Kuudeskymmenestoinen: pitkä juttu pettämisistä

 

Tämä aihe ei jätä kylmäksi. Vuosi vuodelta tulen tällä kohtaa ehdottomammaksi, ja vuosi vuodelta ihmisten itsepetospaskapuheet ja seliseliselit ärsyttävät enemmän. Että pitää yhä, edelleen ja vielävain huomata, etteivät ihmiset tajuakaan sellaisia perusasioita kuin LUPAUS TEHDÄÄN JOTTA SE PIDETÄÄN ja että IHMISEN TULEE SEISTÄ SANANSA TAKANA.

Nyt puhun suhteista, joissa ei ole nimen omaan sovittu siitä, että vieraissa käynti on luvallista ja ok. Jos sellainen sopimus on, pettämistä ei tässä mielessä voikaan tapahtua.

Se mitä ei sydän tiedä, sitä sydän ei sure?

Asiantuntijat ja terapeutit antavat julkilausuntoja siitä, että pettämisestä ei kannata kertoa puolisolle. Sillä katsos vain pahoittaisi toisen mielen ja suhde vaarantuisi.

Näitä lausuntoja lukiessa tulee mieleen vain yksi asia ja se on "MITÄ VIT**A????!!!!!?????".

Mistä lähtien toiselle on tehty paha mieli ja suhde vaarannettu _kertomalla_? Eikö hitto vie se paha mieli ja vaarannus ole tehty silloin, kun on petetty??? En väitäkään ymmärtäväni Telluksen olentojen toimintaa tai logiikkaa, mutta käsittääkseni pankkiryöstökin on rikos siksi, että se on tehty eikä vain siinä tapauksessa, että siitä on jääty kiinni.

Sillä hetkellä, kun joku päättää, että perheestään ja suhdesitoumuksestaan huolimatta lähtee Saijan/Antin kämpille ja tuikkaa vehkeensä sisään/antaa pesää tuikkaajalle, tämä joku on tietoisesti valinnut riskeerata suhteensa rikkomalla suhteen sisäistä sopimusta tai lupausta.

Pettäminen on valinta, tietoinen teko. Uskomatonta, että aikuisikäiset ihmiset kehtaavat selitellä, että 'se vaan meni sinne': jos oma toiminta tosiaan on niin hallitsematonta, vastaus on holhouksen alaisuuteen siirtyminen eikä parisuhde tai perheenlisäyksen hankkiminen. Tietoisesta teosta on seurauksia ja siitä on kannettava vastuunsa. Tämä tuntuu jääneen tyystin unholaan ihmisiltä, ja jopa 'asiantuntijoilta'.

Ettei vaan tulis paha mieli

Pettämisestä ei kerrota (ja 'asiantuntijat' suosittavat salaamista), koska petetylle voisi tulla paha mieli. Voi herranjestas. Petetylle on tehty paha mieli pettäessä, ja sitten tehdään loukkaus rajuksi salaamalla ja valehtelemalla. Mikä on sekin tietoinen teko oletettua suhdesopimusta vastaan ('ollaan toisillemme rehellisiä ja luotettavia').

Voin kertoa omasta ja muutaman tuntemani ihmisen puolesta, että kyllähän se olisi sattunut, jos kumppani olisi kertonut pettäneensä. Olisi sittenkin tullut itku ja ero. Mutta ainakin kumppani olisi edelleen ollut ihminen, jonka sanaan voi uskoa - luottamus olisi jollain tasolla säilynyt. Kun sitten pettäminen tulee esiin aikojen kuluttua, rike on syvästi loukkaava ja anteeksiantamaton.

Jos ihminen valehtelee tietoisesti sille, jonka kanssa on sopinut muuta ja jonka kanssa tulisi olla läheinen, minkä arvoinen on kyseisen ihmisen sana tai luotettavuus ylipäätään? Eikös parisuhde perustu ajatukseen, että 'me kaksi yhdessä, toisiimme luottaen ja läheisinä'? Eikö puolison pitäisi olla se, johon voi luottaa kun muu maailma hajoaa ja vaikka kaikki muu katoaisi alta?

Kun paljastuu (yleensä niin, että muut ovat tienneet ja itse on viimeinen), että kumppani on pettänyt, kyseenalaistuu koko suhde: sitä miettii, että jahas, viimeisen 3 vuotta tuo on valehdellut, elänyt kanssani ja puhunut paskaa rakkaudesta ja koko ajan valheelliselta pohjalta.

Kertomatta jättämisellä EI suojella kumppania pahalta mieleltä, VAAN ITSEÄ seurausten kantamiselta, vastuulta ja ikävältä tilanteelta. Pahimman lajin vellihousuisuutta, itsepetosta ja paskapääpelkuruutta.

Pettäjä selittää ilmeisesti asian itselleen niin, että kyse on 'toisen parhaasta' koska pettäjä ei kykene olemaan niin rehellinen tai kypsä, että tunnustaisi olevansa itsekäs persereikä, joka katsoo itsellään olevan oikeuksia rikkoa sopimusta, joka toisen toki täytyy pitää. Joillekin se on kakaramaisen 'takaoven' rakentamista: kun pettää ekana, ei ole niin paha mieli JOS toinen pettää. Oli miten oli, ei yksikään tietämistäni eroista ole johtunut pettämisestä (ei edes silloin kun oli petetty) vaan siitä, että kumppani oli valehdellut. Siitä, ettei kumppaniin enää voinut luottaa eikä hänen sanaansa uskoa. Ei sellaisen kanssa jaeta elämää ellei halua viettää loppuikäänsä peläten ja epäillen. Sanasta 'pettäminen' tulikin mieleeni, että se mikä siinä pettää, ei ole ihminen vaan usko ja luottamus.

Seliseliseli

Sellaista selitystä ei olekaan, mikä olisi liian idioottimainen sanoa, kun pettäjä alkaa selittää, miksi petti. Ja miksi jätti kertomatta.

Pettäminen oli mm.

  • parhaaksi suhteelle (kato ku käy vieraissa ni omakin tuntuu paremmalta)
  • ansaittua (mä oon ny 10 vuotta ollu uskollinen siippa ja hyvä äiti/isä lapsille, ni kyllä mä nyt voin vähän omaa kivaa pitää),
  • vahinko (no se tuli tyrkylle ni mitä siinä voi terve nainen/mies tehdä)
  • täysin luonnonvoimiin verrattava ilmiö (siinä vaan kävi niin, yhtäkkiä kellot soi ja se oli siellä).
  • evoluution ja perusluonnon vaatimaa (kato ei miestä oo luotu monogaamiseksi, kysy vaikka Darwinilta)
  • puolison syy (se on pihdannut multa ainakin puoli vuotta/ se on ihan kauhee akka/äijä)
  • viinan syy (mä olin niin kännissä)
  • puutteellisesti tehdyn sopimuksen syy (en mä ole sulle ikinä luvannut olla uskollinen/ei meillä oo ollut puhetta ettei sais)
  • liiallisten ja epärealististen odotuksien syy (et kai sä oikeasti kuvitellut, etten mä ikinä enää kenenkään muun kanssa olis)
  • tietämättömyyttä (siis en mä tienny että avioliitossa pitäis niinku olla uskollinen).
  • välttämättömyys (siis mä en oo ollu ku kahden kaa ja tartten kokemuksia)
  • ihmisoikeus (jokaisella on oikeus kokemuksiin).
  • ok, kun ei tiedä kumppaninkaan tilaa (en mäkään kysele mitä vaimo/mies omilla reissuillaan tekee)
  • ok, kun on melkein varma, että toinenkin pettää (sehän on niillä työmatkoilla/ yksin kotona ja taatusti ei oo joka yötä hotellissa/kotona yksin).

Pettämisestä ei kerrota kumppanille, *koska* toinen on niin rakas, kallis ja ihana. Ja koska toista ei haluttu loukata tai satuttaa. Ja koska suhteelle ei haluttu pahaa ja haluttiin elää koko elämä yhdessä. Ja koska sillä ei ollut yhtään mitään merkitystä (niin, salata pitää, koska asia on merkityksetön?) Ei mitään ristiriitaa eikä järjenköyhyyttä siinä, miksi sitten petettiin, jos kerran puoliso ja suhde oli niin tärkeä. Varsinkin kun tiedossa on, että pettäminen harvoin ilahduttaa puolisoa tai vankentaa suhdetta.

Mikä epäoikeudenmukaisuus onkaan siinä, että toisen sanaa uskovia ihmisiä pidetään idiootteina ja sinisilmäisinä höpsöinä. Ihmisen sanaan kun pitäisi voida uskoa siksi, että sanan antaja on sanastaan vastuussa - ja myös sen rikkomisesta. Luottaminen on kaunista eikä tyhmää, luottamuksen pettäminen ei ole kaunista vaan tyhmän lisäksi rumaa.

Toisaalta-toisaalta

Tuttavapiirissä tuli tietoon, että Pate pettää Erjaa. Asiaa vaimeasti paheksuttiin, hyh hyh Patea, kun Erjakin on raskaana toisesta lapsesta, mutta sen jälkeen kipaistiin komeasti puolueettomuuden selän taakse. Katsokaas eihän sitä voi tietää, mikä kellekin parasta (eli _voihan olla_ Erjalle ihan hyvä vaan, että sitä petetään kylän tietäen ja hänen tietämättään???) ja ei toisten asioihin voi sotkeutua (siis ei huvita liata omia käsiään ottamalla kantaa???) ja kunkin on parasta hoitaa asia itse (eli siis Pate pettäköön ja Erjan tietämättömyys jatkukoon??). Aivan kuin Erjalla olisi tässä tasaveroinen mahdollisuus 'hoitaa asia itse'.

En kannattanut sitä, että Erjan maailma pitäisi hajoittaa kertomalla hänelle, vaan kuulutin Paten kavereita sanomaan kantansa Patelle.

Sama juttu kun joskus Piia petti Perttiä. Formaalia paheksuntaa, ja sitten se yhtäkkiä muuttui heidän kahdenväliseksi asiaksi, vaikka koko kylä tiesi ja polemisoi aiheella. Piialle kerroin kantani ja välit menivät, mikä ei jostain syystä harmittanut.

Erjaa ja Perttiä säälittiin. Minusta he eivät olleet säälittäviä, eivätkä tyhmiä. He olivat niitä, jotka olivat pitäneet sanansa ja suhdelupauksensa. Säälittävää oli vain se, että olivat menneet suhteeseen vellihousupaskiaisten kanssa ja joutuivat kärsimään siitä. Luottivat ihmiseen, ja joutuivat katumaan sitä.

Minua ketuttaa pettämiseen liittyvä urbaaninmoderni kantaaottamattomuus, joka haiskahtaa pelkuruudelta. Kun joku rikkoo suhdesopimuksen, aletaan kiusaantuneena jauhaa puppaa, jottei vaan niinku ottais kantaa koska nykyaikana kuuluu olla silleen avarakatseinen. Joopa joo. Päläpälä. Kahdenvälinen asia juu eikä kuulu muille.

Lupauksen inflaatio?

Kun sitten on petetty, pettäjää ottaa päähän ja itkettää vain se, että jää kiinni ja suhde menee kiville. Tuntuu olevan tuo uskollisuussopimus sellainen, että tokijuu luvataan ettei muita ole, mutta tokijuu kaikilla muita on. Ikäänkuin pettämisen yleisyyden takia sovittua uskollisuutta ei tarvitse noudattaa oikeasti, koska kaikkihan oikeasti pettää.

Miksi sitten sellaista luvataan ja sovitaan, jos mielessä elää käsitys, ettei sitä sanaa oikeasti tarvitse pitää?

Oma ehdoton kantani

Itse olen liukunut viime vuosina siihen suuntaan, että suhtautumiseni pettämiseen on muuttunut ehdottomammaksi. Vaikka minua ei teinivuosien jälkeen ole (tietääkseni, 98% varmuudella:) petetty. Haluan irtisanoutua pettämistoiminnasta ja sen tukemisesta: tämä tarkoittaa, että en enää suostu vastaamaan flirttaukseen, jos silmää vilkuttaa varatuksi tiedetty mies (vaikka olisin itse vapaa). Jos olen suhteessa itse, toki minulla on sitten suurempikin syy vaieta flirtti kuoliaaksi.

En suostu esim. lähtemään päivälliselle varatun/ naimisissa olevan/perheellisen miehen kanssa, ellei hänen puolisonsa tiedä tuttavuudesta - vaikka päivälliseen ei kuuluisi ruuansulatusseksiä:) En halua olla mukana sellaisessa, mikä on salailua ja valhetta vaativaa. Millä loukataan tietämätöntä osapuolta. Millä pyritään pettämään, jollei fyysisellä niin ajatustasolla kuitenkin. Vapaana naisena hilluessa varattua miestä pörrää ympärillä pilvin pimein - enkä väitäkään, että olisin aina ajanut heidät moraalisen puhtauden nojalla pois. Kerran mietin pysyvää suhdetta naimisissa olevaan mieheen: ajatus tömähti siihen, että 'ja minä Minttu varmasti olisinkin se ainoaerikoinen nainen jota hän ei pettäisi vaikkapettäänytvaimoaaneiajatellasitä'...säälittävä itsehuijausyritykseni paljastui, ja se siitä.

Ei mielestäni pettäjiä ampua tarvitse (kokkarismiahan se olisi:) vaan pitäisi jukolauta kuulua yleissivistykseen että pettäminen on väärin ja lupauksen rikkominen salaa on rumaa. Jos kerran sopimus rikotaan, siitä kerrotaan reilusti kumppanille ja neuvotellaan, voiko suhde jatkua uusilla ehdoilla. Kyllä suhteen toisella osapuolella, jos kellä, on oikeus tietää tilanne ja tehdä tosiseikkojen varassa päätöksensä suhteessa olemisesta. Koska erilaisia ihmisiä on, olisi syytä käydä jo suhteen alussa ratkaisevan tärkeä keskustelu siitä, että kerrotaanko pettämisestä. Kyllähän joku on mieluummin tietämättä, ja toinen tahtoo tietää - joku haluaa nätin illuusion ja toinen karun faktan.

Junttien touhua ja valinnan vaikeutta

Minusta valitettavasti pettäminen on keskiarvojunttien hommaa. Tyhmä koira kakkaa matolle, älykäs koira ei pentuiän jälkeen. Siksi, että pettäminen on osoitus ihmisen vähälahjaisuudesta, sitä kai tulisi enemmän 'ymmärtää' kuin parjata - ja kykenen varmasti käytännön elämässä heille säälinsekaista soppa-apua antamaankin - mutta ajatukseni asiasta ovat aika suoraviivaisen tylyjä.

Kun kerran on se sitoumus tehty, se on tehty. Jos on tehnyt typerän sitoumuksen (äijä/akka on tyhmä ja ruma) se on voi voi. Sitten pitää purkaa sitoumus eikä vongata baarissa. Jos sitoumusta ei pureta, se pidetään ja käyttäydytään ihmisiksi. Mikä hitto tuossa on niin vaikea käsittää?

Jos joku näkee parisuhteen pikavoittosijoituksena (sijoitan tähän, jos tulee voittoa pidän mutta myyn jos ei tuu), siitä vaan. Itse näen sen pitkällisenä panostamisena - päätöksenä, valintana, joka toivottavasti kestää eliniän. Juu, ei välttämättä oo aina herkkua. Ja muitakin kivoja vaihtoehtoja tulee vastaan, juu. Muttakun kysehän on juuri siitä, että on valintansa tehnyt, eikö? Ei sen jälkeen enää tarvitse arpoa, oisko toi Pave sittenkin parempi sijoitus ku tää nykyinen Ossi. Onnellinen se, joka haluaa sitä, mitä on saanut.

Yksi juttu vielä

Uskollisuus on minulle tärkeä juttu, uskollisuus siinä luottamusmielessä. Erästä ystäväpariani lainaten: "pettämistä on se, mitä ei puolisolle voi kertoa". Ei uskollisuutta ole se, että on panematta muita koska ei käy flaksi - uskollisuutta on se, että huikeista houkutteistakin huolimatta muistaa ja pitää antamansa lupauksen, omasta vapaasta tahdostaan.

Itse pyrin siihen, että olisin elämäni läpi ihminen, jonka sanaan voi luottaa - erityisesti kumppani. Se on itselleni ainoa keino olla niin, että voin katsoa ihmisiä silmiin.

Sitä muuten olen aina ihmetellyt - voisiko joku pettäjä kertoa? - miten hemmetissä sitä voi pettämisen jälkeen katsoa puolisoaan vilpittömästi silmiin - tai itseäänkään? Miten sen jälkeen voi koskettaa ja helliä toista, rakastella palavasti, kun vielä sormissa haiskahtaa toinen ja valhe nakertaa nurkkia? Miten voi enää olla, kun on vapaaehtoisesti myynyt kasvonsa ja ihmisen kunniansa?