Kolmaskymmeneskuudes: Ontumisista

 

Olen saikulla. Jalka ei toimi. Se ainoa oikea lääketiede otti rongtenkuvat ja totesi, ettei mitään vikaa ole. Jalka on terve. Sillä ei vain pysty kävelemään, sillä voi vain ontua -> selkä ja muu lihaksisto alkaa kipeytyä yrittäessään korjata epätasapainoa oikean ja vasurin välillä. Päätinkin tästä lähteä pian kaupungille huinimaan korkokengissä, sillä mitäs tässä sitten, kun jalka on täysin terve. Ei siihen oikeasti satu, minusta vain *tuntuu* siltä. Perkele.

Hesarin Ritva Remes: ontuvaa asiankäsittelyä!

Hesarin uutisointi on aiheenkäsittelyllisesti ala-arvoista, epäammattimaista ja suorastaan pyrkii tietoisesti johtamaan harhaan ja luomaan täysin vääriä mielikuvia tarkkaamattomalle lukijalle.

Miesten työttömyys on jatkanut tasaista kasvua, ilmenee Tilastokeskuksen ja työministeriön kesäkuun selvityksistä. Sen sijan naisten työttömyysaste on hiukan laskenut, kun verrataan tämän vuoden kesäkuuta vuoden takaiseen.

Mitä te tuosta luette? Minä luen, että miesten työttömyys sen kun kasvaa mutta naisten ("sen sijaan") on laskenut. Tosin jo se, että työttömyysnousut tahi -laskut ilmaistaan vailla eksakteja numeraalisia tietoja, luo epäilyksiä. Luetaanpa artikkeli loppuun: puolivälistä ja lopusta löytyvät kaivatut tiedot.

Miesten työttömyysaste nousi vähän yli kymmenen prosentin, runsaan prosenttiyksikön viime kesäkuusta. Miesten työttömyyden kasvu on jatkunut tasaisena vuoden, enemmänkin. Tilastokeskuksen yliaktuaarin Kalle Sinivuoren mukaan työttömien miesten määrä on noussut yli kymmenellä tuhannella kahden vuoden aikana.

Me emme vieläkään tiedä, kuinka paljon miestyöttömiä kokonaisuudessaan on, mutta tiedämme siis prosentin ja kasvun (10 000 2:ssa vuodessa). Selvä. Jatketaan artikkelin lukemista.

Naisten työttömyys nousi lomakauden alkaessa toukokuusta kesäkuuhun yli 20 000:lla. Kesällä työttömiksi jäävien suureen ryhmään kuuluvat opettajat ja päiväkotien henkilöstö.

Hesarin laskuopin mukaan siis 10 000 kasvu 2:ssa vuodessa on rajumpi työttömyyden nousu kuin 20 000 1:ssa kuukaudessa.

Voisiko joku matemaattisesti nero tai luonnontieteen tähti lännen taivaalla selittää pienelle humanistille, mitä helvettiä tuossa tapahtui? Miten noiden lukujen perusteella voidaan väittää, että miesten työttömyysaste olisi kasvanut verrattuna naisten työttömyysasteeseen (ja naisten työttömyysaste olisi peräti hieman laskenut)???

Aivan, en tainnut lukea tarkasti: "Miesten työttömyys on jatkanut tasaista kasvua, ilmenee Tilastokeskuksen ja työministeriön kesäkuun selvityksistä. Sen sijan naisten työttömyysaste on hiukan laskenut, kun verrataan tämän vuoden kesäkuuta vuoden takaiseen." Ja onhan alussa jo todettu, että naisten työttömyys nousee kesällä, kun määräaikaiset joutuvat kortistoon - mikä on aivan eri asia kuin miesten työttömyyden kasvu teollisuuden irtisanomisten takia?

Siis: miesten työttömyys on kasvanut tasaisesti 2 vuodessa 10 000 nenällä. Tähän verrattuna naisten työttömyysaste on laskenut, kun verrataan tämän vuoden 20 000:lla kasvanutta astetta viime vuoden...mihin? En ole tottunut pitämään itseäni yksinkertaisena tai tyhmänä. Nyt vain on pakko myöntää, että aivoni eivät taivu eivätkä löydä logiikkaa Remeksen tyylistä vertailla kasvuja, asteita ja määriä toisiinsa. Minun matikkani kun sanoo, että naisten työttömyys nousee rutkasti, miesten tasaisesti, ja selitykset löytyvät pääosin määräaikaisista työsuhteista (naiset) ja teollisuuden irtisanomisista (miehet). Teollisuuden puolelta on taatusti irtisanottu naisiakin (heidän prosenttinsa olisi myös kiva tietää) ja määräaikaisista kortistolaisista osa on miehiä (missä prosentti?).

Vääristyneitä kuvia tyrkyttävä uutisointi (naisten työttömyyden rutka kasvu on ihan normaalia eikä oikeastaan mitään, siis oikeastaan asiat ovat paremmin kun vertaa viime kesään) on mielestäni anteeksiantamatonta. Ei se ole uutisointia - se on valehtelua. Ehkäpä numerofaktat ja niiden asiallinen & eksakti vertailu ovat pois muodista Hesarissa?

Ontuva syy hankkia lapsi

Scilla kirjoittaa 20.7. löytäneensä syyn haluta lapsen. Keksin syyn, miksi haluaisin lapsen. Haluaisin oppia taas näkemään maailman ja etenkin luonnon pienet ihmeet niin kuin lapsi näkee. Mikään ei voittaisi lapsen kanssa luonnossa vietettyä aikaa. Jos minulla olisi tänäänkin ollut Viikin luontopolulla mukanani pieni elämän tutkimusmatkailija, olisin varmasti nähnyt monta asiaa enemmän. Aikuiseksi kasvettuamme harhaudumme kaikki olennaisten asioiden parista.

Onko aikuinen ihminen tosiaan niin tuuballa, että halutessaan oppia jotain uutta hankkii lapsen? Oma halu nähdä maailma toisin käy siis syystä hankkia lapsi. Ei suinkaan aleta säätää omaa päätä, tehdä vähän töitä ja hankita sitä taitoa olla elämän tutkimusmatkailija - ja sitten olla sitä, vaan siihen pitää tosiaan tehdä lapsi, jonka kautta nähdään maailma toisin?

Sinänsä erikoista, että joku edes pohtii syitä lapsen hankkimiselle (yleensähän se on luonnollista, jokaisen perusoikeus ja tottakai), mutta pohtimisen tulos ei juurikaan yllätä: lapsen kautta toteutetaan itsekäs halu tai tavoite.

Minä näen ainoaksi vakuuttavaksi syyksi sen, että joku kokee karuksi kansalaisvelvoitteeksi hankkia lapsia yhteisön säilymisen nimissä - ja on valmis antamaan itsensä, hylkäämään omatoivehakuisen elämänsä ja keskittymään lapsen kasvattamiseen. Se on työtä, vastuuta ja pitkän linjan projekti. Minua ärsyttää kaikki se mukaromanttinen ja mukamukavaistoinen humpuuki, joka lasten hankkimiseen liitetään. Rakkauden hedelmä ja muinaisten vaistojen sanelema kehon kutsu, voi pyhä jysäys. Rakkauden hedelmiä ovat ostarit ja laitokset pullollaan, muinaiset vaistot sanelevat kehon tappamaan, naimaan vastaantulevaa ja hukuttautumaan kun teinihani jättää - joten olisiko aika kaivaa se nykyminä esiin, huomata järjen ja tahdon mahdollisuudet ja lakata puhumasta puppaa?

Niin kauan kuin lastenhankintaan liitetään tällaista tunneroinaa (mikä on usein pohjimmiltaan silkkaa itsekkyyttä: haluan geenieni leviävän, haluan itsestäni toisinnon, haluan tienata olemassaoloni oikeutuksen, haluan oppia lasten kautta maailmaa ja löytää sisäisen lapseni uudestaan et cetera), en ihmettele lasten henkistä (ja fyysistä) pahoinvointia tai (avio)erojen määrää lasten ollessa pieniä. On lähdetty jälleen kerran hommaan, jota ei ole mietitty loppuun saakka. Ei ole tajuttu, mitä se tarkoittaa. On otettu vastuu, jota ei jakseta kantaa. On otettu kontolle projekti, johon ei ole rahkeita.

Ontuva selitys:)

Olen sanonut vuosien ajan, että koska hoidan ehkäisyn niin perusteellisesti, on maailmanluokan ihme jos kämmä käy ja tulen vahingossa raskaaksi. Ja jos niin käy, se ihmispentu saakoon syntyä. Sitten vain kai käännän kelkan, otan lusikan kauniiseen käteen ja hoidan pietini niin hyvin kuin voin. Enkä osaa yhtään kuvitella, että kävisi paremmin tai huonommin kuin muillekaan. Varmasti pentu saisi rakkautta, kun kerran siinä on - en ymmärrä sitä, että pentuja synnytetään olemaan ja jonottamaan vanhempien aikaa tai rakkautta. Aika ja rakkaus kuuluvat muksulle siitä hetkestä, kun se syntyy. Se on sitten ihan vanhempien oma migreeni, jos sen ajan ja rakkauden antaminen ei olekaan mieluisinta hommaa - muksujen ei pitäisi koskaan joutua kuuntelemaan trendikkään isän ja äidin huutoa siitä, kenen vuoro tällä kertaa on 'olla ton kaa ku mä olin eilen'.

K-Pax ja muut rammat

Mikä ihana elokuva. Juuri siitä, että tässä maailmassa ihmisten erilaisuuden sietokyky on jotakuinkin nollan ja naurettavan välistä. Kun et ole joviaali paskanpuhuja, röyhistelevä suoriutuja ja markkinointihenkinen bemaripoika, olet luuseri ja väliinputoaja. Tässä maailmassa ei kelkasta pudonneita jäädä nostelemaan eikä odottelemaan - heikot sortuu elontielle ja vahvat porskuttavat, vai miten se lienee menikään. Ei sääliä, ei armoa, ei edes empatiaa, sillä kun oma napa on kivasti, on maailma kivasti. Suoriutuneet voivat sitten yhdessä naureskella kelkasta tipahtaneiden huonoudelle. Tirskua sitä, miten ne voikin olla niin avuttomia. Eikä kukaan kelkassa tajua, että kun oma vuoro tulee tipahtaa, kohtelu on sama.

Ihmiset kiusaantuvat, kun seuraan tulee luuseri. Se muistuttaa heitä siitä, että heillekin voi käydä niin. Siksi piiri mielellään suljetaan muistuttajilta, ja hymistään kelkkakyytiläisten laulua. Ei oteta esiin ikäviä aiheita, mitä nyt sivutaan huokaillen sitä, että itsellä on hyvin ja toisilla huonommin. Muistellaan sitäkin ihmistä, joka oli niiiin lupaava mutta sitten sen opinnot alkoivat pissiä ja siellä se on ihan oudoissa hommissa. Tuskin on omistusasuntoakaan. Miten sen puoliso jaksaa. Onko sillä edes ketään. Ei siitä mitään tule, jos tuossa iässä jo putoaa.

Itse olisin sosiaalisesti ulossuljettu ja hullun kirjoissa (monin paikoin), jollen olisi hyvässä työssä, akateeminen loppututkinto ja muut konkreettiset normaliteetit takataskussa. Suorituspaine on ollut karmaiseva, siinä burn outin ja elämän kriisien välillä vain piti suorittaa, koska vaihtoehtoja ei ollut. Ihailen niiden rohkeutta, jotka uskaltavat pudota - he jäävät henkiin, ja katsovat kelkan menoa eri silmin. Minä en uskaltanut pudota, minä raahauduin mukana, vaikka meni polvilihat ja taju. Pelkäsin niin, etten jää henkiin, että menetän ne mahdollisuudet, joita osakseni kuvittelin. Minutkin on siltä osin aivopesty. Mietin, mikä käsittämätön uudelleenhahmotus ja ajatusmullistus onkaan sen ihmisen historiassa, joka putosi tai pudottautui - joka ei ole riippuvainen kelkan kulusta tai siinä istuvien ihmisten seurasta.

Pitkäaikaistyötön, opintonsa keskeyttänyt motivaation tai muun resurssin puutteessa, mielenterveysongelmainen...ihmisiä, joilla on älyä ja lahjaa, mutta jotain meni vikaan. Kelkan vauhti ei sopinut, oma tie ei ollut siinä suunnassa, kyytiläiset eivät rakentaneet yhteisöä jonka osana olisi halunnut olla. On aivan eri asia istua kelkassa, suorittaa elämänsä ja sitten vasta turvallisesti hypähdellä sieltä alas mukaradikaalina erikoisuudentavoittelijana. Aivan eri asia kuin joutua ihmettelyn ja vieroksunnan kohteeksi, olla se hullu, se outo, se jolla heittää, miettiä saako ikinä töitä kun on tämä muutaman vuoden katkos - selittää että juu, psykologillakin tuli käytyä, juu sairaalajaksoa pukkasi, sairaseläkettä hain, tein hanttihommia, yritin pysyä hengissä - miettiä saako ikinä puolisoa kun ei ole tutkintoa/vakityötä ja hyvää palkkaa tai omaisuutta, miettiä onko sitä edes arvokas enää, kaipaako kukaan jos kuolee.

Erään humanisminvihaajan mielestä moiset yhteiskunnan loiset saisivat kuolla.

Minä mietin sitä Mielenterveysseuran logoa, kurkiauraa. Kun muutossa joku linnuista väsyy ja jää taakse, kaksi muuta lentää aurasta väsyneen linnun vierellä ja saattaa sitä, kunnes sen voimat ovat palanneet. Sitten kaikki kolme palaavat auraan. Linnut osaavat, ihmiset eivät. Halusiko joku jossain puhua ihmisestä luomakunnan kruununa, kehityksen huipentumana?