Neljäskymmenestoinen: Elämän tarkoitus?

 

Ihan oikein, typerä vitsi suoraan Linnunradan käsikirjasta liftareille.

Syksyllä aina elämä muuttuu: kurjet karkaavat kirkuen etelään, pääskyt katosivat jo pari viikkoa sitten, töissä alkavat lomienjälkeiset uudet projektit tai vanhojen projektien takarajat paukkuvat, koulut alkavat, vihreä katoaa maisemasta ja vääntyy ruskanpunaiseksi, lämpö katoaa ja kivet ovat liian kylmiä istua...haikeaa.

Muutokset ovat lähes jokasyksyisiä, ja joka syksy kärsin muutoskriisiä ja kiedon villahuivia vähän tiukemmalle aamubussia odotellessa. Nyt on muutamia uusia muutoksia, ja minua hieman pelottaa (kuten aina, ainahan minä murehdin kaikkea mitä voi potentiaalisesti tai hypoteettisesti sattua joskus tulevan 10 vuoden sisällä), enkä ole varma, onko kaikki kylmänhytinä vain fyysistä ja ulkoapäin tulevaa.

Mykkä normaali

Enemmistö ihmisistä määrittelee normaalin. Normaalia on elää vähän silleenniinku miettimättä liikaa, sukupuolet rooleissaan ja ikäiset ryhmissään. Minä katson tuttuja ihmisiä ja kuuntelen heidän puheitaan, kuinka miehet kisaavat keskenään kehuen tuloksillaan ja naiset kyselevät lasten kuulumisia - minulla ei ole niihin mitään sanottavaa, olen joutunut ulkopuolelle kauan aikaa sitten, koska en osaa enkä halua nähdä maailma siten. Normaali ihminen herättää minussa ihmetystä, joskus uteliaisuutta, joskus turhautunutta pahaa mieltä - mutta en koe samanlajisuutta, tunnen etäisyyttä.

Jos viettää aikaa liiaksi omanlaisten kanssa, kulttuurikuilun syvyys tuntuu rajumpana. Sekin pelottaa.

Sulla ei oo aavistustakaan mitä mä olen joutunut kärsimään!

Muutaman kerran olen päässyt näkemään omin silmin tapahtuman, jossa tuo lause sanotaan. Yksi tietää mitä kärsimys on, ja muilla ei ole siitä aavistustakaan - ainakaan kärsimyksen prototyypin mielestä.

Olisiko syytä kenties suhtautua muihin ihmisiin edes sillä kunnioituksella, että heillä saattaa olla ihan hyvä käsitys kivusta ja kärsimyksestä, vaikka juuri nyt ei ulospäin näytäkään siltä? Vaikka itse ei tietäisi yksityiskohtaisesti heidän kipeitä historioitaan, voisiko heillä silti sellainen olla? Sitäpaitsi ne, jotka yleensä ovat eniten vuodattaneet sydänveriään pitkin seiniä, eivät siitä hihku ääneen. Arpinen muistokuvasto ei liputa itsestään.

Joku ei ole saanut naista, toinen ei lasta, kolmannella on depis ja neljännellä lähiomainen kuollut. Mitä sitten? Jokaisella täällä on muronsa syötävänään - jokaisella inhimillisellä olennolla on yleensä aika hyvä käsitys kivusta ja surusta, vaikkei juuri sitä samaa kamaluutta olisi vastaan tullutkaan. Ei kukaan voi asettua toisten nahkoihin täydellisesti, mutta empatia kannattaisi ottaa joskus vastaan eikä tyrmätä sitä kärsimyksestä mitään tietämättömän idiootin puheeksi. Voi nimittäin olla, että sitä empatiaa ei enää toista kertaa tarjota.

Ei kai kukaan väittänytkään, että elämä olisi vain ihanaa ja yhtä tavoitteiden saavuttamisen rytmistä ritinää.

Jos kyse on naisensaannista tai parista ylikilosta, voisi depikseen olla hyvä lääke se tuttu ja vanhanaikainen: niistä nenä, nosta housut ja ala olemaan ihmisiksi. Kieltämättä tuollaisen ohjeen antaminen on silkkaa tunteetonta julmuutta - sen noudattaminen toisinaan ei silti ole ollenkaan typerää.

En mitätöi kenenkään kipua ja tuskaa, väsyn vain joskus turhanpäiväiseen valitukseen ja omanapaiseen 'te ette tiedä miten mä kärsin' -valitukseen. Jos maailman suurin globaali ongelma tosiaan on se, että kaikki ei oo luonnontieteellisii matemaatikkoi tai että heppu ei saa pimppaa tai että mimmi on ekaa kertaa ilman poikafrendii, voisin vaikkapa tilata samantien matkalipun toiselle galaksille. Pelkkä meno, kiitos.

Kaiken maailman henryille

Globaaliin ongelmaan joku keksii aina teorian: Vonkausoppia, olkaatten hyvät. Ehkä tällä parannetaan joidenkin maailma hetkeksi aikaa:) Kiitos L:lle linkistä!

Globaalien ongelmien lisäämiseen voisi henryille suositella vaikkapa tätä blogia . Virittää ajattelemaan, oli sitten samaa mieltä tai ei.

Lukekaa mun plokii

Jotkut ovat suivaantuneet siitä, että blogit ovat menneet pinnalliseksi lukijamäärien metsästämisiksi. No mutta - mikä siinä on nk. uutinen? Jo aikojen alussa verkkoon kirjoittelivat ne, joilla oli tarve sanoa. Ilman mitään korvausta, palkkiota tai lahjushyvityksiä. Sitten tuli blogivyöry, massoittain päivittäistä tekstiä - ei kai kukaan voi olla päivittäin henkevän syvällinen ja tabuja rikkovan ratkiriemukas? Pinnalliseksi se väkisin menee, ja kilpailu lukijoista on kovaa.

Blogitrendi on nettikauden ilmiö, missä kaikilla on tarve sanoa. Kun kaikilla on tarve sanoa, pitää ruveta sanomaan sillä tavalla, että erottuu. Haukkua kaveri, solvata toveri, paljastaa tissi, kertoa häpeällisiä sukujuttuja tahi ottaa nationalistis-sovinistiset mielipideaseet avuksi blogisuosion sodankäyntiin. Kukin taaplaa tyylillään, ja kukin blogaa tavallaan.

Kyllähän te jo lehdistöstä olette oppineet, että halvat paljastuslehdet myyvät kuin häkä - vaikkei niitä kukaan sano arvostavansa, niitä luetaan laajalti. Harvain herkkua ovat ne syvällisemmät taidelehdet. Ja sitten löytyy puolivälin trapetsitaiteilijaa ja kuriositeetteja. Niin kuin pitääkin.

On suorastaan loistavaa, että blogit kukkivat kirjavina. Tosin en pidä siitä sosiaalipornotauhkasta, mitä monet suoltavat intertekstuaalisuudeksi sitä väittäen, mutta saapa kansa sirkushuvinsa. Koska aika on rajallista, luulen pikkuhiljaa blogi-ilmiön rauhoittuvan, ja tyhjäblogit kuolevat kuin palmu pakkasella parvekkeelle. Vahvat porskuttavat ja uusia tulee vanhojen väsyneiden tilalle. Niin se menee, netissäkin.

Jälkikirjoituksenomaisesti on pakko kehaista, että remontti alkaa kehkeytyä, tilaukset ovat pulkassa ja tapetinrepimistalkoita odotellaan. Miltä mahtaa tuntua herätä ja avata silmät, ja nähdä ihan muuta kuin aneemisen smurffin sininen insinöörikaulusraitapaitatapetti ja tatinkeltainen muovimatto?

Jälkikirjoituksen jälkikirjoitus: Nigerian sharia -laki ja uutisoinnin mannekiini, 32-vuotias nainen, jonka kohtaloa arvotaan oikeudessa. Nainen synnytti lapsen 2 vuotta eron jälkeen miehelleen, mutta sharia-laki ei suvaitse avioliiton ulkopuolista toimintaa *naisilta* joten tuloksena on kuolemantuomio.

Perinteinen tapa kohdella näitä huorahtavia, pahoja, ilkeitä ja väärintehneitä naisia (synnyttänyt lapsen exälleen), on tietty kivittää kuoliaaksi. Naiset eivät näissä maissa saa naida, synnyttää, erota tai olla ihmisiä muutenkaan. Jos mies raiskaa naisen, häpeä ja syy on naisen. Kun mies muhinoi exänsä kanssa, nainen haudataan hiekkaan niin, että vain pää jää esiin, ja tätä päätä kivitetään kunnes henki lähtee.

Naisena on vaikea olla, koska tekisi mieli KIRKUA siitä vihasta ja avuttomuudentunteesta, mikä syntyy näitä uutisia lukiessa. Minä vihaan misogyynivaltioita, misogyyniuskontoja ja misogyynejä ylipäätään. Kunpa misogyynit joutuisivat täysin naisettomiin olosuhteisiin lopuksi iäkseen. Naisia halveksivan miehen ei koskaan tulisi saada naista lähelleen tai sänkyynsä - vedelkööt he ylemmyydentuntoisesti hanskaansa.

Minä en ymmärrä, miten kukaan voi. Minä en ymmärrä, miten tuollainen voi olla ihantavallistajumalautajokapäivän uutista, kasvain, sellaistasattuu, nosehänonNigeriaSomaliaAfganistanKiinaIntiaRuotsiAmerikkaBrasiliaItalia, eihän se meitä kosketa, tuohan on vain hullua kulttuuria eikä se ole mitään sukupuolistunutta vihaa, senkin paranoidi femakko. Minä yritän ihan helvetillisesti ajatella sitä, kuka on ansainnut tulla kivitetyksi, eikä päähäni mahdu, että se olisi miehensä erottama, entiselle miehelleen lapsen synnyttänyt nainen, joka ei omassa maassaan ja omassa kulttuurissaan taatusti hulinoi eikä puhu propagandaa, ei ole hankala eikä kiukuttele, tekee niin kuin sanotaan ja hoitaa lapsensa nöyrästi hiljaa.

Minunkaltaiseni suurisuut tulisivat tapetuksi monissa maissa heti. Välittömästi. Täälläkin herättävät ärtymystä, mutta saattaa henkikulta säilyä. On erittäin vaarallista sanoa, että hei ihmislaji, kohtelette naaraitanne muuten joko huonosti tai helvetin huonosti. Ja koska en muuta voi enkä osaa, minä vannon pitäväni meteliä näistä asioista elämäni loppuun asti. Minun elämäni aikana on tapettu liian monta naista - myös ihanan tasa-arvon Suomessa, ja koko ajan muualla, ja ne kaikki naiset olisivat voineet olla minä tai minä olisin voinut olla joku heistä. Ne naiset, yksikään niistä, ei juuri poikkea siitä naisesta, joka olet tai joka on puolisosi/siskosi/äitisi. Ne eivät ole jotain naisia ulkomailla, ne ovat ihmisiä, joita me tapamme. Olemmeko me ihmisiä?