Neljäskymmeneskuudes: Hauraat neidot ja kaljut ritarit

 

Olen päälakeani myöten täynnä ja kypsähtänyt tähän räkätautiin, joka tekee päästäni pumpulisen pahvilaatikon, jossa ääni vaimenee ja vääristyy ja joka vain humisee satunnaisia putkisto-ongelmista johtuvia korahteluja lukuunottamatta. Alan kulkea hirviö-Igorin asenteella, koska olen sikamaisen tympääntynyt jatkuvaan hermotemppuiluun jalassani, joka tekee aamuista sattumanvaraisia ja jalasta perässä raahattavan joululimpun.

Ortopedi ensin. Sitten kiropraktikko. Jos ei auta, homeopaatti. Olen epätoivon vimmassa, ja minun puolestani intiaanieukko saa kupata minusta nahan irti, jos se vain auttaa. Perinteinen hieno länsimainen huipputeknologinen lääketiede on siitä jännä, että se *ei tee mitään* - se pyrkii hoitamaan oiretta (syö särkylääkettä, syö vahvempaa kipulääkettä, ota kortisonipiikki, lainaa kyynärsauva) eikä itse syytä. Toki oiretta hoitamalla saadaan nopeasti jonkinmoisia tuloksia, mutta jos itse sairaus ei parane, voidaanko pokkana retostella hienoilla saavutuksilla?

Esimerkki:

(Duodecim)"Tuoreen suomalaistutkimuksen mukaan kroonisiin niskakipuihin määrätyt voimistelu- ja rentoutushoidot ovat hyödyttömiä. Tutkimuksessa seurattiin 393 kroonisista niskakivuista kärsivää tamperelaisnaista. Naiset olivat keskimäärin 45-vuotiaita ja he tekivät toimistotyötä. Naiset satunnaistettiin kolmeen ryhmään, joista yksi nosteli puntteja 12 viikon ajan ja toinen teki erilaisia rentoutusharjoituksia. Lisäksi he osallistuivat viikon tehojaksoon puolen vuoden kuluttua. Kolmanteen ryhmään ohjattuja kehotettiin jatkamaan elämää kuten ennenkin. Tutkijat havaitsivat, että vuodessa naisten niskakivut olivat lieventyneet jonkin verran, mutta näin kävi kaikissa ryhmissä. Eroja ei ollut myöskään sairauspoissaolojen tai niskan toimintakyvyn suhteen. Tutkimusryhmää johti erikoislääkäri Matti Viljanen Tampereen aluetyöterveyslaitoksesta."

Sillä tavalla. Niska/hartiajumpissa juosseena tuli mieleen, että olisiko kenties syytä TUTKIA, mikä niihin kipuihin auttaisi?

Olen myös tympääntynyt keskimääräisen ihmisen suunnattomaan lammaslaumassa- tyyppiseen kritiikittömään typertyneisyyteen ja pelkurimaiseen itsepetokseen, joka mielestäni muistuttaa ilmielävästi suoranaista omanapaista tyhmyyttä. Mutta eihän niin voi olla?

Sen lisäksi minulla on jälleen (tieskuinkamonettakertaa) Mikä Minusta Tulee Isona -kriisi: kouluaikana en keksinyt mitään ja ajelehdin maisteriksi, opiskeluaikanakaan en keksinyt mitään ja ajelehdin insinööriksi - luulisi sitä jo vähemmästäkin tajuavan ettei ajelehtiminen kannata. Miksi minä kaipaan sitä, että saisin elättää itseni tekemällä jotain oikeaa ja konkreettista? Jolla olisi jollekin vähän väliä?

Hauras immyt pulassa, oi ritari rohkea

Kuvitellaan opisto tahi muu oppilaitos, mielellään teknisen puolen pystinki. Kuvitellaan ensimmäinen opiskeluviikko. Sieltä voi pongata symbiooseja.

Symbioosin muodostavat sievä (usein vaalea, miksi?) hymyävä neito ja ujo, punasteleva (usein nörtti, miksi?) poika. Neito ei ihan oikein tiedä, missäs ne harjoitukset olivatkaan, ja mitäs tuo sanoikaan tuossa äsken, eikä se viimeinen laskukaan ollut ihan selvää ja hänpä ihailisi kau-he-asti jos joku osaisi sen ratkaista. Poika tajuaa nanosekunnissa, että hänen kerranelämässätilaisuutensa on tässä: hän rientää apuun. Se, mitä poika ei tajua, on se, että *neito* tajuaa olevansa enemmän kuin pojan realistiset mahdollisuudet naismarkkinoilla, mistä matemaattisena yhtälönä seuraa se, että neito tietää pojan tekevän *paljon* saadakseen neidolta suosiollisen hymyn. Poika saa hengata suloisen neidon seurassa ja nähdä päiväunia - neito saa apua käytännön ongelmissa. Toisaalta neito tarjoaa pojalle tilanteita, joiden avulla poika voi pönkitellä (miehille niin tyypillistä) haurasta egoaan ja päteä, ja samalla neito saa palvontaa ja auliin poikaystävän.

Poika tekee minkä voi. Ja odottaa ehkä jonain päivänä saavansa graalin maljassa hauraan neidon rakkauden, sen fyysisessäkin mielessä (ehkäpä uuh-hui). Joskus poika sen saa: oi onnea. Joskus neito saa kiitettävän arvosanan kurssista ja poika kauniit muistot (tai syyn olla katkera nuorille naisille keski-ikäisenäkin).

Muistan parin hepun mananneen omaa innokkuuttaan suorastaan vaatia, että saisi kantaa neidon koulukirjat ja tehdä hänen puolestaan kaiken. He tekivät sen siinä uskossa, että ahkeruus palkitaan sillä, mitä monet opiskelijapojat eivät ole elävässä elämässä nähneet. Mutta he eivät ajatelleet, että kun apu ei ole pyyteettömästi annettu, pettymys seuraa varmasti. Ei kauniillekaan neidolle tarvitse antaa ihan kaikkea, mitä neito pyytää. Pitäisi ymmärtää antaa vain sen verran, minkä voi antaa mielellään ja palkintoa odottamatta.

Nuorilta naisilta on aika lyhytjänteistä ajattelua käyttää hyväkseen naisisia avujaan opinnoissa: olen kuullut eräänkin kerran, kuinka nätti nainen suoritteli vaikeita kursseja, koska työpari (no se ujo ja punasteleva) ratkaisi laskuja ja teki harjoitushommat naisen puolesta. Ei ollenkaan reipasta eikä reilua niitä naisia kohtaan, jotka tekevät itse omat hommansa: he siitä kärsivät eniten, kun legenda tyhmistä hyväksikäyttävistä blondeista ja reittä pitkin etenevistä nartuista kiertää.

Haurasneitohuijausta harrastaa todella pieni vähemmistö: se samankokoinen vähemmistö, joka miehissä on niitä, joiden älykkyysosamäärä on niin rajoittunut, ettei realiteettienkaan kuoro saa perille, että ujo, kömpelö ja finninen nörtti ei todennäköisesti ole koulun suosituimman seksipommin tuleva aviosiippa.

Miespuoliset söpöliinit feikkaavat haurasta vähintään yhtä röyhkeästi: eräässä oppilaitoksessa seurailin erästäkin omasta ihanuudestaan vakuuttunutta poikaa, joka nauratti naisia, feikkasi sööttiä ja sai poikamaisella vallattomalla avuttomuudellaan lauman naisia kilpailemaan pojan keinoemoudesta tekemällä palveluksia. Poika kirjoitutti esseensä naisella, joka luuli olevansa pojan tyttöystävä - luuli vielä silloinkin, kun kirjoitti pojan lopputyötä viikonloput ja poika itse bailasi tulevien keinoemojen kanssa baanalla.

Lisäys 19.09.2003: Eräs entinen otaniemeläinen asiallisesti oikaisi, että kyllä teekkaripojatkin käyttävät taitavien nörttien palveluksia, tosin 'kossu koodista'-metodilla räpsyttelyn sijaan.

Kaljut ritarit

Kertokaa nyt mulle hyvänen aika joku, miten hemmetissä miehet KUVITTELEVAT voivansa peittää kaljunalkunsa tai kaljunsa pitkäksi kasvatetuilla hiusriekaleilla? Ovatko he niin epätoivoisia vai niin traumansa mielenhäiriöittämiä, että pystyvät uskomaan itsepetokselliseen mantraansa vaikka katsovat peiliin?

KALJUA TAI KALJUNALKUA EI VOI PEITTÄÄ. Se näkyy. Se huomataan sitä varmemmin, mitä enemmän sitä yrittää peittää. Kun mies yrittää peittää kaljua (tukka kammattu korvasta korvaan ohuilla haivenilla, jotta saataisiin kaljunalku mukapeittoon) sitä pidetään vähän surullisen hassuna. Kun mies yrittää peittää kaljua 30-senttisellä hiustupolla, joka on kasvatettu korvan tai niskan juureen, ja joka kovitetaan lakalla, ja vedetään kallon yli toiselle puolelle - se on *säälittävää ja irvokasta*. Ei kukaan oikein ota sellaista miestä vakavasti, hänelle naureskellaan selän takana ja ihmetellään hänen traumaattisuuttaan.

Annan tällä kertaa yhden neuvon ilmaiseksi: kun hiusraja alkaa nousta tai kalju orastaa, todetkaa tosiasiat ja antakaa sen näkyä, ja itse asiassa tyylikkäintä on sitä jopa korostaa ajelemalla millin siili.

Uskokaa nyt jo, ettei tukan tai kaljun määrällä ole suurimmalle osalle naisista mitään merkitystä eikä se laske miehekkyyden tai seksikkyyden määrää. Se saattaa jopa tehdä teistä karismaattisemman näköisiä kuin pystytte tosiasiassa olemaan:)