Neljäskymmenesviides:Yks-kaks

 

Puolet aiheista, joita tulee mieleen, hukkuvat arjen tuusaamiseen. Joka tapauksessa ainakin yksi vinkki on se, että Elimäen tarkoitus (se Douglas Adamsin kirjasta teologisesti sovitettu Suomen kaupunkien sanakirja) kannattaa lukea. Iltalukemisena se antaa hyvän unen - viime yönä söin eksoottisia ruokia espanjalais-kuubalaisessa ympäristössä ja taisin puhua sujuvasti espanjaa. Hola!:)

B(logi)aalto

On syntynyt uusi käsite: blogiaalto (tai blogitrendi, miten vaan). Blogiaalto (baalto) on jokin idea, ilmiö, testi, ajatus, johon jokaisen blogin on otettava kantaa. Jos se ei ole 'mikä Madonnan laulu olisit' -tyyppinen testi, se on deitti-ilmoitus:) Yksi aloittaa ja toiset perässä, yhden aallon pituus on yleensä maksimissaan viikko pari ja silloinkin jo uusi baalto tekee tuloaan:)

Muutama vuosi takaperin monet naistuttuni kertoivat, että naisen deitti-ilmoitukseen vastataan runsaasti: heistä jokainen oli saanut 100-150 vastausta. Päätin kokeilla ja laitoin mahdollisimman omannäköiseni ilmoituksen, missä tehtiin selväksi ainakin se, että aivoton öykkäri, älytön lihaskasa tai sovinistinen välpätin eivät pärjää. Puhumattakaan viime viikolla eronneista terapeuttista alapäätä etsivistä tyypeistä. Kerroin myös etsiväni ajattelu- ja keskusteluhaluista lempeää ja rehellistä kunnon miestä, joka ei etsi äitiä vaan naiskumppania ja jolla on luja moraalinen selkäranka. Sain 12 vastausta. Yhtään suhdetta ei syntynyt. Luulen, etteivät sopivat miehet lukeneet deittinettejä tai sitten lukivat ilmoitukset, joiden hakukriteereillä listattiin vain vaaleiden 19-vuotiaiden sairaanhoitajien kutsuhuutoja:-)

Yksinäisyysoppia

Yksin oleminen on tila, joka useimpien pitää kertaalleen opetella ennen kuin sen osaa. Monet ajattelevat, että voivat välttää sen opettelua ikuisesti, mutta yleensä elämä pitää huolen siitä, että turvalliset ja tutut lattialaatat murenevat alta ja jollain kertaa ei ole sitä seuraavaa ihmistä, jonka selän taakse pääsee juoksemaan.

Eräässä iltamassa kuulin monelta, että "mä oon aina seurustellu". Mietin, että jos ihminen 'aina seurustelee' eli toisin sanoen elää yhtä pakonomaista suhdetta monen kanssa (jolloin ei ole väliä sillä, kuka vierellä on, kunhan joku on), on kyse aikalailla vakavasta yksin olemisen pelosta. Tylsäkin suhde kelpaa, jos sillä voi välttää yksin olemisen - tai ehkä sitten vain useimmille niitä elämän suuria rakkauksia on kaksitoista tusinassa. En minä muutenkaan sitä selitä, että kahdessa viikossa löytyy uusi kumppani entisen 8-vuotisen suhteen heilalle.

Joskus se yksinolo tulee eteen, väistämättä. Joillekin vasta kuollessa, mutta kumminkin:) Kriisi on kova, tuntee olevansa hylätty ja maailman unohtama, ainoa raukkaparka, jolla ei ole 'ketään'. Kaikilla muilla näyttää silloin olevan joku.

Kun sen pelon, epävarmuuden ja xitutuksen läpi sinnittelee, alkaa jossain vaiheessa viihtyä. On mukavaa tehdä asioita, eikä kukaan ole ränkyttämässä että olohuoneen mattoon tulee liimatahroja tai mitäikinä. Voi lähteä yökävelylle tuosta vaan. Voi vain nukkua ja lukea viikonloppuna välittämättä mistään muusta kuin itsestään.

Yksin oleminen oli minulle elämisen tutumpi tapa. Joskus tuli erakoiduttua turhankin kanssa kotiin - viikko omien tekemisten (piirtäminen, kirjoittaminen, lukeminen) syövereissä oli ihanaa ylellisyyttä, jonka jälkeen paluu sosiaaliseen maailmaan oli shokki.

Viime aikoina olen ollut vähemmän yksin kuin vuosikausiin. En vielä ole ehtinyt saada ahdistusta tai ihottumaa - toisen ihmisen läsnäolo on vaikuttanut rauhoittavasti, nukun paremmin ja mieliala on tasaisempi. Toisaalta voin ottaa yksinoloni helposti, lähteä vaeltamaan ulos tai vain ajoittaa tekemistä niin, että saan eristäytyä rauhassa. Juuri nyt kirjan kanssa vessaan lukittautuminen tai pitkä hemmottelusuihku käyvät yksinäisestä hetkestä:)

Ymmärrän täysin, että ei aina ja kaikista tunnu yhtä hienolta kokea jotain yksin tai kaksin. Jotkut eivät koskaan opi sietämäänkään yksin elämistä vaan se on tila, jossa aina puuttuu 'se kumppani', minkä takia mikään ei oikein tunnu miltään. Elämisen raakoja hetkiä taitaa olla se, kun tajuaa, että yksinkin on vain opeteltava elämään tai sitten laskettava rimaa rankasti voidakseen aina kiikuttaa vierellä jotakuta. En tarkoita, että kaikki parisuhteilijat ovat tyytyneet vähempään vaan tarkoitan, että jos ei tarvittaessa tai pakonkaan edessä kestä yksinelämisen mahdollisuutta (tai tekee hirvittäviä uhrauksia vain että voisi sanoa jonkun kanssa olevansa), on ihminen liemessä.

Kun katselee asiaa vähänkään realistisesti, tajuaa nopeasti, että turva ei tule muista ihmisistä: jos yksinolo on kestämätön ajatus, tiedossa on isoja harjoitelmia. Ihminen on yksin, viime kädessä, joten sitä tilaa olisi hyvä edes harjoitella. Ei sitten mene vaimon jätettyä tai miehen kuollessa kahta vuotta perusolemisen opetteluun kaiken suremisen ja mylläkän lisäksi. Oma kiinnekohta ja turvallisuudentunne on itsessä, joten jatkuva toisten kautta eläminen ja toisiin ripustautuminen on itse itsensä hylkäämistä.

Yksin olet ihminen yksin

Vuosia yksin, muilla on joku, itsellä ei. Ystävillä on jokunsa kanssa menoa, ei kehtaa soittaa puolitutuille, tuttuja ei saa kahville. Joillakin ei ole tuttujakaan (kun ei osaa ottaa kontaktia ja tutustua) saati ystäviä (miten sitä kontaktia ylläpitäisi jos ei sitä osaa luodakaan). Sitten vaikka irkataan tai surffataan muuten. Yritetään harrastaa. Istutaan yksin ja ei katsella liiaksi aamupäivällä ikkunasta ulos, että iltapäivällekin jäisi jotain tekemistä.

Yksinäisyys ei ole pelkästään vanhusten ongelma, se koskee nuorempiakin. Yksinäinen voi olla, vaikka päivällä istuisi 200 ihmisen keskellä luennolla tai toimistossa. Yksinäisyys on mielentila, sitä ettei kukaan ole aidosti läsnä tai lähellä. Pahimmillaan sitä, että on olemassa mutta kukaan ei tunnu sitä tietävän. Kun yksinäisyys on johtanut etääntymisen kautta vieraantumiseen ja syrjäytymiseen, alkaa epäillä jo olemassaoloaankin.

Itse muistan muuton Tampereelle (juu, ja tämä ei vedä vertoja aidosti syrjäytyneen ihmisen tuskalle tai ongelmille, onpahan vain omakohtainen muisto yksinäisyydestä): ei ketään tuttuja. Ei yhtäkään ihmistä, jonka nimen tietäisi ja voisi sanoa tietävänsä. Yliopiston kurssitoverit olivat nuorempia ja muissa puuhissa. Itse rävelsin lähimmäisen sairauden takia kriisissä, eikä ollut ketään kenen kanssa edes puhua. Ei huvittanut sen takia ottaa kontaktia muihin, kun ei olisi ollut hauskaa aloittaa tutustumista alkusanoilla 'joo, hei, mä olen Minttu, mulla on tässä just maailmanloppu meneillään'. Mikontalon soluasunnon kämppis pelasti luultavasti paljonkin, kiitos Merville vieläkin!

Kaks-neljä-kuus-kahdeksan

Tuttuni kertoi, ettei aio mennä eräisiin juhliin. Kun kysyin syytä, hän sanoi niiden olevan "kaks-neljä-kuus-kahdeksan -bileet". Ymmärsin heti, mistä on kysymys - jos kysyy bileiden pitäjältä, kuinka monta ihmistä sinne on tulossa, hän laskee ihmiset parittain. Sellaisiin on kiusallista mennä yksin.

Aikoinaan paahdoin siitä, miten pariutuvat ihmiset usein jättävät parittomat tuttunsa pikkuhiljaa pois kutsuvieraslistoilta: yksineläjät saattavat pian huomata olevansa todella rajusti yksineläjiä. Se sattuu, kun kuulee (entisten?) ystäviensä pitämistä bileistä, joihin ei kutsua tullut. Sitä tuntee olevansa ylimääräinen, häiriötekijä. Jokaisen parillisen kannattaisi kertaalleen ajatella, tuliko parisuhteen myötä työnnettyä joku pois...olisiko se joku kuitenkin tarvinnut ystäväänsä, olisiko se joku kuitenkin sellainen, jolle soitetaan, jos ja kun parisuhde menee kiville - tai kumppani lähtee työmatkalle?

Tiedän ihmisiä, jotka ovat hyvin paljon yksin. Jotkut toki omasta vapaasta tahdostaan, jotkut vähemmän. Velvollisuudentuntoista hyväntekeväisyyttä ei kannata lähteä harrastelemaan, mutta kai sitä voisi kiinnittää huomiota siihen, ettei vahingossa unohtele ihmisiä, joille saattaa olla yksi harvoista sosiaalisista kontakteista? Eivät yksineläjät pistä pahakseen, että saavat kutsun pariskunnan luo - toisaalta taas yksineläjätkin voisivat kutsuskella ystävää avecin kanssa, jos se helpottaa tapaamisen järjestymistä.

Joka tapauksessa: kutsusta ei loukkaannu kukaan. Itse asiassa pelkkä kutsutuksi tuleminen voi olla jo itsessään iso juttu, vaikkei paikalle menisikään. Seuraava baalto voisi olla se, että kukin käy läpi oman ihmispiirinsä ja kutsuu yksineläjän teelle/soittaa huvinpäiten. Senkin voi raportoida netissä, mutta sillä tekee yhden tosielämän ihmisen iloiseksi.