Osa 271: oikeasta/väärästä surusta, vuoden miehistä ja fagotista

 

Arvasin. Kun sanon pitäväni lomataukoa, tulee hinku sanoa jotain. No, vielä tässä on kolme päivää lomaan, joten hyvin ehtii.

Oikeaa ja väärää murehtimista

Keravan surma on puhututtanut kaikkia. Ihmisiä pelottaa: mielivaltainen väkivalta ja sattumanvarainen uhrin valinta ovat ajatuksia, jotka saavat vilkuilemaan olan yli kaduilla kävellessä.

Mikäli tämän veriteon takana on todellakin se, ettei Suomessa saa mielenterveyshoitoa ennen kuin tapahtuu (kirjoitin tästä jo aiemmin osassa 269), alkavat tutkimusprofessori Kristian Wahlbeckin houreet ja Stakesin teoreemat olla entistäkin absurdimmalla pohjalla. Fakta kun on se, että avohoito on Suomessa toimivuudeltaan ja saatavuudeltaan lähinnä karmiva vitsi. Toinen fakta on se, että meidän herttaisessa keskuudessamme on elänyt, elää ja tulee elämään ihmisiä, joiden ei täällä pitäisi elää. Niitä, jotka oireilevat tavalla, joka vie muilta hengen tai terveyden.

Keravan surman yhteydessä jäin miettimään psykiatrin lausuntoa siitä, että surmapaikalle tuodut kukat ja kortit helpottavat sivullisten murehtimista. Ymmärrän empatian: toki nuoren tytön kohtalo järkyttää, siitä puhutaan ja voihkitaan vanhempien tuskan määrää. Se, mitä en ihan ymmärrä, on tämä sivullisten (=jolle tyttö ja tytön perhe/läheiset ovat tuiki tuntemattomia) murehtiminen, jota kovasti pyritään kriisiauttamaan. Perustetaan kriisipuhelimia ihmisille, jotka soittavat Sodankylän rautatieasemalta, että voi voi kun ottaa sydämestä kun se tyttö Keravalla tapettiin.

Tottakai nämä sivulliset purkavat omia surujaan sijaistapahtuman kautta, mutta silti minua riepoo vallan helvetisti se, että sivulliset usein varastavat shown itse asianosaisilta. Sivullisen kovaääninen BYÄÄÄÄÄÄH (rintaa nyrkeillä takoen, viittansa repien, tuhkaa päällensä ripotellen) peittoaa mediassa ja median ulkopuolellakin asianosaisen mykän, tyhjän, ilmeettömäksi jäätyneen surun ja shokin.

Tänään jäin pohtimaan myöskin tätä uutista. Ok, ilmeisesti jo into pelastaa tytöt oli näiden rannanpalvojien keskuudessa kortilla. Ja totta ihmeessä pidän merkillisenä ja hyytävänä ihmistä, joka voi lätkiä itseensä aurinkorasvaa ja syödä kolmioleipäsiään, kun muutaman metrin päässä makaa kahden lapsen ruumiit. Mutta kysymys kuuluu: miten ihmisten tulisi käyttäytyä ruumiiden läheisyydessä? Lähteä pois? Vetäytyä matkan päähän (kuinka pitkän? eihän nytkään tyttöjen yli vedetty rantalentopallokenttää?) vai pitäisikö pinkoa samalla sekunnilla karkuun koko rannalta? Mikä on oikea käyttäytymiskoodi?

Vainajia pitää aina kunnioittaa, antaa tilaa ja hiljaisuutta sureville, se on selvä. Mutta jos olisin vaikkapa kävelyllä Pyynikin rannassa ja sadan metrin päässä poliisit nostaisivat järvestä ruumiin, en osaa ajatella tekeväni syntiä, vaikka samaan aikaan istuskelisin rantakalliolla ja katselisin horisonttiin. En menisi välittömään läheisyyteen enkä menisi nenä pitkällä tuijottelemaan (mikä on keskivertojuntin ensireaktio ihan kaikkeen). Pysyisin etäällä ja antaisin ihmisten tehdä työnsä. Mutta olisinko minä kylmä, välinpitämätön ja tunnevammainen ihminen, jos sinne rannalle jäisin istumaan?

Vuoden mies on kallis

Viisikymppiset kolmivuotiaat miehet potevat uhmaikää ja tahtovat olla mammavaimolle ikäviä. "Nytpä menen tuonne vajaan ja siinäpä sitten itkee silmät päästään kun luulee minun kuolleen, hähää! Tuolla se jo kolmatta tuntia huutaa, enpä vastaa, hihihii, nyt se jo itkee ja soittaa apua, hähähäää!" Miten miehekästä!

Tämän kusipäisen niuhoprinssipissiksen leikin aiheuttamat kulut maksamme me. Tällaisille miehille pitäisi laittaa vajaapäisyydestä kertova korvamerkki, jotta parisuhdemarkkinat tietäisivät varoa. Infantiilius on äänestysikäisessä miehessä letaali tauti.

Paras Vastablogi

Jostain syystä tuli mieleeni tämä Teppo, joka löi vetoa, että kuksii sataa naista vuodessa. Sehän on sinänsä ah niin eksoottinen ja tuore aihe... jos nainen löisi vetoa siitä, että panee sadan miehen kanssa, nainen haukuttaisiin huoraksi. Kustantamot ja leffamogulit nauraisivat itsensä tärviölle, jos nainen tulisi tarjoamaan trendikästä aihetta siitä, että on päättänyt panna rahasta. Mieheltä se onnistuu. On täällä tosiaan tasa-arvo mennyt ihan liian pitkälle. (Toim.huom: tähän kuuluu sarkastinen nauru).

Tämän amatöörimäisen reginatarinoitsijan pehmytpornoilu sai vinkeän vastablogin: Sata kertaa - idea hurmasi minut tyystin:-) Minä luulen, että näkisin leffan ennemmin tästä kuin Tepon mäoonnelkytjaeronnut-pakkopäästäpaneen-kaimävieläoonnuorisonnihei- vitsimäoonkovajätkäkusaanpilluu - odysseiasta.

Halutaan ostaa

Soitin useamman vuoden fagottia. Hermostuin musiikkiopiston "reenaa, reenaa perkele!" -mentaliteettiin, koska olisin tahtonut soittaa harrasteena, päätyön ohella omaksi nautinnokseni. Tämän kuultuaan toverit usein kysyvät, että miksen ostaisi fagottia kotiin. No, milloinkas olette nähneet lehti-ilmoitusta myytävästä käytetystä fagotista? Aivan. Niitä ei ole eikä näy. Kellään ei ole isoisän fagottia kaapissa pölyttymässä. Kenenkään exä ei ole jättänyt vanhaa fagottiaan erojupakan aikana nurkkiin roikkumaan. Uusien nk. "soivien" fagottien hinnat taitavat liikkua 10-30 tontun välissä.

Ihmeitä kuitenkin tapahtuu. Niinpä ilmoitan tässä, että Ostetaan käytetty fagotti, ehjä ja soiva, hinta alle viiden tonnin. Näin, nyt vain odottelemaan ihmeen tapahtumista. Jos tuollainen ilmaantuu, lupaan harjoitella jonkun kappaleen ja julkaista tallenteen internetissä:)

Ja muistakaa internetin ihmiset, että se fagotti on englanniksi sitten "bassoon" eikä se hihihiiitä aiheuttava versio:)