Kolmas: ensimmäinen lätinä parisuhdekauhuista

 

Luulen, että joudun palaamaan tähän aiheeseen monta kertaa. Niin sinkkuus, selibaatti kuin elämäntilanteeni liittyvät vankasti parisuhdekäsityksiin ja -odotuksiin, joita en kykene käsittämään saati täyttämään.

Roolipeli nimeltä Parisuhde

Minun käsitykseni on, että on olemassa leikki nimeltä parisuhde. Suurin osa tietää, mikä leikki se on ja kuinka säännöt kuuluvat. Leikissä on roke&poke -meininkiä, kaksi selvää roolia Mies ja Nainen. Kummankin tulee hoitaa osansa sääntöjen mukaan, muuten toinen ei enää leiki sun kaa.

Olipa naisen nimi sitten Mirja tai Hannele, mies odottaa että naiset asettuvat *rooliin* ja täyttävät sen, eivätkä pursuile sieltä ulos tai jätä tyhjiä kohtia. Olen alkanut suhteen miehen kanssa, ja luullut vailla epäilystä, että mies tahtoo tutustua, tietää kuka olen ja mitä tunnen ja ajattelen. Huomaan, että mies ärtyy joissain kohdissa, ja tulkitsee käytöstäni kaavan X mukaan. No näitähän sattuu, tuumin ja kerron miehelle, että hei mun käytös on tämmöistä ja johtuu tästä ja se ei tarkoita että X. Seuraavalla kerralla homma toistuu, mies on entistä vihaisempi.

Vasta tässä kohtaa olen tajunnut, yleensä vielä myöhemmin, että eihän mies tiedä eikä halua tietää *minusta* mitään. Minähän olen roolissa, ja nyt vain en täytä sitä. Mies on vihainen, koska olen ristiriidassa hänen roolinsa, mielikuvansa kanssa. 'Takaisin raameihisi saatana' on miehen vihan viesti. Raamit ovat juuri niin laajat ja joustavat kuin miehen itsetunto ja mieli. Jos sieltä pursuilee ulos, mies joutuu hätään: hän ei enää kontrolloi tilannetta, ei olekaan enää kaavoja tilanteisiin. Pitäisi ihan itse miettiä, spontaanisti ja luovasti, tilanne tilanteelta, ja ennen kaikkea TUTUSTUA tuohon naisolentoon, miettiä mikä se on, kuunnella ja havainnoida. Kauhea vaiva - ei käy! Ja mies ottaa vuoteensa ja käy ovesta ulos.

Jälkikäteen saatan kuulla miehen puheita, joko välikäsiltä tai itse. Niistä tajuan, ettei Minttua ole hänelle ollut olemassakaan. Mies on oikeasti saattanut olla suhteessa kanssani kuukausia ilman, että selkeinkään luonteeni peruspiirre olisi hänelle valjennut. Hän puhuu edelleen siitä, miten ei voi käsittää, että niin taitava ihminen kuin Minttu ei osaa yksinkertaista roolia täyttää. Miten hänen sydämensä on murtunut, kun pitää niin lahjakas ihminen heittää pihalle kun ei edes yksinkertainen roolinsuoritus toimi. Voivoi, niin lahjakas ja niin hankala (paljon huokauksia). Mutta minä kyllä löydän uuden naisen koska osaan elää suhteessa, sanoo mies lopuksi. Loppu on hiljaisuutta.

Roolipeli nimeltä Valtapeli

Parisuhdepelin olennainen osa on Valtapeli. Parisuhde on itseasiassa Valtapelin synonyymi miehelle. Rankka syytös, mutta niin kauan kuin olen tavannut 0 kappaletta ei-valtapelin pelaajia ja tusinoittain valtapelittäjiä, otan vallan yleistää tämän omasta vinkkelistäni. Turha yrittää selittää ettei asia niin ole - uskon heti kun livenä näen.

Luin City-lehdestä nimimerkki Mintun kirjoittamaa juttua Walterille. Juttu ei ollut minun kirjoittamani, mutta myönsin ystävilleni, että olisi kyllä hyvinkin voinut olla. Walterin vastauksesta kävi esiin eräs hämmentävän yleinen asia, jota kuvaamaan otan Suomen ja Ruotsin välisen sodan.

Kuvitellaan, että Ruotsi ja Suomi solmisivat ystävyysmaasopimuksen. Mukavaa. Parin viikon kuluttua Ruotsi lähettäisi Suomeen muutaman ohjuksen. Suomi lähettäisi kyselyn, että mitä vttua, muttei vielä tahtoisi ampua kovilla. Seuraisi pari kivaa viikkoa hiljaisuudessa. Sitten Ruotsi lähettäisi sata ohjusta mäjähtämään Suomeen. Suomi hermostuisi, ja lähettäisi ohjussadetta takaisin. Nyt tulee se kysymys: oletteko sitä mieltä, että a) taistelu alkoi silloin, kun Ruotsi ystävyyssopimuksesta huolimatta teki ensimmäisen ohjusiskunsa vai b) taistelu alkoi siitä, kun Suomi puolusti omaa maataan ystävyysvaltion tulitusta vastaan?

Jos vastasit, että A, olette kanssani parisuhdevammaisia. Pysykää poissa sieltä. Vastaus B on oikea, sillä se kuvaa tilannetta, jota pidetään parisuhteessa normaalina. Kyllä, kun suhde solmitaan, sitä kuvittelee, että nyt ollaan toinen toistamme kunnioittavia ystäviä. Mies alkaakin sanella, miten naisen tulisi olla ja toimia. Mies pommittaa ikävillä kommenteilla ja ottaa komennon. Niin kauan kuin nainen sen sietää ja siihen alistuu, kaikki on *normaalia*. Jos nainen rääkäisee, että helvetti nyt anna jo olla, *nainen* on aloittanut Valtataistelun. Eikä mies kestä jatkuvaa valtataistelua (naisen puolustautumista hänen iskujaan vastaan), jolloin suhteesta tulee helvetti. Tämä asia on hämmentänyt minua aina, ja hämmentää yhä. Minä olen valtataistelun aloittaja, kun puolustan omaa tonttiani toisen hävyttömiä kukkapenkintallaus- ja valtausyrityksiä vastaan.

Testausta ja turhaumaa

Yksi vaihe parisuhteessa tuntuu olevan se, että mies alkaa epäröidä sen suhteen, mitä hänestä ajatellaan. Joku luulisi, että olisi selkeintä mennä naisen luo, ja kysyä, mutta ei se niin mene. Ei ole kukaan tullut kysymään yhtään mitään siitä, mitä minä tunnen tai ajattelen. Koska en toimi roolihahmona sääntöjen mukaan, tee oikeita eleitä oikeaan aikaan, siitä voidaan vetää tulkintoja tarvittaessa. Kun miestä kiusaa, mitä minä tunnen, hän siis ei kysy vaan murjottaa. Kun *minä* kysyn, miksi hän murjottaa, hän ilmoittaa, että sieppaa kun en välitä hänestä tippaakaan. Olen äimissäni. Kysyn miksi hän niin ajattelee. Mies pitää valtaisan monologin siitä, miten en välitä ja miksi hän tässä ylipäätään on ja sentään ex-vaimo välitti vähän ja täytyy tässä suhde lopettaa sitten kun rouva niin kerran tahtoo.

Tähän monologiin on turha puuttua. On erhe sanoa, että mitä hemmettiä sinä äijä hourit (mikä olisi aikuisen reaktio, juu). Tässä kohtaa on vain yksi ainoa oikea vaihtoehto naisroolille: väännellä käsiään tuskaisasti, itkeä tirauttaa, voihkia ettei se nyt noin ole ja minähän rakastan sinua kauheasti (toistetaan monta kertaa, kerta kerralta sydäntä särkevämmin) ja voi kauhea älä jätä älä mene ja enemmän minä sinusta välitän kuin exäsi saanko osoittaa sen jotenkin sano vain miten. Pikkuhiljaa mies saattaa hieman leppyä ja iltasella hän jo taputtelee sinua päälaelle. Parisuhde on pelastettu, halleluja.

Jos et tätä osaa vakuuttavasti tehdä, tai tunnet jotain vastenmielisyyttä moisen draaman esittämiseen, unohda koko juttu. Minulla on noussut tässä kohtaa aina karvat pystyyn. Minulta ei jumalauta ole kysytty, mitä tunnen, on vain päätetty väittää etten rakasta, ja sillä tivataan ja kerjätään jotain vakuuttelua, jolla voidaan osoittaa että minä tanssin kun herra kiskoo naruja. Jos mies tahtoi vain kuulla rakkaudenosoituksia, hän olisi voinut sitä nätisti pyytää ja olisin voinut vaikka kirjoittaa runon. Mutta ei, hän nostaa metelin ja kertoo miten en ole sellainen kuin pitäisi ja miten kauheita asioita hänelle sillä aiheutan. Tämä on se asia, missä kohtaa suhteeni kaatuvat rytinällä. En PYSTY, enkä KYKENE moiseen pelleilyyn. En halua regressoitua tuolle tasolle, henkisen valtapelin kuraveteen möyrimään.

Sillä kohtaa, missä naiset osaavat ehkä itkeä, säikähtyä, hätääntyä, nyhertää nenäliinaa, lepytellä, vannoa ja rukoilla armoa, minulla herää silkka viha niskaotteiden luomisyrityksiä vastaan. Miksi mies, joka on rakas, tahtoo testailla inhoittavilla draamadialogeilla tunteitani, vaatia minua mukaan oidipaaliseen peliin, väittää minun ajattelevan jotain kiristääkseen minulta tunnustuksia tai hätää merkiksi riippuvuudestani? Jos en hätäänny silminnähden, itke ja rukoile, mies on todistanut oikeaksi väitteensä kylmyydestäni ja tunteettomuudestani. Mies on pettynyt ja suhde on emotionaalisesti lopussa.

Toki suhde voi vielä jatkua jonkun aikaa tämän jälkeen, mutta yleensä jatkossa on vain miehen kosto siitä, että nainen ei toiminut roolinsa mukaan tai osoittanut tarpeeksi suurta riippuvuutta hänestä. Hän ehkä alkaa jäädä öiksi jonnekin, ilmoittamatta, tai treffaa tuntematonta naista vakiokahvilassasi, tai kertoo yhtäkkiä ettei ole oikeastaan naisesta koskaan välittänytkään. Tai että nainen on liian itsenäinen, heikkoitsetuntoinen, pienirintainen, tunteeton ja kyvytön suhteeseen, lihava, joustamaton, ilkeä, hankala, epäluotettava tai riippuvainen. Näistä kaikki adjektiivit olen kuullut livenä, pettyneellä ylenkatseisella äänellä lausuttuna. Pidempiaikaiset suhdekumppanit ovat pistäneet saman muotoon 'en ole sinua oikeasti koskaan rakastanutkaan' tai 'ehkei tämä ollutkaan rakkautta vaan pelkkää seksiä'.

Ympäri käydään, sotaan joudutaan

Vihaan valtapelejä. Jos tontilleni tullaan remuamaan, se on jo itsessään osoitus kunnioituksen ja arvostuksen puutteesta. Yritän aikani välttää sodan. Yritän kohteliaasti kertoa, että hei olet tontillani ja tallot kukkiani voisitko lopettaa. Kun remuaminen jatkuu, minulla palaa käpy. Koska en ole oikea nainen, en alistu ja paljasta kaulaani jotta tilanne rauhoittuisi ja mies saisi haluamansa. Sitten perkele soditaan, kun kerran herra sitä kerjää - ja tämä tyttö vihaa sotimista, mutta jos on pakko, täältä löytyy katapultin lisäksi pari ydinpommiakin. Takaan myös, etten väsy kovinkaan nopeasti, sillä kyse on minun elämästäni ja tontistani. Sille on hyökätty, ja puolustan sitä kuten lapsianikin puolustaisin: verisesti, periksi antamatta.

Tässä kohtaa mies yleensä kiroillen katoaa minua manaten ja vihaten. Joku hullu on päättänyt, että saa akan kuriin ja sen tontin omakseen sotimalla. Voin kertoa, ettei tonttiani ole saanut kukaan. Eikä saa. Yksi yritti ottaa minulta nirrin, mutta siltikään hän ei olisi saanut tonttiani tai minua. Sellaisen mahdottomuuden edessä mies saattaa tulla raivosta sairaaksi, ja on tullutkin. Olen kuullut huhun, että joskus joku mies saattaisi herätä ja tajuta, että hetkinen, minähän tässä aloin pomppia toisen tontille, mitäs jos keräisin luuni ja alkaisin hieroa rauhaa toista osapuolta paremmin kuunnellen. En ole moista ihmettä nähnyt tähän mennessä. Tähänastisten miesten vinkkelistä ainoa ongelma on ollut siinä, että minä olen ruvennut hankalaksi.

Tässä kohtaa olen käsitellyt kolmisen kappaletta peliteorioita, joiden kanssa olen ollut jatkuvasti tekemisissä. Hankaluuksissa. Koska en pysty enkä kykene ymmärtämään, että minun pitäisi antaa toisen tehdä minun tontillani mitä vain. Luulin, että kahden aikuisen suhde on molemminpuolista kunnioitusta ja arvostusta. Vahinkoja sattuu, olen minäkin mennyt pomppimaan toisen tontille ymmärtämättömyyttäni - siinä kohtaa asiallinen huomautus yleensä pitäisi riittää. Jos ei riitä, saa suolata pyrstön. Samaa tarjoan toisellekin: mahdollisuuden ymmärtää parista huomautuksesta. Jos näen ihmisessä edes aitoa yritystä ymmärtää, vaikkei kykyä olisikaan, niin suvaitsen tonttitallontoja kauankin.

Jotenkin nuo kuviot ja kaavat toistuvat, eikä niistä luovuta - ennemmin luovutaan suhteesta kuin esimerkiksi omasta mielikuvasta. Ennemmin lähdetään litomaan kuin suhteen aikana pyrittäisiin kunnioittamaan toisen sanaa siitä, että ei saappaat jalassa tähän kukkapenkkiin. Onko syynä se, että miehiä on kotona/maailmassa opetettu siihen, että Miehen pelirooliin kuuluu olennaisesti hallita ja kontrolloida Naista? Eikö edes sodan kynnyksellä tule mieleen harjoittaa palikoiden uudelleenjärjestelyä? Onko ainoa uudelleenjärjestely tosiaankin näyttelijän vaihtaminen, eikä suinkaan roolin uudelleenjäsentäminen kivalle naiselle sopivammaksi?

Toki on niitä suhteita, joissa Nainen hallitsee Miestä. Se tuntuu olevan ainoa hyväksyttävä vaihtoehto sille, ettei Mies kykene hallitsemaan Naista. Mutta jos ehdottaa suhdetta, jossa kumpikaan ei hallitse, eikä alistu, eikä alista, eikä kontrolloi, vaan pyrkii tutustuen elämään yhdessä... se on sama kuin ehdottaisi avaruuskielen oppimista. Kukaan ei oikein ymmärrä, mistä on kyse.

Lisää saman lajin lätinää seuraavassa jutussa. Puolellaolojen käsittämättömyydestä, siitä miten parisuhdekuvion arvostelu voi aiheuttaa paheksuntaa, ja siitäkin, miten selibaatti ei olekaan ikävää ja kamalaa. Tämän päivän runsasta annosta voi kiitellä vaikkapa siitä, että tämä päivämäärä merkitsi minulle jotain erityistä. Tälle päivämäärälle nidon suurimman illuusioni kautta aikojen: lasku oli hirvittävä.