Osa 288: Jälkiviisastelua

 

Ensin se on 25 vuotta aktiivisesti lapseton. Siitä ajasta 15 vuotta reuhaa netissä ja esiintyy telkussa vapaaehtoisen lapsettomuuden mannekiinina. Aiheuttaa närää lapsiperheellisissä. Tökkii mammalahkolaisia, dekadi-imettäjiä ja muita ääriryhmiä suoraan aggressiokeskukseen. Ja sitten se menee saamaan lapsen! Nelikymppisenä! Takinkääntäjä! Munasoluhuijari! Aatepetturi! Feikki!

Itse asiassa tämä kirjoitus sai minut hieman katumaan sitä, etten jaksanut selitellä tai analysoida. Teen sitä nyt, ainakin jotenkin, yritän tarjota haparoivia ajatuksia siitä, mitä tapahtui ja miksi ja mitäpirua.

Mitäpiruatapahtui?

Olen ollut ikäni niin hurjan varma siitä, etten halua omia lapsia. Se on ollut tieto, ei pelkkä tunne tai aavistus. En ole koskaan pitänyt lapsista yleisesti (en myöskään aikuisista) vaan pidän joistakin yksilöistä. Hoivaviettiäni olen tyydyttänyt harvoin ja siihen on mainiosti riittänyt kummipenska tai kissa.

Puolisoni ei ollut aivan sataprosenttisen varma asiasta. Ja me käynnistimme keskustelun, joka velloi edestakaisin vuosia. Kolmisen vuotta kävimme keskustelua aktiivisemmin: välillä olimme molemmat taas sillä kannalla, ettei IKINÄ, välillä toinen epäröi, ja annoimme ajan kulua.

Sitten pääsimme selvyyteen jonkinmoisesta väliportaasta: jos mahdoton tapahtuisi (ikä, autoimmuunisairaus jne.) ja lapsi tekisi tuloaan, se ei olisi katastrofi.