Viideskymmeneskolmas: joogasta, ihmisyydestä ja ainavalmiudesta

 

Syksy iskee kuin märkään lapaseen pistetty tiiliskivi päin näköä. Pimeää, sateista, kylmää. Pimeyttä varten hankin jo 2 vuotta sitten kirkasvalolampun, mikä on auttanut minua selviämään talven yli hengissä ja alle 12 tunnin yöunilla. Sade pitänee vain kestää varjon alla, kylmää varten on untuvaa ja turkista (paha, paha, paha:). Onneksi kohta alkavat aamupakkaset, ja voi luvan kanssa kaivaa lämpimimmät takit kaapista - nyt värjöttelen villapaitavuoressa nahkatakin alla ja koitan leikkiä syyspirteää.

Suomalaisten aina kuvitellaan pärjäävän kylmässä, ja jopa pitävän pakkasesta. Ikinä en ole tykännyt talvilajeista enkä tuulisilla jääaukioilla hengaamisesta. Talvella on kylmä, kesälläkään ei ole tarpeeksi lämmin, ja minut on suunniteltu huomattavasti eteläisimpiin oloihin. Muistelen yhä kaiholla Madridin 36 astetta varjossa: kerrankin ei paleltanut ja pystyi pitämään hihatonta toppia ilman vilunväreitä. Sitä minä kutsun kesäksi.

Ihminen, luomakunnan kruunu osa 1

Fakiiri-showmies David Blaine viettää muovikuutiossa nosturin nokassa syömättä 44 päivää. Mikäs siinä, hyvän päiväpalkan herra siitä repii (jos nainen tekisi saman, hänet kuskattaisiin lähimpään mielisairaalaan pakkopaidassa:). Luin Kauppalehdestä muutakin Blainen muovikuutioelämästä.

Lontoon toimistojen johtajat ja muut työntekijät menevät sankoin joukoin syömään lounaansa Blainen läheisyyteen, *jotta hän haistaisi ruuan hajun ja tulisi vielä nälkäisemmäksi eli kärsisi mahdollisimman paljon*. Blainen kuutiota on heitelty tomaateilla, sitruunoilla ja golf-palloilla. Ei, heittäjiä eivät olleet huligaanit ja teini-idiootit vaan juuri nämä keski-ikäiset työssäkäyvät - miehet (artikkelissa kyseltiin, eikö hyvin toimeentulevilla keski-ikäisillä lontoolaisilla miehillä ole todellakaan parempaa tekemistä kuin kiusata muovikuutiossa istuvaa nälkälakkolaista).

Eräs lehti järjesti samaisessa puistossa grillipartyt ja eräs (mies)henkilö oli kauko-ohjattavalla helikopterilla kuljettanut hampurilaisen killumaan muovikuution viereen. Me siis kutsumme itseämme ihmisiksi, luomakunnan kruunuiksi ja puhumme inhimillisyydestä? My ass.

Astanga-joogasta

Ainoa liikuntalaji, johon olen koskaan 'hurahtanut' (tarkoitan, todella hurahtanut), on astangajooga. Kävin alkeiskurssin, ja muutama päivä sen jälkeen äitini kuoli. Kaaoksen ja surun keskellä jooga oli se yksi ainoa tunti päivässä, jolloin ei tarvinnut ajatella muuta kuin hengittämistä, liikettä, lihaksia. Viisi kertaa viikossa tuntui sopivalta, vaikka ohjaajat varoittelivat liian repäisevästä alusta. Arvatkaa uskoinko?:)

Edistyin mukavasti ja nopeasti, ja puolessa vuodessa tein keskitason harjoitusta, olin leirillä, heräsin kotona joka aamu kuudelta tekemään harjoitukseni mantrain kera. Kehoni voi hyvin, olin ryhdikäs ja tasapainossa, liikkuminen tuntui nautinnolliselta.

Raju alku teetti rajut oireet. Tappelin terveyden kanssa tosissani. Oli pakko pitää pitkää taukoa. Aloitin alusta. Taas pakko pitää taukoa. Taas alkuun. Remontin jälkeen aion taas aloittaa ruudusta nolla - ja pitää kiinni edes siitä, että pari-kolme kertaa viikossa tulisi tehtyä alkeisharjoitus. Ei ole enää kunnianhimoisia suunnitelmia, sillä keho on puhunut: ei liikaa mitään Mintulle, vaan kultaista keskitietä.

Kävin pitkästä aikaa joogien sivuilla: joillekin jooga on elämäntapa ja uskonto. Ystävät ja puolisot ovat joogeja, harrastus ja ammatti on jooga, matkat ja tekemiset liittyvät joogaan. Toisaalta ihailen näitä ihmisiä, olen ehkä jopa hieman kateellinen heidän harmoniselle tienlöytäneelle onnelleen, kun itse sählää edelleen vähemmän harmonisesti eteenpäin eikä valon näkemisestä ole pilkahdustakaan:) Toisaalta tiedän etten itse ole rakennettu siten, että voisin täyttää elämäni yhdellä asialla - sitoutua täysin johonkin ajatusmaailmaan tai ideologiaan.

Monikin asia on kiinnostava ja hieno, mutta niihin liittyvä yhteisöllisyys estää minua siihen menemästä. Aivan kuten uskonnollisuus/hengellisyys on hieno juttu, mutta sitä yhteisöpakkoa en ymmärrä - miksi minun pitäisi *kuulua johonkin ryhmään* voidakseni uskoa johonkin? Miksi pitäisi kerätä elämä täyteen vain yhden maailman tai näkökulman ihmisiä? Miksi pitäisi elää kaikessa yhden asian nimiin?

Jooga on ihana asia, ja omat hengellisyyteni hoitelen itsenäisesti, ja silti pidän kuohuviinistä. Haluan valita itse omat asiani, elämäni elementit, ilman että joku yhteisö määrittelee ne minulle valmiiksi - luulen, että moninaisuus, monenlaiset ihmiset erilaisine käsityksineen pitää minut paremmin hereillä ja riski jumiutumiseen on pienempi. Jos elämäni olisi täynnä pelkkiä joogeja ja joogaa, eikö siinä näkökulma suppenisi putkeksi? (En väitä, että megajoogi olisi suppea, väitän että itseni kohdalla tuo valinta olisi aivan liian kapea ja rajoittava.)

"Mä oon aina valmis"

Kirjoitin 49. osassa, että jotkut voivat elää lähes ilman seksiä potematta seksiällötystä.

Tästä Kevätsipulikukka oivalsi oudon pointin (tai ehkä minä en ymmärtänyt hänen pointtiaan?):

"Välillä ärsyttää, miten haudanvakavasti ja kriittisesti naiset suhtautuvat seksiin. Havaitsin selibaattipäiväkirjan kirjoittajan käyttäneen kerran sanaa "seksiällötys". Itse en kai koskaan käyttäisi tuota sanaa - ei minulla ole tarvetta. Kaikki kunnioitukseni tietenkin niitä naisia kohtaan, jotka ovat kärsineet hyväksikäytöstä tai seksistä vastoin tahtoaan."

Ensin tuomitaan naiset tiukkapipoina, ja sitten jo sana 'seksiällötys' ottaa koville? Siinä sitten voidaan peräänkuuluttaa naisten iloista ja kritiikitöntä asennetta seksiin, kun ensin rajataan sallittu sanavarasto:) Mietin vain, pyritäänkö tällä kertomaan, että itse suhtaudutaan seksiin iloisen veikeästi, rennosti ja löyhäpipoisesti verrattuna muihin, jotka hölmönä kahlaavat epävarmuuksissaan?

Jostain syystä nauroin ja nautin Lumikin seksivastaisesta kirjoituksesta. Se oli aidosti piristävää. Tosiaan, on niin pirun trendikästä joka mutkassa muistaa kehua, miten itse suhtautuu niinku niin ihanan vapautuneesti omaan kehoonsa ja seksi on luonnollinen osa aamutoimia - ja miten itse joka tilanteessa saa pöksynsä kosteiksi ja kiihottuu ja nauttii ja saa huikeita Cosmopolitanissa kuvattuja multiorgasmeja. Voi tätä naisten potenssiretostelua!:)

Lyön vaikka korsetin pantiksi siitä, että jokaisella koittaa se hetki, jolloin ei huvita tai pysty. Jos joku tosissaan väittää, että on ainahetivalmis kuumakiuas, minä heitän löylyä ja väitän, että nyt tulee sellaista puppua että oksat pois. Aina voi sanoa mitä vain (ja aina helppo puhua silloin, kun tietää, ettei näytön paikkaa tule niin usein, etteikö siihen pystyisi vastaamaan kts. ilman seksiä eletyt ajat), mutta käytäntö on toinen.

Kun takana on 12-tuntinen työpäivä, ja raahautuu kotiin nukkumaan herätäkseen seuraavaan 12-tuntiseen raadantaan dead linen edellä, voi hemaiseva himotus olla kerta kaikkiaan vähissä. Aivot ehkä väläyttävät pornokasta kuvaa, mutta keho ei enää lähde leikkiin. Kun univelka on kuitattu ja lepo suoritettu, kehokin toipuu.

Ehkä on trendikästä olla ihminen, joka kokoajan pystyy ja haluaa. Muutenhan olisi epäkunnossa, epäseksikäs tai seksinvastainen? Käykö kellään trendikkäällä ihmisellä mielessä, että oman ainavalmiuden esiintuominen on jossain määrin epäilyksiä herättävää ja suurissa määrin klisheistä? Jos haluaa retostaa rehellisesti, voisi mainita viehkosti vaikka olevansa 'aina ympäripuhuttavissa':)

Ennen viikonloppua

Eräs lukija on sinnikkäästi pyytänyt minulta remonttiraporttia, mutta sen ollessa vielä kesken skippaan yksityiskohdilla herkuttelun myöhemmäksi:)

Aiheita on kasaantunut pirusti, eikä tiedä aina, mistä lähteä liikkeelle, mutta onhan tässä kaikki maailman aika rustata ajatuksiaan webbaperille. Varsinkin, kun taas tuli ajankohtaiseksi kasata ajatuksia siitä, miksi olen valinnut lapsettomuuden - piakkoin pitäisi taas esittää näkemyksiään telkkarissa, mikä jostain syystä jaksaa hermostuttaa minut hengiltä.

Töissä esimies kehotti minua ostamaan shamppanjaa ja unohtamaan työasiat viikonloppuna, joten taidan totella. Lempeää syystuulta!