naiset tuppaavat harrastelemaan? Uskokaa tai älkää, suurin osa järjissään olevista ihmisistä (jopa naisista, hurlumhei) kykenee jopa tuntiessaan jotain myös ajattelemaan järkevästi! Vaikka itken tai nauran, se ei katkaise järkiyhteyksiäni millään tavalla.

Tuli mieleeni tätimäisyysvirkkeestä, että kertoikohan se enemmänkin miespuolisen arvioijan omista peloista. Sillä käsitykseni mukaan miehet pelkäävät tuntea siksi, että he kuvittelevat sen olevan muiden miesten mielestä epämiehekästä. Eikös se vielä vähän aikaa sitten ollut niin, että tutkimukset osoittivat aivokurkiaisen olevan naisilla isompi (liikenne oikean ja vasemman aivopuoliskon välillä runsaampaa) ja miehillä pienempi. Tämän perusteella miehillä taitaa olla se vaikeus, että kun tunnepuoli rävähtää päälle, järki sammuu - ja myös toisinpäin. Ongelmana tämä taitaa olla joillekin miehille niin nolo, että he ovatkin päättäneet julistella (miesaivoille tyypillisen) ongelman olevan tunnusomainen naisille.

Blogien turhakkeet

On olemassa blogeja, joiden olemassaolon syytä en ihan heti keksi. Esimerkiksi tämä nosti kulmakarvat otsaluulle. Ehkä jotakuta jaksaa kiinnostaa.

Täysin irrallisia pätkiä

Ihmissuhteista

Mietin, miksi ystävyyssuhde voi joskus olla toiselle samaa kuin parisuhde: ensin ollaan ystävyyshuumassa ja sitten pelataan valtapelejä, kunnes lopetetaan ystävyys kuin seinään, selittämättä sen kummempia.

Mietin, miksi kykenen olemaan iloinen ja rauhaisa puhelimessa, vaikka tekisi mieli vapista ja itkeä, kun läheinen sairastaa ja olen huolissani.

Kodin Kuvalehdestä

Mietin, miten huvittavaa oli, että Kodin Kuvalehden jutussa Erkki Lampén kirjoitti miehen sitoutumattomuudesta parisuhteissa ja hän oli maininnut tämän Selibaattipäiväkirjan ja nimeni - mutta *ei mitään* viitettä tai linkkiä. Huvittuneisuus syntyi tulkinnasta, että että kirjoittaja oletti *kaikkien* tietävän (tottakai, tietenkin) kuka on Minttu ja mikä Selibaattipäiväkirja. Hihityttävää, ja virne on kasvoilla edelleen:-)

Yhdysvallat pelottaa

Mietin Aamulehden tiedeuutista (7.1.2004), missä Berkeleyn yliopistossa oli kuulemma yritetty manipuloida tuberkuloosigeeniä tarkoituksena saada aikaan tuberkuloosin parantuminen...mutta ohhoh, kappas vain, vahingossa tutkimusryhmä onnistuikin muodostamaan erittäin tarttuvan tuberkuloosipöpön. Tutkijaryhmän jäsen määritteli 'vahingon' maailman tarttuvimmaksi taudiksi. Yhdysvallat siis rahoittaa yliopistojen ryhmiä tekemään biologisia aseita, jotka esitellään 'vahinkoina' julkisuudessa. USAn pokka pitää ja kollaa kestää.

Ihmiselämän arvo on suhteellinen

Bamissa kuoli 20 000 ihmistä. Miksei ympäri maailmaa pidetä tuntien hiljaisuutta heidän muistolleen? Yhdysvalloissa kuoli 11.9.2001 2000 ihmistä, ja Suomessa liputettiin sekä hiljennyttiin. Entä nyt, kun luonnonkatastrofin uhreja on kymmenkertainen määrä? Ei paljoa kiinnosta, kun ovat jotain irakilaisia ählämejä, vai?

Sähköpostisateessa

En enää pärjää sähköpostin kanssa: koko ajan (siitä huolimatta, että yritän siivota) laatikossa lojuu kymmeniä posteja odottamassa, että tekisin niille jotain. Jutustelupostin lähettäjät kestävät kuukaudenkin viiveen, kiireisille yritän vastata pian, mutta määrä ei silti vähene. Täytyisi kai kerran kuussa pitää sähköpostipäivä, jolloin hoitaisi kaiken pois.

Omnipotenssin vastakohta

Eräästä tutkimuksesta jäi mieleen paljon kertova lause. "Halventaminen on päinvastaista omnipotenssille: mikäli ulkoinen objekti ei anna enää tyydytystä ja suojaa, se hylätään ja halvennetaan. Potilaalla ei ole kapasiteettia rakastaa ketään."

Miksi minusta tuntui hyvin vahvasti, että luen tällaisten tyyppien juttuja verkossa useinkin? Tyyppien, joiden kyky itsetarkasteluun tai oman käytöksensä havainnointiin on jotakuinkin samaa kuin norsun kyky olla mikroskooppisen pieni. Tyyppien, joiden pitää solvata ja raadella kaikki, mikä ei pönkitä heidän pientä repale-egoaan tai vastaa heidän pohjattomiin odotuksiinsa. Tyyppien, joille tieto jonkun elämän epäkohdista on lähes erektiota nostattava nautintojen kaivo: sen kaivon vedellä läträtään ja sillä roiskitaan ympäriinsä. Tyyppien, jotka eivät koskaan lääkettä tai lääkäriä kaipaa, koska he ovat terveitä ja muut sairaita.

Surullista on, että nämä tyypit ovat kovasti vailla naista ja rakkautta. Kun oma kapasiteetti rakastaa on nollan ja naurettavan välissä, voi parisuhteilu ja myös oman pään selvittely olla ongelmallista. Ei useinkaan kyse ole siitä, että joku olisi alemman tason mies tai syrjitty uhriparka (rumat, lihavat ja köyhätkin miehet elävät suhteessa ja pääsevät naimisiin). Kyse on siitä, että on helpompaa selittää oma selvittämätön tunneongelma- ja traumamössö 'luontaiseksi' ja yhteiskuntarakenteiden aikaansaamaksi tilaksi. Jos sitä ei selittäisi niin, voisi herätä huoli siitä, miten pihalla oma pää onkaan - ja miten halvaantunut voi olla intrapersoonallinen maisema.

Suuri tilaisuus

Astrologian mukaan tammikuussa minulle tarjoutuu tilaisuus, johon on tartuttava:) No, on jo 12. päivä eikä vieläkään kuulu! Tiedän, että manaamalla kerranelämässä-tilaisuutta kerjään verta nenästäni, sillä ei auta uikuttaa sitten, jos onni astuu yöstä esiin ja kysyy uskallanko (kyllä, Tabermannin runoa lainaten). Uskallanko?

Taidan uskaltaa, sillä olen niin täynnä ja kypsä ja henkisesti hieraantunut nykyisen tilanteen kulmiin. Minusta tuntuu, että tänä vuonna minun on hittovie löydettävä ja valittava suuntani. Toivon, että astrologia voisi kerrankin olla oikeassa - minä odotan tilaisuuttani, ja tarjoan sille kahvit, kun se tulee.