Kolmaskymmenesensimmäinen: Lekaa päähän, ja vasara & nauloja

 

Pidemmittä puheitta: ensin lekaa päähän, ja sitten varsinaisiin aiheisiin.

Omistettu (p)ilkalle

Blogi oli kiva juttu. Kiintoisa. Nyt siitä on tullut sosiaalipornoa. On kiva olla eri mieltä. Mielestäni eräs bloggaaja on alkanut olla jo alhaista mieltä tai mielipuolta.

Jos kertoisin, että blogiheppu X on pissaleikeistä tykkäävä homo (koska hän ei palvo itseni kaltaisia naisia), luulisin saavani syytteen herjauksesta. Ja saisin sen syystä. Oli väitteeni totta tai ei, on vain debiiliä mennä julkaisemaan *subjektiivisia, omiin angsteihin ja käsittelemättömiin tunteisiin perustuvia arvailuja* toisten intiimielämästä ja seksuaali-identiteetistä.

Ilkka kertoo tyynen tietävästi erään blogikirjoittajanaisen olevan lesbo, koska nainen omassa blogissaan kertoi, ettei pitänyt huonokäytöksisen miehen lähentymisestä. Minusta blogeillakin on rajansa. Jopa Ilkalla täytyisi olla jokin raja sille, kuinka idioottimaisia heittoja julkaisee. Kun ei äly riitä, pitää tietty ottaa vyönalusaseet esiin - mutta sen voisi tehdä ihan omassa, yksityisessä päiväkirjassaan tai mennä hiekkalaatikolle muiden lasten kanssa roiskimaan kuraa ja ajelemaan haisevilla kökkötraktoreilla.

Idioottimainen solvailu toisaalta kertoo enemmän kirjoittajastaan kuin kirjoituksen kohteesta. On turha ölistä olevansa järjen riemuvoitto, jos harrastelee klassistakin banaalimpia lesbotteluja (joka on osa raukkaparkain harrastamaa munakontrollia).

Jos Ilkalla olisi asiasta ihmiseltä itseltään saatu *tieto* (osa tieteen ja rationaalisuuden kriteerejä on kai ottaa faktoista selvää?) JA *lupa* tämä kertoa, niin homma olisi toinen. Ehdotankin Ilkalle itsetutkiskelua, reipasta myöntämistä että oma käytös oli per*eestä ja heitto epärationaalisesti ja -tieteellisesti täysin vailla pohjaa, eikä anteeksipyyntö todellakaan pahentaisi asiaa. Saa nähdä, löytyykö Ilkasta aikuista miestä vai sinnitteleekö hän 3-vuotiaan tasolla punaniskajuntin luupäisyydellä eteenpäin (myöntämättä törkykäytöksensä rajanylitystä ja selitellen oman lesboheittonsa olevan korkeaa matematiikkaa).

Tuollainen blogisota saisi jo loppua, pojat. Vai kohtako homotellaan ja huoritellaan?

Pahat biisit

Kai teilläkin jää joku outo biisi rullaamaan päähän? Sellainen biisi, mikä on lähes poikkeuksetta järjetön, mauton ja groteski? Ja sitten sitä pitää vaan lallattaa, vaikka kuinka kyrsisi?

Kestosuosikki on joululaulu, jota Ameriikan filmeissä kuorot jollottavat ihmisten pihoissa...se pitää tietty vielä laulaa Gremlingmäisesti falsetissa, että saadaan oikea tuntu, Deck the Halls , olkaa hyvä!

Seuraavana tulevat 50-lukuklassikot kuten 'Oh my lollipop' tai se legendaarinen Lollipop (lollipop, lollipop, loolaalilaalilaali-lollipop lollipop...). Kun jompikumpi näistä iskee päälle, on pakko etsiä biisi jostain ja soittaa sitä. Se ei välttämättä paranna taudista, mutta eipä sitä paranna mikään muukaan.

Jostain hämärästä seurakuntalaisesta kasvatuksestani ja kirkon lauluenkelinä toimiminen (alle kouluikäisenä, toim.huom.) on jättänyt päähän myös tukun virsiä. 'Mä olen niin pienoinen', negrospirituaali 'Nobody knows the trouble I've seen' tai 'Tule kanssani herra jeesus, tule siunaa päivän työ' saattavat alkaa kaikua kaalissa äkkiarvaamatta.

Finlandia (juu, se juuri, ja vielä kuorosovituksen alttostemma) tai Nuoruustango ovat myös hautautuneet ääninauhoille. Sekä liuta Mozartia, erityisesti 29. sinfonia ja konsertto huilulle&harpulle.

Sunshine, my only sunshine kirii myös kärkeen kuten Oravalaulu Tikusta ja Takusta (...jos vastaan tulee näätä, niin pakoon täyttä päätä, sen hampaat on niin terävät ja katsekin kuin jäätä, lala-lallatilallatilaa...) ja myös toinen oravalaulu kuuraketista (hei kuu-ukko, ei pidä sinun sureman, sillä rakettimme kohta valmistuu ja sen määränpäänä on kuu).

Miksei pääkoppa voisi soittaa vain hyviä biisejä? Vastatkoon joku neurologi tai paremman puutteessa (oleva?) LTU tähän. Jos onnistuin tartuttamaan yhdenkin näistä idioottilallatuksista teidän päähänne, voin kokea olevani sentään yksi monesta:)

Lauta!

Mielessä on kimmeltänyt ajatus remontista kotona...empimään pistää siinä vaiheessa, kun on aika juosta rautakauppoihin ja puuliikkeisiin. Etukäteen voin pahoin, kun kuvittelen jotakuta puuliikkeen pätemispakkomielteistä miestä selittämässä minulle alentuvasti kakkosnelosten erilaisia mittamerkintöjä tai rautakauppiaan naureskelemasta alentuvasti 'pikkuneidille' joka etsii hellanlettas pikabetoniksi kutsumaansa ainetta. Tietty voi myös miettiä keittiökalustekauppiaita, jotka selittävät mukana olevalle miehelle, miten juuri tämä ratkaisu on hyvä 'teidän rouvalle' leipomiseen ja muuhun taloustyöhön. Mistä saisi varapäreitä remonttishoppailuun?

En minä ole nuija tai tyhmä siksi, etten osaa remonttitaitoja enkä ole syntynyt iskuporakone kädessä. Eivät ole miehetkään - he ovat usein saaneet opetella työkalujen käyttöä enemmän, tai alkavat porata reikiä seiniin miehuuden mukanaantuomalla varmuudella siitä, että osaavat. Minä opettelin pieniä vasarointeja ja muita töitä vasta muutettuani lapsuudenkodista. Iskuporakoneen pyysin tuparilahjaksi isältäni vasta vuosi sitten: ekaporaus oli jännää. Muutama ensimmäinen reikä taisi mennä vinoon, tai ei mennyt ihan millilleen - ja kohellus johtuikin siitä, että olin pyytänyt lahjaksi alunperin vääränlaisen poran. Mistäs sitä olisi taas sitäkään tiennyt, että akkuporakone olisi ollut parempi hankinta. Miksei näitä asioita opeteta peruskoulussa?

Miksei koulussa kerrottu, miten tapetoidaan uudestaan seinä, joka on betonilaastia ja vanha tapetti päällä? Tai miten asennetaan laminaattilattia, millä terällä kannattaa porata nk. kananpaskaseinää tai mitä maalia mihinkin pintaan läiskitään? Näitä tietoja tarvitsevat tytöt ja pojat, hyödyllisyyttä ei voida kiistää - miksi peruskoulu ei tarjoa elämän eväitä omaan kotiin? Ekat fiksaukset kun tulevat vastaan yleensä jo ensimmäisessä opiskelijakämpässä tai vuokra-asunnossa. (Nyt en jaksa jauhaa siitä, ettei peruskoulussa kerrota mitään ihmis- tai parisuhteiden hoidosta.)

Yhdeltä remonttisedältä olen jo pyytänyt tarjouksen. Hän tuli kotiini, missä olin yksin. Setä kohteli minua kuin vähä-älyistä debiiliä. 'Kato nää hommat menee näin, anna kun minä selitän niin kohta ymmärrät itekin' - lauseet iskivät niin pahasti xitutushermoon, että olin jo potkaista tyypin ulos. Tarjous oli...no, 'tarjous': se käsitti keittiön kaapinovet ja pöytäpinnat (laminaatista). Samalla hinnalla tuttavani oli remontoinut vuosi sitten koko keittiön seiniä ja lattioita myöten, ja saanut vielä lattian myös olohuoneeseen.

Minua pännii aliarviointi. Minua raivostuttavat itseään täynnä olevat kutaleet, jotka mieltävät jokaisen naisen idiootiksi by default. Jokaisella miehellä on tietenkin keittiökaapisto-osaaminen geeneissä, joten heitä voidaankin jo kohdella asiakkaina. Kun löydän jostain asiallisesti minua kohtelevan ja järkevän puuliikkeen tai keittiömaakarin, ostan siltä, vaikka ei olisi halvin tarjous: sen verran maksan mieluusti inhimillisestä kohtelusta (kuinka moni mies maksaa siitä, että häntä kohdellaan vaikeavammaisen ameeban sijasta ihmisenä palvelualan liikkeissä?).

Nainen rautakaupassa, tarina nro 234

Kerronpa erään tarinan naisesta, joka pyöräili paljon. Hän teki pyöräreissuja Ahvenanmaalla, pitkin Suomea ja Euroopassakin, yksinäänkin, ja osasi purkaa ja koota vaihdepyöränsä puoleen tuntiin. Kerran vaihderemontin yhteydessä hän huomasi tarvitsevansa pyörän keskiöön metallikäikäleen (älkää kysykö, en minä tiedä mikä käikäle se oli) ja päätti sellaisen hakea tamperelaisesta rautakaupasta. Hän löysi etsimänsä hyllystä ja meni kassalle. Kassalla seisoi viisikymppinen mies (omistaja?) ja naisen ostoksen nähtyään pärähti nauramaan.

- Voi kultapieni, tietääkö neiti edes mihin tällaista käytetään?

Nainen totesi perin tyynesti:

- Tiedän, se on osa, joka jätetään tähän kassalle ja haetaan se tuolta naapurikaupasta.

Aplodeja!