Neljäskymmenesensimmäinen: syksyn kynnyksellä

 

Nyt ollaan vaiheessa, jolloin päivämäärät remontille on säädetty ja laskun loppusummaa odotellaan otsa hiessä. Voin kertoa, että jo kaksiossa on kova juttu siirtää puolen kämpän irtaimisto yhteen huoneeseen - ja tuskinpa tapettisavottakaan irrottaa joka hetki vain iloa ja inspiraatiota. Olo on silti luottavainen, ja rohkeutta lisää mielikuva uudesta, kauniista ja värikkäästä kodista.

Väriä elämään?

Remonttimateriaaleja etsiessä mykistytti monta kertaa värien puute: onko valju värikartta skandinaavinen ilmiö? Ainakin etelämpänä Euroopassa sisustetaan väreillä, ja talon julkisivut voivat vaihdella violetin ja oranssin välillä. Täällä jo yksistään lattiamateriaalit ovat järjestäin valkoista tai vaaleaa puuta (sävyjä sen seitsemänkymmentä). Ei minulla kestä hermo asua pastellien ja haaleankelmeiden mukavärien keskellä, läpikotaisin valkoisista seinistä tulee mieleen ruumishuone. Onneksi kuitenkin joitain värikkäitä vaihtoehtoja löytyi - lokakuun puolella niitä pääsee ihastelemaan valmiina. Tosin sitten pitäisi jo organisoida sen toisen puolen kämpän sisällön siirtoa muihin huoneisiin, jotta remontti olisi valmis.

Tummapuiset lattiat tahi viininpunainen petsi ilmenivät lähes mahdottomiksi hankkeiksi. Tummapuisiin lattioihin löytyi yksi ainoa vastaus, 'merbau' ja viininpunaiseen petsiin todettiin 'ei ole mahdollista'. Onneksi tapetteja sentään saa hehkuvammissakin väreissä, vaikkakin useimmat sisustuskuvastot olivat täynnänsä beigeä, himmeää sinervää ja harmaata höytyä.

Toisaalta, kun vaihtoehtoja on omalle maulle vähän, on valinta helppoa. Tämän voisin todeta kyllä miehistäkin:-)

Kenen koti?

Itse olen aina ollut puhtaiden värien ja selkeiden muotojen puolella. Tämä tarkoittaa kodinsisustuksessa sitä, että valjupastellit saavat voimaan pahoin ja mitään kepeää tilpehööriä en kestä. Huonekalujen pitää olla painavaa kokopuuta, ja pehmeiden osien luonnonkuitua. Vaaleanpunaiset puhviröyhelöverhot tahi muu sen kaltainen "tyyli" on mielestäni oire vakavanlaatuisesta mielenhäiriöstä - prinsessatäytekakkuidylli sopii ehkä amerikkalaiselle rikkaan perheen pikkutytölle, mutta ei enää skandinaaviseen karuuteen eikä aikuisien ihmisten kotiin.

Jos taloudessa asuu mies ja nainen, kummankin tulisi kodista olla pääteltävissä. Jos kodissa on vain 'naisen käden jälki', tulee mietittyä, onko mies niin lapatossu ettei ota kantaa kotinsa sisustukseen vai nainen niin pesänrakentaja, että kodista mies sisustetaan ulos autotalliin. Tosin niin kauan kuin miehet suhtautuvat sisustuspäätöksien tekemiseen vastahakoisesti, joutuvat he myös kärsimään vastahakoisuutensa seurauksista.

Eipä silti, olen itsekin vieraillut pesänrakennuskuumeisen naisen kodissa, missä ei tuoleilla saanut istua (olivat siinä olohuoneessa aivan kuin esillä istumista varten, mutta niillä ei tosiaankaan saanut istua) ja vierailu oli kuin olisi käynyt kiinalaisten erityishauraan posliinimaljain museossa - jäykkä ja varautunut. Koko ajan piti varoa, ja sellaista tunnelmaa en itse kotiini huolisi: mitään niin kallisarvoista ei pidä ostaa, että siitä maailma kaatuu, jos se rikki menee.

Kyllä minäkin varon aitoja tatamejani (en päästä sinne ketään punkkulasi kädessä bileiden aikaan:) mutta en haluaisi elää paikassa, missä kulkeminen ja esineiden koskettelu on miinakenttäpromenadia. Kodin pitäisi olla paikka, jossa ei tarvitse nikotella eikä istua pas*a jäykkänä. Josta näkee heti, kuka siellä asuu.

Sairas vääns'

Vaivat tulevat ryppäissä. Ensin meni jalka huonoon kuntoon: hermo jossain pinteessä, mikä pisti ontumaan. Ontuminen löi lonkan ja selän huonoon kuntoon. Toinen polvikin alkoi kärsiä epätasaisesta painonjaosta. Sinnittelin tulehduskipulääkkeillä, mutta sitten oli pakko alistua kortisonipiikkiin. Hauska yksityiskohta oli se, että lääkäri vannotti, ettei sillä saa kävellä eikä sitä saa rasittaa kolmeen päivään, mutta sairaslomaa tuli vain piikityspäivä. Jos ei työnä ole kävely, ei töissä tarvitse kävellä?

Jalasta viis, samaan aikaan nasahti leukanivel. Eikä helpottanut tavanomaisilla konsteilla. Erikoishammaslääkäri määräsi heppakuurin relaksantteja, jotka totisesti rentouttavat lihakset aivoja myöten. Yöuni 8 tuntia, lääke, aamupäiväuni 3-5 tuntia, valveilla pari tuntia, lääke, iltauni pari tuntia, valveilla pari tuntia, lääke, yöuni....olo on utuinen, mutta eipä satu. (Osaan jo kuvitella, millaisen pettyneen huokauksen LTU-mies päästää tämän luettuaan: toi huuhaa-humanistihan käyttää länsimaisen lääketieteen palveluja! Kyllä, minä käytän itseni parantamiseen kaikkea, mistä uskon olevan apua. Lääkekuurien ja piikkien ohella käyn kiropraktikkojäsenkorjaajalla, ja hieron lihaksiin Lapin yrttivoiteita, aromaattisia öljyjä tai lohikäärmesalvaa. Huuhaa on siis tukevasti tukena:)

Raivostuttaa olla vaivainen ja raihnas. Tekee mieli syyttää jotakin, kirota ja möykätä. Ei tällä iällä kävelyn pitäisi olla konkkaamista, tai syömisen rajoittua mössöruokiin. Samalla tietää, että tämä soppa on nyt vain lusikoitava, yritettävä parantua ja muutettava jotain olennaista, ettei löytäisi itseään samasta jamasta myöhemmin. Tällä hetkellä vain nolottaa olla rampa geriatrikko.

Hyvästejä

Uudessa elämänvaiheessa tuntuvat aina vanhat vaiheet hyppäävän pinnalle, vaatien langanpäiden solmimista, viimeistä voitelua. Mielessä vilahtavat kuvat menneistä ajoista ja ihmisistä, joiden kanssa täytyy hieman ajatuksissaan keskustella, tehdä sovinto ja hyvästellä. Muistella hyviä ja pahoja. Kiittää hyvästä, oppia pahasta. Eteenpäin kun ei pääse, jos kantamus on raskas ja reki täynnä.

Minusta tuntuu, että olen kohdannut vain erityisiä ihmisiä: erityisen hyviä tai erityisen rikkinäisiä. En usko sulhokandeissakaan olleen yhtään pahaa ihmistä, rikkimenneitä ja pelokkaita kylläkin muutama. Sen vastapainoksi oli sitten muutama sellainen ihminen, jolle tänä päivänäkin toivon hyviä henkiä, ja kaikkea maailman kaunista. Saldo kaikkinensa plussan puolella, sanoisi ekonomi:) Tuntuu hyvältä sanoa heihei, kääntää katse siihen, mitä tuleman pitää.

Elämä on viime aikoina ollut niin hyvää, että on vaikea uskoa ansainneensa sitä. Välillä herää epäilys, että kyseessä on raaka pila tai piilokamera, sillä vuosi sitten olisin nauranut itseni koomaan, jos joku olisi kertonut minun elävän tässä tilanteessa. Hyvän saamiseen liittyy aina menettämisen pelko - ei saisi takertua hyvään, pitäisi vain nauttia siitä. Kuinkahan monelta tuollainen viisaus käytännössä onnistuu? Minulta ei ainakaan, sillä välillä menettämisen pelko hyökkää kuin villi vatussi ja sillä sekunnilla on ihan varma, että kaikki on erehdystä ja loppu huomenna. Kun siitä tokenee, tajuaa kaiken pelon olevan lähtöisin ajatuksesta, ettei itse ole sen kaiken hyvän arvoinen - ettei ansaitse hyvää. Pitää opetella siihen, että on sen hyvän arvoinen: kivuliasta, ja onnellistuttavaa.

Henkinen kärsimys

Eilen (ke) teksti-TV väläytti uutista, jonka mukaan enää ei makseta väkivallan uhreille 'henkisestä kärsimyksestä' ellei rikos kohdistu ja täten vaurioita yksilön kunniaa, vapautta tahi kotirauhaa. Raiskaus olisi tällainen rikos, sillä siinä rajoitetaan yksilön vapautta.

Tuota tuota. Mikähän olisi sellainen väkivaltarikos, joka EI rajoittaisi yksilön vapautta? Eikö hakatuksi tuleminen ole aina vapautta rajoittava (ei pääse pakoon vaikka tahtoisi - eihän nyt kukaan inua jäädä hakattavaksi)? Eikö hakattavan naisen yksilövapautta JA kotirauhaa ole rikottu, kun puoliso mäiskii hänet siniseksi olohuoneessa? Eikö puistossa potkituksi tulleen, baarista palaavan nuorukaisen vapautta ole rajoitettu? Eikö jokaisen väkivallan uhrin kunniaa ole loukattu?

Tämä uusi hieno säädös on päättömyydeltään vailla vertaa. Go, Suomen oikeuslaitos, go!

Eräs tapaus

Pari viikkoa sitten Aamulehdestä luin artikkelin, missä kerrottiin Helsingin käräjillä annetusta 7,5 vuoden ehdottomasta vankeustuomiosta.

Nainen tuomittiin ehdottomaan vankeusrangaistukseen 7,5 vuodeksi, koska hän oli tukehduttanut tyynyllä alle vuotisen vauvansa. Hänen täytyi myös maksaa vauvan isälle 15 000 euroa korvausta kärsimyksestä. Aika selvä tapaus, ajattelin, noin hirveästä rikoksesta. Sitten luin eteenpäin.

Nainen oli selkeästi 'heikkolahjainen' eli lievästi kehitysvammainen. Hän kertoi, ettei muista tapauksesta mitään, hän muistaa vain olleensa väsynyt ja peloissaan, koska oli joutunut hoitamaan vauvan täysin yksin siihen asti. Ennen vauvan kuolemaa isä oli ollut 3 vuorokautta poissa, lähdettyään kotoa riidan päätteeksi. Oikeus totesi myös naisen olevan henkiseltä kapasiteetiltaan täysin kyvytön hoitamaan yksin niin vaativaa hommaa kuin mitä pienen vauvan hoito on.

Okei, siis normaalijärkinen (?) mies humauttaa lievästi kehitysvammaisen naisen paksuksi ja jättää tämän yksin hoitamaan vauvan, vaikka tietää, ettei nainen kykene siihen. Mies jättää vauvan täysin äidin hoidettavaksi, ja vielä häipyy kotoa useiksi vuorokausiksi. Hänelle maksetaan sitten iso raha korvausta kärsimyksistä. Minusta tuossa meni jotain väärin.

Vauvan tappaminen on paha rikos, siitä tuomio oli ansaittu. En vain ehkä ymmärtänyt sitä, ettei oikeus katsonut ollenkaan miehen laiminlyöneen vastuutaan lapsenhoidossa. Minusta se 15 000 euron raha oli ylilyönti: naisen elämä on ollut varmasti kehitysvamman takia rajoitettu muutenkin, ja vauvan tukehduttamisen myötä elämä pilalla lopullisemmin. Minusta normaaliälyisen tulisi olla enemmän vastuussa, koska hänellä on siihen kykyä: siksi isän 'uhriasema' oli mielestäni liioiteltu. Mistähän pussista kehitysvammainen vankinainen repii sen 15 000?

Ristiriitaista. Eettisesti ongelmallinen tapaus. Jäi vain jostain syystä mieleen pitkäksi aikaa.

Syksy

Illalla ja aamulla 8 astetta. Päivällä hyvällä tuurilla 13 astetta. Koivuissa jo keltaisia läiskiä ja pihamaalla ainakin 60 keltaista pudonnutta lehteä. Syksy tuoksuu kylmänlaisena savuna, kasteisina omenina ja multaisena maana ilmassa. Olen asunut tasan vuoden tässä kodissa. Olen kokenut elämäni hienoimman kevään ja kesän. Kai tässä yhden talven kestää näillä eväillä:)