Kuudes: murskattu illuusio

 

Olen saanut nuhteluja seksielämän ekshibitionistisesta paljastelusta, ja joku käytti minusta termiä 'seksuaalikatkera'. Seksuaalikatkeruus kuulemma tekee sokeaksi ja tyhmäksi. Seksuaalikatkeraksi voi nimittää julkisesti naista, joka kirjoittaa tekstejä. Sillä totuushan on se, ettei naisella voi olla enää netin ulkopuolista ajattelua tai elämää, koska naisen resurssit ovat rajalliset:)

En tiedä missä kohtaa olen paljastanut koko seksielämäni muille (dream on!) mutta tuntuu, että joidenkin miesten aivoille on mahdottomuus käsittää, että tämä päiväkirja on olemassa näiden asioiden pureskelua varten. Ei tätä siksi ole koskaan kirjoitettukaan, että täällä voisin kertoa kivoja ja helppoja asioita (joita elämässä on kuin onkin) tai ylistää ihania miehiä (joita maailmassa on, harvassa kuin sinisiä elefantteja, mutta on). Tuli mieleeni, että joku sai angstin siitä, että nainen kertoo masturbaatiosta julkisesti ja toinen siitä, että nainen yleensä kertoo. Seksuaalikatkeruus on sitä samaa akattelua, huorittelua, ämmittelyä ja femakkolesbottelua, jolla pyritään vain hiljentämään. Sulkemaan kiusallisia ajatuksia esiintuovan naisen suu.

Katkeruudesta enemmän tuonnempana.

Olipa kerran...

... mies ja nainen. Mies sanoi naiselle, että rakastaa, tahtoo yhteisen elämän vanhuuteen saakka. Mies pyysi naisen isältä kättä konjakkipullon kera ja kosi näyttävästi ruusujen kera. Nainen uskoi, säteili ja oli sydän auki taivaaseen asti.

Oliko nainen tyhmä? Vai oliko hänellä tuossa tilanteessa oikeus luottaa?

Luvattu elämä peruttiin hetken päästä tekstiviestillä. Naisen kuva tulevasta ja olevasta murskattiin markan tekstiviestillä. Nainen meni shokkiin. Hän ei ole ihan vielä toipunut siitä. Hän ei tiedä, toipuuko sellaisesta ylipäätään. Ja jos toipuu, voiko unohtaa?

...mutta ei ollut enää.

Pidin itseäni tyhmänä. Niin itkettävän vesipäisen idioottina, nuijien nuijana paukapäänä, olisin hakannut päätäni seinään pelkästä itsevihasta, miten minä saatoin tulla niin huijatuksi? Minä, joka yleensä olen hoksaavainen ja älykäs ihminen. Minä, joka hyppäsin syliin kädet levällään ja luottavaisena, *tiesin* että toinen ottaisi minut vastaan. Ja rysähdin kasvoilleni asvalttiin.

Tiesinhän, että exät olivat järjestäin olleet mustasukkaisia ja heikkoitsetuntoisia. Tätä vahvistivat äidit ja bestikset. Enkö tajunnut päätyväni haudatuksi samaan kompostiin? Vasta kun kuulin itse olevani liian heikkoitsetuntoinen ja mustasukkainen raivotar (bileetkin olin pilannut koko illan mustasukkavaahtoamisella - tosin kukaan läsnäolija ei tällaista muista, enkä minäkään, minulla oli mielestäni maailman ihanin ilta), aloin oivaltaa kaavan. Ja ratkaisun.

Lasimurskaa

On unelmia, on tunteita. Mitä tehdä, kun kaikki paljastuu valheeksi? Mitä tekee mies, jolle paljastuu, että nainen on kaikki vuodet vain teeskennellyt sängyssä? Mitä tekee mies, jolle paljastuu että nainen on jo vuosia nainut miehen parhaan kaverin kanssa? Mitä tekee nainen samassa tilanteessa?

Mitä tein minä, joka tajusin, että elämäni onnellisin aika perustui valheeseen? Että seoikea ei ole koskaan tarkoittanut sanojaan henkilökohtaisesti tai tarkoittanut ylipäätään? Minä en tehnyt mitään. Minä taisin mennä epäkuntoon.

Ei jää kiveä kiven päälle. Kaikki ihanimmat ja rakkaimmat muistot, ne joista haluaisi pitää kynsin hampain kiinni, murentuvat, mustuvat, jos niitä vähänkin ajattelee järjen kanssa nykypäivän valossa. Ei mikään niistä ollut oikeaa, aitoa. Minä vain rakastuin rooliin, luulin sitä ihmiseksi joka hän on vain minulle. Hupsahdin mukaan näytelmään ja kun näytös loppui, paluu todellisuuteen oli eräänlainen kuolema.

Tarinan opetus

Jos ihminen ei rakasta itseään, hän on pohjaton kaivo. Ei mikään rakkaus sitä paranna. Eikä mikään rakkaus tai hyvyys riitä. Kaikkensa tekeminen ja parhaansa yrittäminen ei aina riitä. Ihmisillä on oikeus parempaan, jos he kokevat saavansa liian vähän. On joskus vain todettava, ettei kykene eikä mikään riitä. Ainoa yhteinen nimittäjä on toisinaan kahdella ihmisellä se, että kumpikin on yksimielinen siitä että kaikki oli minun syytäni. Jos vain olisin ollut parempi, jos vain olisin rakastanut enemmän, jos vain olisin osannut enemmän, olisi kaikki voinut toimia... vai olisiko? Olen päättänyt irtisanoutua tästä yksimielisestä käsityksestä.

En usko, että kaikki voi olla minun syytäni, minun hankaluuttani, minun osaamattomuuttani elää parisuhteessa, minun sitä ja tätäni. Uskoisin, jos olisin ilkeä, petollinen, uskoton, valheellinen tai välinpitämätön. Mutta minä yritin hiki otsassa olla hyvä, kyselin mitä voin tehdä paremmin, rakastin parhaani mukaan. En osaa parissa kuussa oppia täydelliseksi, enkä täydellistä luottamusta. En parissa vuodessakaan. Olen minä, joka ei aina osaa ja jossa on omat puutteensa, joka silti odottaa voivansa olla hyväksytty sellaisenaan. Joka silti mielestään osaa rakastaa ja tietää, mitä rakkaus on.

Mutta vieläkin jostain nousee se kysymys, joka minulle esitettiin monesti huutamalla. "Miten noin älykäs ihminen voi olla noin saatanan tyhmä?" Pakko myöntää, että itseäkin ihmetyttää toisinaan. Miten näin älykäs ihminen voi suostua tällaiseen itsensä ruoskintaan, syyttelyyn ja rankaisemiseen? Se ihmetyttää vielä enemmän.

Katkera akka

Mietin, olenko katkera. Olenko katkeroitunut ämmä vain siksi, että vasta nyt osaan olla vihainen? Kun nyt vasta osaan olla omalla puolellani, ja työstää surua, vihaisuutta, pettymystä ja joskus joulun aikaan anteeksiantoa? Kun nyt vasta otan asioita esiin ja puhun tapahtumista, enkä yritä salailla niitä muilta ja itseltäni?

Katkeroituminen ja katkeruus on mielestäni anteeksiantamattomuutta. Sitä ettei voi unohtaa eikä luopua vihastaan. Esimerkkinä mies, joka oli yli kolmekymppisenä vihainen ja katkera siitä, etteivät naiset huomanneet häntä, kun hän oli kaksikymppinen. Tai viis huomaamisesta, mutta naiset eivät antaneet hänelle pimppaa tuolloin. Se ei yhtään helpottanut miehen vihaa, että kaksivitosesta lähtien hänellä oli ollut montakin hyvää naista ja pimppaa yllin kyllin. Sitä minä kutsuisin katkeruudeksi - 15 vuotta on pitkä aika olla vihainen koko toiselle sukupuolelle.

Minä olen työstämässä vihaani ulos ja etsimässä sitä tietä, mitä kulkemalla siitä pääsee eroon. Vihaisuus ja suru on kuluttavaa. Olen kuitenkin yhä vihainen yksilöille, omille ja muiden miehille, jotka kohtelevat naisia huonosti - usein omaa pelkoaan ja keskenkasvuisuuttaan. Heidän pelkonsa tai keskenkasvuisuutensa ei kuitenkaan poista vastuuta siitä, että he ovat satuttaneet toisia ihmisiä. Loukanneet tunteita.

Minä huomaan olevani nainen, joka on kallellaan tiettyyn miestyyppiin. Miestyyppiin, joka ei ole ollenkaan terveellinen. Luen siitä hyvää kirjaa, nyt jo toistamiseen. Kirjoitan kirjasta sitten kun olen lukenut sen.

Ainoita syitä, jotka edelleenkin pitävät minut kaukana totaalisesta miesvihasta, ovat ne hyvät mieshahmot elämässäni. Isä, isoveli, muutama miesystävä. Ja sellaiset miehet kuin se, jonka tapasin perjantaina. Herkkä, perheensä puolella oleva, perhettään täydestä sydämestä rakastava, omia heikkouksiaan hyväksyvä ja työstävä, elämälle nöyrä ja sanansa pitävä. Tuli kyynel silmään monta kertaa: sellaisia on olemassa.

Ensi kerralla kai arkkinaisista ja kiintymisestä.

Jälkikirjoitus: Mietin, miksi jauhan vanhaa purkkaa. Koska asiat ovat näemmä kesken. En osannut aikoinaan itkeä sitä, miten suuri oli suru, nöyryytys, kipu ja pettymys. En osannut aikoinaan olla vihainen siitä, miten tunteeni olivat täysin merkityksettömiä ja vain toisen suuttumuksen aiheet olivat tärkeitä.

Asia on vanha, kuollut ja vain hautaa vailla. Sain selkääni, epäonnistuin ja sain kunnon palautteet kaupanpäällisiksi. En vain ollut kyllin hyvä ihmiselle, joka etsii laatua. Mitä sitten? Ehkä asian tekee tuskalliseksi se, että olin kokenut saman jo aiemmin ja luullut oppineeni jotain. Silloinkin mietin vuoden pari sitä, miksi minulle suututtiin jatkuvasti, miksi minua haukuttiin ja arvosteltiin jatkuvasti, miksi ihminen haluaa olla kanssani vaikka olen niin kauhean väärä, vino ja jatkuvasti liian vähän tai paljon.

Itse suostuin huonoon kohteluun, kävelin hiljaa vierellä kun toinen huutaa ja haukkuu minua kadulla tai kotona yöaikaan. Itse kyselin toiselta ehdotuksia 'tehdä minua paremmaksi hänelle' vaikka olin jo nähnyt, että mikään sopimus ei pidä, sillä ei ongelma ole minun huonoudessani. Vaikka olisin saanut sata asiaa, jotka osaisin tehdä paremmin, huuto ei loppuisi vaan toisintekemisen kohteita löytyisi lisää. En oppinut kerrasta, huomasin olevani samassa tilassa toistamiseen: toivon, että se olisi vain saman asian syvempi luento eikä pelkkää regressiota.

Vuosia sittenkään ei sanaakaan puhuttu siitä, että pelkäsin mennä kotiin, että pelkäsin olla kotona, että kuuntelin jatkuvaa haukkumista ja raivokohtauksia, joiden aikana olin kauhuissani. Että lopuksi minut uhattiin tappaa. Puhe oli vain siitä, miten kamala minä olen ja miten toisella on minun takiani paha olla. Kaava oli toisella kierroksella sama, vaikkei elämä ultimate-kierroksia tavoittanutkaan tuolla osastolla: kaikki oli sekaisin ja minä syyllinen. Minun pelkoni tai suruni ei ollut vakavasti otettavaa, se oli korkeintaan typerää manipulointiyritystä tai väärinilmaistua.

Miten näin paljon ajatteleva ihminen voi toisinaan ajatella niin vähän, ja niin epärealistisesti ettei ymmärrä olevansa täysin väärässä paikassa? Miksi suostun syntipukiksi? Miksi suostun muotoilemaan käytöstäni ja tekemisiäni kunnes olen solmussa, ja tunnen hätää kun ei solmuun menemälläkään saa toista tyytyväiseksi?

Rääväsuiseksi femuksi ja itseään tiedostavaksi olennoksi olen aika lussu. Koska olen oppinut, ettei vihaan voi vastata vihalla, että jokaisessa ihmisessä on hyvä ihminen ja sen saa esiin vain rakkaudella. Mutta unohdin, että rajansa on rakkaudellakin. Toisen posken kääntämisellä.