Seitsemäskymmenes: Parisuhdeolotiloista, jeesustelusta ja joulusta

 

Tänään on viimeinen työpäivä ennen joululomaa. Otan miinustunteja saadakseni itselleni viikon loman - ehtii niitä kiireimpinä aikoina sitten paikata. Tänään on myös ensimmäinen fysioterapeuttinen sormijumppatuntini, jotta murtuman jälkeinen tönkkö saataisiin palautettua lähelle entistä. Sen jälkeen illalla menen kampaajalle ollakseni kiiltäväkuontaloinen. Nannaa.

Loma alkaa junamatkailulla tapaamaan rakasta perhettä ja rakasta ystävää. Sitten seuraa lapsuudenperhevisiittiä (ja epätoivoista yritystä jättää lasten lahjat piiloon siten, etteivät lapset huomaa muovikasseja selän takana piilottelevassa tädissä mitään outoa). Ja sitten kotiin, valot pois, kynttilät palamaan, kuohuviini auki ja laiskuuspalvontaa.

Lukeva lapsi

Opin lukemaan aikaisin isoveljen Aapisesta ja maitopurkeista. Äidiltä kärähti käpy monta kertaa, koska kuljin perässä milloin mikäkin jogurttipurkki kädessä ja tivasin, mitä missäkin kohtaa luki. Joku yhteys sanotun ja kirjoitetun sanan välille syntyi, kirjaimet alkoivat asettua ja matka uuteen maailmankaikkeuteen alkoi. Sen jälkeen luin itseni ja muut näännyksiin. Kaiken mitä käsiini sain ja enemmänkin. Kirjallisuutta, joka ei välttämättä tehnyt hyvää alle kouluikäisen kallolle ja myös sellaista, mikä teki.

Varhaisen lapsuuden hämäristä kuitenkin nousee yksi niistä ensimmäisistä, Pupu etsii omaa kotia , Kultaisen Kirjaston kulttiteos, jota olen turhaan etsinyt kirjakaupoista (jos joltain löytyy, ostan käypään hintaan.) Muistan erityisesti tarinan vaatimat imitaatio-osuudet: "Keeee-vät, keeee-vät, sanoi sammakko." Oli siellä murmeli ja punarintakin, muistaakseni. Mutta ennen kaikkea Pupu. Joka löysi kuin löysikin 'oman' kodin söötin valkean angorakanittaren luolasta. Sitten laskeutui esirippu eikä lapsen viatonta mieltä pilattu kertomalla pupujen tositoiminnasta:)

Lukeminen on minun eskapismini, mahdollisten maailmojen tutkimusmatkani, itsetutkiskelun työkalu, tie muiden näkökulmien ymmärtämiseen ja horisontin vanuttamiseen syvyyssuunnassa, unilääkkeeni ja rauhoittava pilleristöni. On kuin joku kertoisi pehmeällä äänellä tarinoita päätä silittäen.

Sitä pyytää mitä ei tahdo

Olipa hauskaa kyynelnauruun asti, kun kävin pitkästä aikaa vilkaisemassa Ihmissuhde-Henkan höpinöitä 18.12.2003. Nyt se selittää, kuinka naisen pitäisi noudattaa DeittiSääntöjä, jos mielii saada pysyvän miehen. Eli naisen tulee pihdata, leikkiä vaikeaa nakkia ja mystistä impeä. Toisin sanoen harjoittaa juuri sitä kieroilua ja manipulointia, mitä vastaan hän (ja ah niin monet muut sen lisäksi) on viime ajat paasannut.

Luuleeko Henkka aidosti, että pihtaava ja manipuloiva käytös sitten yhtäkkiä muuttuu anteliaaksi ja avoimeksi...missähän vaiheessa? Sitten kun on päästy vihille (jolloin mies on nk. varmemmin nalkissa)? Siinähän sitten seurustelee pihtaavan ja manipuloivan kieroilijan kanssa, luullen tätä salaperäiseksi ja periaatteelliseksi neidoksi - ja painuu vihille ihmettelemään, miksei pihtaus ja manipulointi muuttunutkaan anteliaaksi hekumallisuudeksi vaan pysyykin pihtauksena ja manipulointina. Sillälailla, näin sitä rakennetaan ihan omin käsin karhunraudat ja vielä hypätään niihin!

Näemmä Henkan mielestä lämmin ja pelejä pelaamaton nainen on 'halpa' ja 'kaikkien saatavissa'. Vaikka nainen olisi sitä vain hänelle, koska hänestä erityisesti pitäisi. Siispä Henkka heittää hänestä aidosti tykkäävän naisen pihalle, ja hakee haasteellisempaa tapausta. Sitten sellaisen tavatessaan hän katkeroituu naisen pirullisuudesta, vedättämisyrityksistä ja kylmyydestä. No, kukin tallaa tyylillään. Jopa omille varpailleen.

Olisikos tuossa miesten haastehaussa yksi syy siihen, miksi yleisönosastot ja nyyssipalstat ovat täynnä miesten puutteisia valituksia? Voisiko olla niin, että miesten omat ajatusnormit (avoin ja lämmin nainen on helppo, pihtaava nainen sitä olla pitää) ajavat miehiä suhteisiin, joissa ei pidemmän päälle olekaan kivaa?

Jollei mies osaa erottaa tyhjäpäistä jokapaikan pimpanjakajaa tervepäisestä naisesta, jonka ei tarvitse pelleillä hankalanakki-vedätyksillä, se taitaa olla surullisen valitettavasti miehen ihan oma migreeni, jonka seurauksista ei voi naisia paljoa syytellä jälkikäteen. Kukin valitsee oman puolisonsa. Itse keskittyisin ennemmin juurikin avoimien, peliä pelaamattomien ja lämpimien ihmisten haeskeluun kuin kimuranttien haastepakettien hakuun. Itse en suurempaa turn offia ja intohimon lässäyttäjää tiedä kuin vaikeanakki-pelien pelailu, myyttisen agentin leikkiminen ja sitoutumiskammoinen etäisyysjano - ja tämän takia päätin aikoinaan jättää hankalat salaperänakit rauhaan.

Ahdistus alemmuuden synonyymina?

Jotenkin odotinkin, että ATOni käännetään olemaan alemman tason olento, kun kyseessä oli *ahdistuneen* tason olento. Joka on eri asia, Tommi hyvä. Siihen, kuinka paljon tuo ahdistuneisuus vähentää flaksia ja viehättävyyttä, en osaa sanoa - tiedän vain, että vähentäähän se. Miksi kukaan haluaisi marisevaa ongelmasäkkiä elämäänsä, jos tarjolla on myönteisiä ja vastuunottavia ihmisiä?

Siinä olen Tommin kanssa samaa mieltä, että on perin ikävää, jos seksuaalinen viehkous määrittää ihmisen arvoa. Niin se vain nykypäivänä on - ja määrittää se naisen arvoa jopa rankemmin kuin miehen. Seksipommi myy ja saa, ruma tyttö tanssii yksin. Rumat miehet voivat sentään kai vallalla ja rahalla kompensoida naamaansa (ref. Hjallis Harkimo) - rumien naisten valta ja raha sen sijaan pelottaa loputkin kosijat hemmettiin.

Akateemiset hyvätuloiset jeesustelijat

Joulun alla tuli mitta täyteen. Anteeksi kirosanat.

Blogien kovaäänisimmät valittajat ovat hyväpalkkaisia, akateemisia miehimyksiä. Otetaan rinnalle vaikkapa pitkäaikaisesti depressiota potenut, sairaalahoitojaksoja läpikäynyt henkilö esimerkiksi. Otetaanpa toinen, joka menetti työnsä ja jäi työttömäksi, ja juoksee työttömyyskoulutuksissa tehden vähäpalkkaisia hanttihommia siivousliikkeissä. Voisiko joku kertoa, miten nämä saakelin hemmotellut akateemiset vinkuidiootit ovat syrjäytyneisyyden kärsimyksistä perillä verrattuna antamiini esimerkkeihin?

Nyt jokainen ATM-lähetyssaarnaaja blogistaniassa voisi tarttua sydämenkohtaansa ja miettiä, kuinka monta köyhää työtöntä, alipalkattua siivoojaa tai mielenterveyspotilasta he tuntevat ja pitävät aktiivisesti ystäväpiirissään? Kuinka monta henkilöä, joiden koulutustaso loppuu peruskouluun tai amikseen, istuu heidän kanssaan illallisella? Jos vastaus on nolla (ja he huomaavat, etteivät itse asiassa edes tunne muita kuin akateemisia tutkijakollegoja ja koodareita), voisivat pistää suunsa soukemmalle. Miten hemmetissä he kehtaavat kiljua olevansa 'alempien ihmisten' ja 'yhteiskunnan syrjäytyneiden' edustajia???

Kerrataan: akateemiset teknotaitajat ja tohtoristason tutkijat (palkka haarukassa 2000-3500E/kk) kertovat uskomattomista kärsimyksistään yhteiskunnan 'syrjittyinä vähäosaisina' ja 'alempina olentoina'. Tietenkin blogaten omalla tietokoneellaan (n.1500-2000E) ja laajakaistayhteydellä (50E/kk). Monilla heistä on useita naispuolisia ja miespuolisia ystäviä, he käyvät laajaa kirjeenvaihtoa ja kommunikaatiota useiden ihmisten kanssa - ja pauhaavat loputtoman yksinäisyyden tuskasta. Perkeleen kultalusikkapeput, miten teillä on otsaa???

Tietävätkö nämä akateemikot, mitä syrjäytyneisyys tarkoittaa? Mitä tarkoittaa köyhyys, nälkä, yksinäisyys? Se, että raha ei riitä ruokaan (joo, ja köyhällä ei useinkaan ole varaa laajakaistayhteyksiin saati omaan tietokoneeseen)? Se, ettei ole yhtäkään, toistan, YHTÄKÄÄN ihmiskontaktia tai ystävää? Se, että sairaalajaksojen jälkeen on sanottava hyvästi uraputkille ja omistusasuntosuunnitelmille, hyvä jos saa sairaseläkettä sen verran, että maksaa vuokransa? Tällaisissa oloissa elävän ihmisen hädän asettaminen akateemisten poikien pillunpuutteen rinnalle on aivan helvetin pervoa, sairasta, suhteellisuudentajutonta ja kieroutunutta. Oksetusluokka A1.

Nyt pojat tanakkaa todistetta peliin siitä, että on rahkeita puhua syrjäytyneisyydestä, alemman tason olemisesta ja yhteiskunnan pohjalle jäämisestä. Tai sitten loppui tuo jeesustelu, hemmoteltujen kersojen mukaväyväy-valitus. Ylemmät toimihenkilöt ja tohtoristutkijat isoine palkkoineen öykkäävät surkeasta tilastaan yhteiskunnassa - no menkää Alkoon ostamaan 3000 euron kuukausipalkalla pullo viskiä ja juokaa suruunne, jollette muuta keksi. Tai käykää yksityisellä terapeutilla, joka on ansainnut joka sentin 60 eurosta tunti, jonka hän joutuu teidän idioottimaista pimpanpuutemarinaanne kuuntelemaan. Kylläpä tulee empatiaa, kun teillä menee niin huonosti (väikkäri ei valmistunut ajoissa tai nettiyhteys ei pelitä - ja ette saaneet siltä muhkealta blondilta perjantaina). Voi kamala, buhuu, vippaan säälipipanoita! Ostakaa suhteellisuudentaju, hakekaa apua. Mauttomuuden rajat olette jo ylittäneet moneen kertaan, oikein hävettää akateemisen kansanosan puolesta - tuohonko teitä kalliilla rahalla on koulutettu, täyteen aivottomuuteen ja kyvyttömyyteen nähdä omaa persvakoanne edemmäs?

Minä taidan vain deletoida teidät omasta tietoisuudestani, koska muuten kai nappaisin risun ja vetelisin teitä persiille.

And next something completely different...

Minä, me, yksin, kaksin.

Kiintoisia ovat kaikki ne tilat, joissa ihmiset elävät, joko oman tilansa lumoissa tai inhossa, toisten tiloja kadehtien, kaivaten tai säälien.

Kun ei ketään toista ole? Jotkut käpertyvät hiljaisuuteen, muuntuvat yksinäisiksi susiksi ja tietäjänaisiksi/miehiksi, hymyilevät surullisesti kysyttäessä asiaa, eivät vihaa eivät rakasta, kaipaavat mutta eivät pysty etsimään, koska eivät usko etsimällä löydettyyn rakkauteen. Jotkut eivät hymyile surullisesti (säälistä) muille kuin niille, jotka eivät uskalla kulkea yksin. Vahvoja ovat, joskus liiankin kanssa, eikä heidän luottamustaan tai uskoaan voiteta markan arvalla.

Kun joku on pakko olla? Joillekin huonokin suhde on yksinoloa parempi, eivät välitä vaikka toinen traumatisoi ja kiertää minuuden rullalle, reaktiot solmuun. Tärkeintä on olla jonkun kanssa, muuten ei ole mitään. Mutta rullalle kääntävillä ja itkuntarvetta synnyttävillä suhteilla on tapana loppua. Yksinoloa ei voi paeta ikuisesti, sittenkään. Vaikka eläisi yhtä pakonomaista suhdetta vaihtaen vastanäyttelijää lennossa. Jollei elämä pakota yksinoloon, kuolema kumminkin, ja kriisi on kova. Itsellä ei olekaan ketään, minkä takia ei koe olevansa kukaan, ja kaikilla muilla on joku. He haluaisivat luottaa ja uskoa, vaan harvoin voivat, sillä eksynyt sielu ei tapaa kuin kaltaisiaan. Liian paljon muiden vaikutuksista väriä saanut sielu on oman värinsä hukannut.

Kun on joku? Toisen läsnäolo rauhoittaa rauhatonta, nukuttaa unettoman, saa kyynikon muistamaan olleensa joskus romantikko. Yhtäkkiä ongelmat ratkeavat (tai ne eivät enää rievo) ja aurinko paistaa marraskuussakin. Kun huuma laantuu, alkaa toisen jaloissapyöriminen nyppiä, kaikki ei ollutkaan paratiisia, toinen ei teekään onnelliseksi, suhde ei turvaakaan elämää unelmavakuutuksen lailla? Välillä kaipaa yksinoloa ja toinen tuntee olonsa torjutuksi, jos yrittää olla yksin - ja sitten tuntee itsensä syylliseksi, kun yritti olla yksin, toimi suhdetta vastaan?

Oma kiinnekohta ja turvallisuudentunne on itsessä, joten jatkuva toisten kautta eläminen ja toisiin ripustautuminen on itse itsensä hylkäämistä. Se on fakta, jonka oppii tai oppii liian kipeästi. Saa valita.

Liika yksinäisyyskin on pahasta: kun muilla on edes kaveri ja itsellä ei, kun ei voi katsella ikkunasta ulos aamupäivällä että iltapäivällekin jäisi jännittävää tekemistä. Yksinäisyys on tila, missä kukaan ei tunnu olevan läsnä tai lähellä. Missä on olemassa, mutta kukaan ei sitä tunnu tietävän. Missä ei tunnu olevan kellekään rakastamisen arvoinen. Silloin on vain yritettävä rakastaa ja olla läsnä itse itselleen. Laiha lohtu, mutta onko parempia ideoita?

Aina minä hämmästyn niistä ihmisistä, jotka ovat olleet olevinaan kovasti itsenäisiä ja yksineläjiä, ja ekan treffi-illan jälkeen he puhuvat 'hanista' tai 'rakkaasta'. Oliko yksinelon uljaus vain feikkiä, kun samantien lähti kultapuppeli-vaihde päälle? Samassa kuussa he ovatkin jo haaveilleet 'koko ikänsä' tai 'vuosia' maalarin ammatista, koska kultumuru maalaa. He vaihtavat elämäntyyliä, ammattia, sanastoa ja tykkäämisiä suhteen ilmestyttyä - kameleonttimaisesti. Kun itsenäisestä bailarista tulee porvarillistakin tiukkahuulisempi moralistipikkuvaimo, kun yksinäisestä uljaasta ilveksestä tulee kumppanin elämäloinen ja kainalopapukaija, kun vahvasta omapäisestä ihmisestä tulee toisen sanojen toistokone ja muusansa sokeuttama lammas - silloin minua alkaa pelottaa ja selkäpiissä menee kylmä hyy.

Aina minä hämmästyn niistä ihmisistä, jotka elävät vuosia Pirjon/Paavon kanssa, eroavat ja 2 viikon päästä elävät yhtä tyytyväistä parielämää Sirpan/Simon kanssa. Siinä menee nimissä sekaisin. Tulee epätodellinen olo, kun käy toverin asunnossa, jossa vain kirjahyllyn valokuvien toinen pää on vaihtunut. Kun illallispöydässä kaikki on identtistä entiseen verrattuna, mutta emännän/isännän kasvot ovat vieraat.

Aina minä hämmästyn ihmisistä, jotka voivat elää tyytyväisinä ja onnellisinakin ihmisen kanssa, ketä eivät rakasta (ja sanovat sen suoraankin). Minun on ollut lähdettävä pois sellaisesta nopeasti, siksi että ahdistaa - mutta eniten siksi, että se toinen olisi aidosti rakastanut ja olisin tietoisesti antanut hänelle vääriä toiveita jäämällä. Silläkö saa luotua itselleen turvatun aseman, kun ottaa niskaotteen valitsemalla suhteen, jossa itse välittää vähemmän?

Minä hämmästyn eniten sitä, miten valtaisa onni tai lämpö onkin sanatonta. Ei oikeastaan edes huvita puhua mitään. Ei ole sanoja jakaa sellaisia, minkä olemassaoloon ei tahdo vieläkään uskoa. Suuri tunne ei antaudu analysoitavaksi, ja tuntuu olevan paljon enemmän kuin siitä irroitettujen laboratoriotutkimuskelpoisten osien summa.

Joulu!

Kiitän kaikki niitä, jotka ovat kirjoittaneet minulle palautetta. Useimmiten ne ovat lämmittäneet ja pelastaneet päivän, tuoneet valoa ja rohkaisseet. Joskus olen saanut kirpeitä ja kirveleviäkin oivalluksia, uusia näkökulmia, kiitän niistä myös.

Kiitän kaikkia niitä, jotka ovat lukeneet ja lähteneet ajatuksissaan mukaan.

Toivotan teille lämmintä, pehmoista ja rakkaudentäyteistä joulua!