Neljäskymmenesseitsemäs: tavallisia ilmiöitä

 

Töissä ottaa päähän, koska työruokalamme on niin surkea. Siellä on useimmiten pahaa tai outoa ruokaa, joka kulmassa YKSIPERASIAKAS-lappuja (ettei vaan kukaan ota kahta kalapihviä yhden asemasta), ruokalautasten sisältöä vahtaava henkilökunta ja jälkiruokapöydässäkin usein ESIMERKKIANNOS ettei vaan kukaan ota toiseen minikulhoon vaniljakastiketta. Ei se ole aikuisten paikka, eikä ainakaan sellaisten, jotka maksavat 4,60 euroa siitä 7 eurosta, jonka ruokala saa kustakin lounasruokailijan annoksesta. Huonosta ruuasta tulee vain paha mieli, ja maha kipeäksi.

Euro=Markka

Suurin osa kauppiaista on todennut tilaisuutensa tulleen: hintojen muuttuessa euroiksi alettiin samalla hilata eurohintaa kohti muinaista markkahintaa. Suomalaisten hintatietoisuus on totisesti kadonnut: köyhätkin opiskelijat istuvat Tulliklubin kahvilassa juomassa kupillista maitokaakaota, joka maksaa 2,30E eli lähes 14 mk, mikä on HÄVYTÖN hinta. Sormustimellinen espressoa maksa helposti 2,80 E eli 16mk (!!!).

Kaikki on kallistunut. Miksei kukaan sano mitään? Miksei Suomen kansa älähdä ja boikotoi moista hintariistoa ja -vedätystä? Ei euro ole arvoltaan sama kuin markka, mikä suomalaisia vaivaa???

Tampereella eräs kenkäkauppias myönsi suoraan, että hinnat ovat nousseet euron myötä. Hän myönsi tämän, kun kysyin yhtä suoraan, että miten ihmeessä voidaan tavallisista, mustista yksinkertaisista nahkakävelykengistä (nauhalliset ja matalat) pyytää 79 euroa. Järjestäin hinnat olivat 60-90 euroa. Ei kukaan täysijärkinen olisi ikinä maksanut välikauden kävelykengistä 80 euroa, 50 euroakin on jo aika kallis peruskenkä. Suomessa maksetaan, kiltisti.

Tuollainen pöljyys ottaa päähän: olenko ainoa, joka käy kitisemässä asiasta eri kaupoissa? Muistan vakiokauppojeni markkahinnat, ja ymmärrän *pienen* hinnannousun, mutta joissakin tuotteissa ja tavaroissa hinnat ovat menneet poskettomiksi. Ja juu, en piruvie maksa 1,5 desistä tavallista maito-Oboy-kaakaota 14 markkaa tahi edes 2 euroa. Mielestäni euro on kohtuullinen hinta.

Nyt pientä kansanliikettä tässä asiassa ennen kuin perusranskis maksaa 2 euroa.

Poliittinen testi

Kritisoisin esitettyjä kysymyksiä, tosiaankin, koska niiden väitteet olivat hyvin johdattelevia, ja toisaalta niin yleisiä, että harvaan pystyi sanomaan muuta kuin että 'toisaalta-toisaalta'. Joka tapauksessa löysin itseni siitä Dalai Laman ja Mandelan välistä. Vaikka omasta mielestäni olen kyllä enemmän oikealla. Dalai Lama on aivan hienoa seuraa silti:)

Yrittäjäperheen penikkana sitä oppi arvostamaan yksilön yrittämistä ja työtä. Sitä ajatteli, että jos tekee töitä ja hoitaa hommansa, pitäisi ansion tulla sen mukaan. Myöhemmin tajusi, että eihän se niin mene. Kellä on, sille tulee lisää ja kellä ei, siltä otetaan usein loputkin. (Pienenä esimerkkinä tästä pankkien palvelumaksut: kun on rahaa rutosti, on 'avainasiakas' jolle juuri mikään ei maksanut mitään ennen viime vuotta, rahattomampien piti maksaa joka palvelusta.)

Toisaalta muistan katkeran hetken, kun itse raadoin 35 ovaria yliopistolla tehden 40-tuntisia päiviä teknologian kehdossa sen lisäksi, niin tulotasoni oli surkea verrattuna huoltoaseman kahviossa työskentelevään tuttuuni. No kun kahviotyöntekijällä on huonot bruttotulot, hän sai asumistukia ja muita lisiä, vaikka jo verotus piti huolta, että hänellä jäi nettona enemmän käteen (suhteessa) kuin minulla. Minä en saanut opintorahaa enkä asumislisää/tukea, koska tienasin harjoittelijapalkkaa. Maksoin veroa yli 35%. Käteen jäi muistaakseni 100mk enemmän kuin osa-aikaisella kahviotyöntekijällä.

Yksi äitiyslomalla ollut tuttu taasen sai koulutustaan vastaavia töitä, mutta hän olisi kokonaismääräisenä saanut raskaihin ravintolatöihin mennessään 200mk kuussa *vähemmän* kuin pysyessään kotona tuilla. No, kumpaa siis katsotte yhteiskunnan suosivan: yrittämistä & elintason nostoa työllä vai kotona tuella köllimistä?

Itselläni on aina ollut se ajatus, että ihmisen tulotaso ei kerro kenenkään arvosta yhtään mitään. Vaikka ihminen tienaisi vähänkin, tärkeä pointti on se, että *yrittää* - tekee oikeaa työtä. En itse nosta hattua tälle IT-näpertelylle, minusta on suorastaan absurdia, että näpertämällä softaa pizzan ääressä tienaan enemmän kuin ihminen, joka on vastuussa ihmishengistä tai ihminen, jonka työn tulos on ihmisille ja ihmiskunnalle merkittävä. Kun koodari saa kovempaa palkkaa kuin teho-osaston hoitaja, on yhteiskunta aika mätä.

Ihailua

Tänään olen ajatellut muutamia ihmisiä, joita ihailen. (Niitä on enemmän, tänään vain olen sattuneista syistä ajatellut näitä kolmea.)

Yksi heistä täyttää tänään vuosia, toinen täyttää maanantaina, kolmas ensi kuussa. Nämä kaksi ihmistä ovat tehneet vaikutuksen urheudellaan: he ovat ottaneet isoja vastuita, ja vastuunkantamisen lisäksi ovat täynnänsä rakkautta. Heillä on järkevä pää, he todella *välittävät* siitä, mitä tekevät ja miten toimivat. He tuntuvat pohtivan jatkuvasti riittävyyttään, vaikka ovat tehneet sellaisia vuorenkokoisia asioita, joita minä katselen ihastuksesta suu auki. He ovat taistelleet vaikeuksissa periksi antamatta, ja silti ehtineet pitää huolta läheisistään, ja aika usein itsestäänkin.

Kun ihmisellä on terävä pää ja kultainen sydän, sitä ihailee väkisinkin. Olen onnesta sykkyrällä, että nämä kolme naista ovat ihmisiä, joita saan kutsua ystävikseni.

Lääkitystä

Hermostuin nuhaani ja otin homeopaattista lääkettä toissailtana. Kas kummaa, seuraavana päivänä Orashana-nenäni ei vuotanutkaan, ja enää tarvitsee niistää vain pari kertaa päivässä. Pää ei ole enää kuumailmapallo tai humiseva kivikuula vaan aika terhakka nuppi. Kyllä plasebolääke on ihmeellinen asia! Sitäpaitsi koipi lakkasi olemasta kipeä, millä ei taasen ollut tekemistä homeopatian kanssa, ehkä:)

Valokuvia

Eilen tuli käytyä Tiina Itkosen eskimovalokuvanäyttelyssä Nykyajassa. Kuvia oli aika vähän, isoja vedoksia n. 15 kpl kahdessa huoneessa. Silti niistä tuli pieni aavistus 'lumen tajusta' - mikä maisema Grönlannissa onkaan, Jäämeren rantakylissä, missä kevät on vain pälvinen kausi sinertävässä ja vihlovan valkoisessa elämässä.

Jostain syystä olen aina ollut hulluna nimenomaan valokuviin: minusta on kiintoisaa katsella toisten perhealbumeita ja tietenkin sitten ammattivalokuvaajien kuvia. Se on ainoa visualistinen taide, joka koskettaa: värit, varjot, asetelmat - miten pysähtyneellä hetkellä voi olla kokonainen tarina kerrottavana, miten ihmisestä onnistutaan tallentamaan se nanosekunti, jolloin hänen katseensa paljastaa jotain kätkettyä.

Tähän asti mieleenjäävin on ollut ehdottomasti Sally Mannin valokuvanäyttely. Hän kuvasi mustavalkoisia, jopa eroottisvärittyneitä kuvia kauniista lapsistaan - sitä kauneutta, mikä lapsissa ja heidän olemisessaan on, sitä mystistä uomaa joka erottaa viattoman lapsen nuoresta aikuisesta.

Kissa- ja koiraihmiset

Minulla on ollut lapsesta asti tapa 'jakaa' ihmiset kahteen perusluokkaan: kissa- ja koiraihmiset. Tämä ei tarkoita, että ihmiset muistuttaisivat kumpaakaan tai että heillä olisi kumpaakaan. Se on kai vain tapa ilmaista tietty peruskivissä oleva ero, jonka näen ihmisissä yleisenä massana tarkasteltuna.

Koiraihmiset ovat enemmän sosiaalisia laumatyyppejä. Heille sosiaalinen konventio, rutiinit ja hierarkia ovat tärkeitä. Usein kai ihmisessä, jolla on tottelevainen, läähättävä ja lojaali koira, näkyy tuo perustyyppi. He ovat perheihmisiä, ulkoilmatyyppejä, joilla on laumansa ja jotka sopeutuvat helposti lauman sisäisiin puitteisiin. Koiraihmiset eivät pidä lauma-ajatuksista poikkeamisesta tai niistä poikkeavista ihmisistä. He ovat hyvällä tavalla konservatiivisia, ja pitävät reippaasta meiningistä ja järjestyksestä. Outoudet eivät kiehdo, ja mystiikkaan he ovat aivan liian maanläheisiä ja tassut juurevasti maan kamaralla olevia.

Kissaihmiset ovat hieman introverttejä, yksilöllisempiä. He eivät sitoudu laumaan, sillä he ovat lojaalimpia omalle sisäiselle tunteelleen. He saattavat olla kylmän älyn edustajia (mikä pelottaa koiraihmisiä) tai hyvin avoimen tunteellisia (mikä oudoksuttaa koiraihmisiä). He eivät tottele ketään eivätkä tunnusta auktoriteettia helposti, sillä heidän luottamus/rakkausmaailmansa on monimutkaisempi, arempi ja oikullisempi kuin maanläheisten koiraihmisten. Heitä ei voi hallita, komentaa eikä kontrolloida - niskaotteella heihin ei kuria saa, vaan sillä aiheuttaa korkeintaan ylpeän poistumisen tai kapinan. He tarkastelevat outouksia ja normaaliuksia täsmälleen samalla observoivalla 'välinpitämättömyydellä', mikä usein on älyn lukitsemaa tunnetta.

Kun joku vihaa kissoja, minä ajattelen hänet ihmisenä, joka pelkää kuollakseen itsenäisiä ja kontrollin ulkopuolella olevia ihmisiä tai asioita. Hän myös pelkää animaalisuutta, villiä (seksuaalista?) alitajunnallista puolta elämästä. (Näin uskon, ja kokemus tuntuu vain vahvistavan asiaa.)

Toki monet pitävät eläimistä yleensä tai eivät pidä eläimistä ollenkaan, mutta se ei estä heitä olemasta koira- tai kissaihmisiä minun päässäni. Itse pidän kissoista, ja juuri siksi, että niillä on oma maailma ja oma tahto - niitä ei voi kouluttaa temppuilemaan käskystä. Tunnen lievää vierautta koiriin, jotka vilpittömästä hellyyttävyydestään huolimatta ovat kai jotenkin 'vailla tyyliä ja arvokkuutta':) - tunkeilevia hössöjä, ja näen kissoissa saman ärtyneen väistelyn kuin mitä harrastan itse, kun koira pompii kuolaten ympäriinsä.

Maailmaa ja ihmisiä voi luokitella ja hahmotella eri tavoilla, ja poikkeuksia tulee vastaan aina. Tuo on vain yksi tapa määrittää perusluonnekuvaa, jonkinkaltaista perusasennoitumista, minkä huomaa ihmisillä olevan. Kissaihmisiä en yritäkään käskyttää mihinkään ja koiraihmisille en puhu liian outoja juttuja - toisaalta koiraihmiset ovat vakaampia kuin kissaihmiset. Kuten missään, täysin sokeasti yhdelle puolelle heittäytyminen ei kannata ja erilaisilla asioilla on kullakin hyvät ja huonot puolensa, joista voi oppia ammentaa, mikäli tahtoo.

Normaali

Normaalilla tarkoitan jotain tervepäistä. Keskiverrolla tarkoitan kai sitä 'normaalia' jossa on ikävä sivumaku:)

Joka tapauksessa kuulin eilen loistavan Normaalin ihmisen määritelmän: normaali ihminen on tunneherkkä, hiukan ahdistunut mutta toiveikas. Tunneherkkä reagoi muihin ja muuhun -> siitä hiukan ahdistuu -> ahdistuksesta huolimatta jaksaa olla toiveikas, uskoa siihen, että kyllä tämä tästä.

Jostain syystä tuo toiveikkuus tuntuu tärkeimmältä eloonjäämisen ja ihmisyyden kannalta. Ollaan ja pysytään toiveikkaina.