Osa 277: tekohelmiä helmikuusta

 

Uusi keittiö on sievä kuin sika pienenä. Nyt pitää vain jynssätä koko kämppä remonttipölyistä.

Työläisen parahdus

Totta puhuen minua ahdistaa ja risoo. Sukuelimettää kuin nettipoikaa, jonka näppis on jäässä ja koneessa pornosivustolukko.

Työtä tehdään keskimäärin kahdeksan tuntia päivässä. Kuusitoista tuntia jää (taivaan onneksi) muuhun. Työ on osa elämää eikä päinvastoin.

Silti sitä toivoisi, että voisi tehdä työtä, jolla on edes-jossainmäärin-jonkinlainen merkitys. Jossa voisi tehdä kauaskantoisiakin suunnitelmia - ottaa käyttöön uuden hienon prosessin tai työkalun ja nauttia tiimin sisäisestä synergiasta ilman, että kaikista toimivista kuvioista ja synergiasta tehdään loppu kertavuotisilla isoilla organisaatio-laatikkoleikki-vipellyksillä, joiden AINOA seuraus on kaaos, paska fiilis, motivaation katoaminen, luotujen verkostojen hajoaminen, synergian pirstoutuminen, toimintojen lamaantuminen ja kertakaikkinen tuotannollisesti perkeleen huono meininki.

Jatkuva muutos ei kehitä, se heittää meidät kaikki joka kerta nollaruutuun, lähtöpisteeseen.

Sitä toivoisi voivansa sitoutua toimellisesti ja henkisesti työpaikkaansa siten, että kehittyessään voisi näyttää kykyjään ja olla entistä tehokkaampi ja hyödyllisempi. Olisi mukavaa vuodesta toiseen nähdä itsensä ja työyhteisönsä kehittyvän, tulevan taitavammaksi ja löytävän yhä uusia tapoja tehdä hyvää työtä. Ilman jokavuotista pelkoa perseessä. Tuleeko YT (sillä emme enää työskentele IT- vaan YT-alalla) vai tarjotaanko "pakettia"? Joudunko vaihtamaan tiimiä ja onkohan minulla tiimiä ylipäätään? Minkähän nimisessä organisaatiossa tahi firmassa työskentelen ensi kesänä - vai saanko potkut?

Joskus pohdin, että olisipa hienoa uskaltaa pistää postia: "...kuulkaa, kvartaalitalous on kirosana. Kriisisäästö on paskapuhetta, jos samaan aikaan johdon palkkiot ovat samat ja osinkoja jaetaan reilulla kädellä. Ei ole hyvä potkia osaajia ulos, kun vuotuinen säästö on hyttysen kakka kaatopaikalla verrattuna siihen, mitä johto ja osakkeenomistajat voisivat tehdä.

Eikä tämä tilanne lamasta johdu vaan siitä, että firman asiat on hoidettu päin helkkaria. Ei ole innovaatioita. Innovaatioita ei ole, koska luovuus tarvitsee väljiä aikatauluja ja rennon ympäristön. Kumpaakaan ei ole, koska pitää "kehittyä jatkuvasti" eli sotkea koko firma organisaatiolaatikkoleikeillä, joissa ei ole päätä eikä häntää. Ja samaan aikaan pitäisi tuottaa kaksi kertaa enemmän puolet lyhyemmässä ajassa - jotta osakkaat saisivat miljoonia euroja enemmän.

Minä näen suistumisen, en kehitystä enkä nousua. Eikä se ole työntekijöiden vika. Se on laaduttoman johtamisen, huonojen päätöksien ja lyhyen aikavälin rahanahneuden vika. Sitäpaitsi tuotostemme ulkoinen design on syvältä ja poikittain: ei tämän alan etujoukoissa saisi tuottaa 20 samanlaista harmaata palikkaa joka vuosi. Pitäisi olla innovatiivista estetiikkaa, laatua ja glamourin tuntua - pitäisi, vaan ei ole..."

Mutta mitäpä rivisolttu ymmärtäisi johtajien hienojen strategioiden päälle. Eipä silti, eivät sen päälle enää ymmärrä asiakkaatkaan - ne, joiden takia tätä alunperin tehtiin.

Kaksinaamaisuuden huipennos

Ministerit, oi nuo ministerit! Paula Lehtomäki takoo kulukorvauksia "kotikunnastaan", vaikka hän on perheineen asunut vuosia Helsingissä. Katsokaas (suora lainaus uutislähetyksen haastattelusta 3.2.2009) Paula "tuntee olevansa kuhmolainen", syvällä sisimmässään. Kataisen Jykelläkin on talo jossain hevonkuusessa ja hänen sydämensä asuu siellä, joten hän ottaa eduskunnan ohjeiden mukaisesti (=täysin laillisesti) kulukorvauksia, vaikka asustaa Helsingissä. Kätevää.

Ja samassa uutislähetyksessä paheksuttiin lääkärien osinkopalkkioita. Se kun on veronkiertoa. Kataisen Jyke ilmaantuu taas ruutuun ja kertoo isällisen moittivasti, että hyi hyi lääkäreitä, sillä jokainen kansalainen on kuulemma verotuksen edessä samanarvoinen. Mutta kulukorvausta ja kotikuntien suhteen ei.

Uskoisiko verottaja, jos veroilmoituksessa Paulan tavoin kertoisin, että "TUNNEN syvällä sisimmässäni ansainneeni tänä vuonna 10 000 euroa". Verotettaisiinko minua sen mukaan? Jooko?

Mies pelkää tulevansa hakatuksi kotonaan

Häh? "Erään tasa-arvobarometrin mukaan miehet pelkäävät naista useammin joutuvansa väkivallan uhriksi kotonaan.".

Pelkääkö mies keskimäärin enemmän vai ovatko naiset perusteettoman pelottomia? Noin keskimäärin minua pelottaisi vähemmän, jos läsnäolijat olisivat reilusti fyysisesti pienempiä, kevyempiä ja heikompia kuin jos läsnäolijat olisivat minua reilusti rotevampia ja voimakkaampia. Mistä siis pelko miehillä tulee? Hämmästelen aidosti, en kiistä tutkimustulosta.

Lähes jokainen miehistä tietää tappelusta ja oikeaoppisesta lyömisestä (valitettavasti!) enemmän kuin nainen. Jos pariskunnalle tulee fyysinen matsi, keskimäärin fyysisesti isompi/vahvempi voittaa. Tätä vasten tuon tutkimuksen esiintuoma miesten suurempi pelko väkivallan uhriksi joutumisesta hämmentää.

Litteiden kivien alta ryömii ötökkä

Katsokaa nyt tätäkin peeloa. Mistä näitä kumpuaa? Kuka nosti litteän kiven, jonka alta nämä tyypit ryömivät? Onko näillä tyypeillä ollut isätön lapsuus vai kökkömäinen äitee?

Näiden laasasten ja hännikäisten katkerissa puheissa käsite "nuori nainen" ei TO-DEL-LA-KAAN tarkoita tavallisen näköistä tai rumaa naista. Vaan sitä kaunotarta, mallimisua, johon näillä kitkeröillä on mielestään oikeus. He eivät todellakaan aja rumien hiirulaisnaisten oikeuksia (saada seksiä komeilta miehiltä?). Ja kun he puhuvat seksistä, he itse asiassa tarkoittavat, että heillä on oikeus saada orgasmi kauniin naisen kanssa. Onhan heidän mielestään rumilla ja vastenmielisillä naisilla oikeus orgasmiin, jonka tarjoilee komea mies? Ja eikös heidän mielestään myös homoilla tule olla oikeus saada seksiä, kun kerran tasa-arvon asialla ovat? Kai hännikäiset ovat etulinjassa vapaaehtoisena, kun yksinäinen homo penää oikeuttaan?

Ymmärrän, että on ikävää olla vasten tahtoaan yksin, ilman partneria, ilman rakkautta, ilman seksiä, ilman ihailua ja hyväksyntää. Se ei ole kivaa eikä se aina tunnu reilulta - mutta sellaista elämä on. Aina ei oma arpa voita, eikä lottovoittoakaan tullut, vaikka pistin tusinan riviä menemään. En tiedä, miten joillakin on mielestään oikeus kirkua epäoikeudenmukaisuudesta ja vääryydestä, vaikka ongelma on heidän omista epärealistista ja utopistisista vaatimuksistaan.

Ei, kukaan ei voi odottaa tulevansa halutuksi ja rakastetuksi mitenkään siitä riippumatta, kuinka ruma ilkeä persoonaton tylsä paskapää on. Niin pyyteetöntä rakkautta antaa vain äiti tai isä, se on osa lapsuusajan autuasta symbioottista ja varauksetonta rakkautta, joka oli ja meni jo. Vauvaa rakastetaan kauheasti, vaikka se heittelisi paskaansa ympäriinsä ja kirkuisi kuin sika teuraalla. Aikuisten pelikentällä pelataan eri säännöillä: jos tyyppi vain kirkuu ja viskoo paskaa, KUKAAN ei halua leikkiä sen kanssa. Tyypin on opittava olemaan, pelaamaan muiden kanssa ja yhteisillä säännöillä. Onpa epistä, ja siitä on kauheasti vaivaa.

Kummallisia linkkejä

Sitä löytää kaikenlaista, jos googlaa itseään.

Vessapaperivertailun tuloksesta viis, mutta tämä jätkä on oikeasti käyttänyt aikaa ja vaivaa analyysiin.

Ja sitten varsin hämmentävä nimimerkki Raiskaaja ja blogimerkintä pelottavasta feminististä , mikä kääntyi pervertisti melkeinpä fanitukseksi. Aidosti, kuka on niin peelo, että käyttää nimimerkkiä "raiskaaja"?

"Minttu Hapuli pelottaa minua määrätietoisuudellaan ja anteeksiantamattomuudellaan. Hän on feministien järkisiiven edustaja, ketä kaiken lisäksi saattaa olla monessa asiassa oikeassa, siksi myös pidän hänestä jollain kierolla tavalla (jäänyt jo koukkuun)."

Kuten toveri totesi, tuossa on jo siguainesta.

Teatterissa

Tänä vuonna on tullut käytyä teatterissa, useampaankin kertaan. Yleensä ottaen aina on käynnistä jäänyt joko ajatuksia pakottava hyvä mieli tai edes kiihkeä keskusteluntarve näytelmän aiheista. Pääasia on ollut se, että näytelmä herättää ajatuksia, piti näytelmästä muuten tai ei.

Lauantainen Kultainen vasikka oli taatusti mieleenjäävä näytös. En muista sitten ala-asteen joulujuhlien nähneeni mitään niin luokattoman huonoa ja huonostinäyteltyä roinaa. Jotunin hyvä teksti oli onnistuttu pilaamaan ohjauksella, dramaturgialla ja/tai huonolla näyttelijäntyöllä. Kaksi ja puoli tuntia tuntui työpäivän pituiselta tuskalta: välillä pidin silmiä kiinni siksi, ettei myötähäpeän määrä nousisi liian korkealle ilmeettömän jadajada-vuorosanaluennan tai iiskottavan ylinäyttelemisen vuoksi.

Tottakai yleisöä pitää halpahauskuuttaa ja näin vakavasta näytelmästä yritettiin tehdä hilpeää farssiaineksilla: näyttelijät kompastelivat, päästivät hassuja ääniä ja tekivät hassuja sormieleitä. Voi auta äitimaaria.

Huonoa näyttelemistä ei kestä katsoa eikä kuunnella. Sitä oikein pohtii, miten ihmeessä nämä koululaisnäytelmätaitoiset ihmiset ovat saaneet oikein viran ja hienon roolin. Täytyy silti myöntää, että näytelmä kannatti katsoa: siten saa perspektiiviä ja osaa arvostaa laadukasta näytelmää entistä enemmän. On jotain, mihin verrata. Rehellisyyden nimissä myönnän, että pistin muutaman nimen muistiin siksi, etten enää erehdy katsomaan toista kertaa moista pöllöilyä ja hyvän tekstin häpäisyä tahi mitättömäksi tekemistä.

Pasila

Minua alkoi nyt vasta vähän nolottaa fanittaa Pasilaa, jota olen fanittanut pidempään. Jouluksi tyhjensin tavaratalon DVD-hyllyn Pasiloista, jota kukaan ei vielä silloin a)tiennyt eikä b) osannut arvostaa. Nyt se on höyryävän kuuma trendi, kaikki fanittaa: busseissa ja junissa matkivat Repomiestä tai Routalempeä.

Mutta onhan se ihan saakelin klassikko. Suomalainen ja hakkaa SouthParkin.