Seitsemäskymmenesensimmäinen: Tarkoituskriisistä ja enkeleistä

 

Joulu on suoritettu. Näin (valitettavan lyhyesti) joukon rakkaita ihmisiä, ja pääsin omaankin joulunviettoon, joka sisälsi hyvää ruokaa, kynttilöitä ja olemista. Olin kai ollut harvinaisen kiltti, sillä lahjojen määrä ja kauneus yllätti. Yllätyksestä kävi myös pari ilahduttavaa joulutervehdystä ihmisiltä, joiden olin kuvitellut jo hautautuneen menneen hämäriin.

Joulu oli erittäin hyvä joulu. Juuri sellainen kuin toivoin joulun olevan. Joululoman ainoa ikävä asia oli se, että en saanut tehdyksi omia hassuja juttujani niin paljon kuin alunperin olin suunnitellut. Lomalla ajankulu kiihtyy ja aikaa on itse asiassa vähemmän kuin arkena?

Kutsumus ja tarkoituskriisi

Miksei kutsumus jo tule? Joidenkin luokse se on löytänyt jo pienellä iällä, penska tietää tarhassa tulevansa isona lääkäriksi ja tulee myös. Sellainen pistää jo kateuden kiehumaan, kun itse on värjynyt ikänsä kaiken mahdollisen välillä tietämättä, mikä on oma elämäntehtävä.

Käyn ammatillisen kriisini kiltisti läpi pari kertaa vuodessa. Jolloin selaan kaikki opukset ja koulutuslehtiset, sillä sieltähän voi ottaa silmään kohtaloniskun lailla kurssi tunnasirpiäishoitajille tai luomulöyhäke-experteille, jonka koen välittömästi omakseni ja yhtäkkiä näen valon ja tiedän, että tätä olen etsinyt koko elämäni ja tässähän se minun oikea paikkani vihdoin on. My ass, ja jatketaan päiväunia.

Tuttu totesi joskus, että on vain lapsellista haihattelua ja hemmotellun hellanteltun vouhotusta luulla, että jossain vaanii joku suuri, oikea kohtalonammatti, jota varten on elänyt ja joka sopii itselle kuin jalka saappaaseen. Ei sellaisia kuulemma ole, on vain velvoitteita, jotka kukin hoitaa miten parhaiten taitaa. Jokaisen työ on tylsää, omalla tavallaan, ja on ihan turhaa odotella jotain suurta oivallusta, joka pääkoppaan kosahtaa päivänä eräänä. Sitäpaitsi olisi syytä pistää kiittimensä ristiin olkavarsia myöten joka ikinen ilta, kun menee nukkumaan jonkin vakituisen työpaikan haltijana - kaikilla ei ole niin.

Tunteeko jokainen olevansa väärässä paikassa, tekevänsä jotain, mikä on jotain aivan toista kuin mitä synkeinä hetkinä muistaa odottavansa? Tässäkö sitä ollaan, tehdään ja eläkepäivillä tajuaa, että tulipa oltua ja tehtyä, eikä sitä suurta juttua koskaan tullut? Hukkuuko muillakin kiitollisuus omasta, vakituisesta työpaikasta siihen tukehduttavaan tunteeseen, että tämäeioleminunpaikkani?

Kuitenkin kuulen toisinaan tarinoita insinööreistä, jotka eräänä päivänä oivaltavat ryhtyvänsä luomutilallisiksi. Kirjanpitäjistä, jotka näkevät sen tietyn ilmoituksen ja painuvat ammatinvaihtokoulutukseen ja ovat onnellisia nykyisin. Kunnon ihmisistä, joiden yhteiskuntakelpoinen velvoitetyö vaihtuu hommaan, jota lähipiiri päivittelee ja etäpiiri paheksuu. Pitkästyneistä loppuunpalamisista, jotka vaihtuvat mielekkyyteen. Tympääntyneistä harmaista päivistä, jotka vaihtuvat innostuneisiin viikkoihin - epävarmuudesta ja itse-epäilyistä, jotka muuttuvat onnistumisiksi ja tunteeksi, että vihdoin tekee jotain oikein.

Haluan uskoa, että minun tohottamisellani täällä polkujen puolivälissä on tarkoitus. Että nämä kaikki askelkuviot ovat alkuverryttelyä sille, mitä *oikeasti* saan tehdä myöhemmin. Ehkä en vain kestä ajatusta, että minua varten ei olisikaan mitään muuta, että teen rahanansaitsemistöitä koskaan löytämättä mielekkyyden nälkääni juhlaillallista?

Uuden vuoden muminoita

No helkkari. Kai sitä voi universumille lähettää pari toivomusta, luvata itsekin uskoa niihin? Taas. Silti vielä.

Ensimmäinen toive

Minä haluan löytää oman työni, Mintun työn, joka olisi a) kirjoittamista, b) hieman epäsäännöllistä, ja siksi 'vapaata' ja c) konkreettista sikäli, että sen tuloksen voi nähdä, osittain pitää käsissään ja että koko hommasta olisi jotain iloa muille. Miksen vain ryhdy kirjailemaan, kun kerran kirjoittaminen on ainoa asia maailmassa (hyvän ruuan ja seksin lisäksi), mikä ei tekemällä mielenkiintoaan menetä eikä käy tylsäksi tuntien tai vuosienkaan päästä? Pitäisikö alkaa kaupata itseään lehdille, forumeille ja toreille, että täältä pukkaisi tekstiä, special offer only for you my friend?

Minulla on lahjoja musiikkiin, vaan ei itsekuria tahi sisäistä tulta viedä sitä työksi asti (mahdollisuuksia on ollut pariinkin kertaan tehdä musiikista ura ja ammatti, mutta jänistin). On ollut lahjoja siihen ja tähän, ja kaiken olen jättänyt puolitiehen. Olen kokeillut harrasteita lasitöistä tai-jihin ja kuntonyrkkeilystä kuorolauluun, piirtänyt ja askarrellut, lapioinut maata kuono mullassa ja sivellyt pensselillä mattavarjostusta ammattimallien naamaan. Pärjännyt arjessa huostaanotettujen ongelmalasten kanssa ja pyhässä keikkunut järjestö-coctail-partyjen keulakuvana. Jakanut mainoksia ja istunut kassalla, paahtanut kirjallisuusteoriaa ja rakastanut kirjallisuuskäytäntöä. Istunut lukuisia vuosia tietokoneen ääressä, milloin ohjelmistosuunnittelijan, milloin testausinsinöörin tittelillä.

Yksikään ammatinvalintapsykologi tuskin voi auttaa: juu, juu, kyllä vain, onhan tuo taiteellinen veto kova ja sosiaalinenkin taipumus olisi, mutta johtaminen tai yksityisyrittäjyys nyökkii samalla viivalla taiteellisuuden kera. Missä minun työni kuppaa? Mistä sen voi löytää? Milloin se saapuu ovelle ja sanoo, että nyt palttoo päälle, on jo kiire, hukattu aikaa tässä kun et älynnyt vastaan tulla? Pitäisikö vain jättää asuntovelallisena pysyvä työ ja hypätä tyhjään, uskoa kykyihinsä kuin laulaja Idols-kisassa, vaikka luottotietoihin tulisi punakynää ja pankki soittelisi perään?

Odotan sisäisen ääneni kertovan minulle, mihin pitää mennä ja mihin ryhtyä. Odotellessa tuusaan sitä, mitä pitää ja eteen osuu. Pelkään, että se on elämisen olemus, jonka näkemistä yritän välttää kuvittelemalla, että on olemassa muutakin.

Toinen toive

Minun pitää alkaa elää terveellisemmin. En halua kertoa, mitä kaikkea en ole tehnyt oikein (nolottaa) mutta vihjaan, että liikunnan ja ruuan kanssa voisi pelehtiä moraalisemminkin.

Kolmas ja muut toiveet

Muu elämä saisi pysyä ennallaan, on se ollut sen verran hyvää.

Enkeleitä

Minä uskon enkeleihin, niitä on olemassa, mutta aivan toisenlaisia ne ovat verrattuna myyttikuvien jumalaiseen siipineutrikarjaan. Kun istuu henkisessä umpikujassa kahvilassa ja yhtäkkiä joku tuntematon ihminen sanoo korotetulla äänellä lauseen, joka on kuin vastaus ajatuksiin, tietää kohdanneensa enkelin. Enkeli voi olla se puolituttu, joka ottaa yhteyttä, ja saa siksi sinut menemään johonkin, missä kohtaat jotain uskomattoman tärkeää (minkä oivallat toki vasta jälkikäteen). Enkelit ovat ihmisen muotoisia tienviittoja, joita meille näytetään.

Rähjäisen naapurin Reiskan hahmo saattaa joskus puhutella pahemman kerran, uskokaa pois. Ei silti pidä samaistaa Reiskaa enkeliin, vaikka enkeli Reiskassa käväisisikin kääntymässä viittoillakseen sinulle elintärkeän viestin. Reiska ei ymmärrä olevansa enkeli. Yleensä sinäkään et ymmärrä saaneesi enkeliltä viestiä.

Uusi vuosi 2004

Aloitin koko tämän web-julkitoiminnan 1996. Kahdeksas vuosi pyörähtää käyntiin. En olisi silloin uskonut, vaikka olisi saanut asiasta paperin vesileimoilla ja apostillella.

Toivotan teille uutta vuotta, joka toteuttaa toiveet, tuo tiellenne enkeleitä ja selkeitä tienviittoja. Toivotan teille vuotta, jolloin urheus ja lämpö on huipussaan. Viettäkää vuoden vaihtuminen juuri siellä ja siten, missä on omin olonne ja hyvä mieli.