Osa 264: Kissamerkintä

 

Viikonlopusta tuli rankasti erilainen kuin olin kuvitellut.

Perjantaina olin kissa kainalossa eläinlääkäriasemalla. Kyllä, Tiitin turkki on pirun hienossa kunnossa, painokaan ei ole pudonnut. Tiiti on pirteä. Mutta se on oksentanut kaksi iltaa rajusti, ja se on jo sillä tavalla outo, että tiedän, ettei kaikki ole kunnossa. Se kerjää ruokaa muttei voi syödä.

Lääkäri antaa kaksi vaihtoehtoa: hoidetaan vatsalaukun ärsytystilana tai otetaan nippu (ehkä turhiakin) kokeita asioiden poissulkemiseksi. Juu, en enää päivääkään elä tämän huolen ja pelon kanssa: koko helvetin pakki tutkimuksia kiitos!

Röntgenkuvissa näkyy iso varjostuma. Tiiti jää tiputukseen unetettuna, itken holtittomasti pihalla enkä kykene ajamaan autoa hetkeen. Kolme tuntia odotusta. Odottaminen on helvetin esikartanon paskahuussi. Piikki-istuimella.

Saamme Tiitin vielä kotiin. Tiitin haima on kolminkertainen: koepaloja ei voida ottaa, niin pahassa kunnossa se on. Haima on tulehduttanut myös suoliston ja maksan. Kipulääke, antibiootti, nesteytys. Jos antibiootti puree, se on tulehdus, ja Tiiti saattaa parantua. Jos antibiootti ei pure, haimassa on kasvain. Soperran mielessäni kiitoksia hyville hengille siitä, että uskoin tuntemuksiani ja pyysin kaikki tutkimukset.

Istun tulikuumeinen kissa sylissäni, se kehrää ja nojaa väsynyttä päätään käsivarteeni. Mietin, että tässä on se syy, miksi jotkut eivät koskaan ikimaailmassa ota lemmikkiä. Tai hanki lapsia. Tai kumppania. Huoli, pelko ja menetyksen läheisyys työntää tikkuja kurkunpäähän. Yritän roikkua toivonhivenessä. Yritän ajatella sitä, että Tiitin viimeiset kolme vuotta ovat olleet hyviä, sitä on rakastettu ja sillä on kaikkien hämärien vaiheiden ja hylkäämisten jälkeen ollut pysyvä koti.

Kun pieni, viaton ja suloinen eläin kärsii, taistelee elämästään, se on yhtä helvettiä nähdä. Ei voi kieltäytyä katsomasta, ei saisi itkeä niin lohduttomasti, koska Tiiti aistii tunnelmat. Nämä kaksi lumisateista ja surullista päivää ovat ne, jolloin toivotaan, uskotaan ja samalla mietitään, että perkeleelliseen päätökseenkin on jotenkin valmistauduttava. Sekunnin verran kadehdin niitä, jotka kohauttavat olkapäätä ja sanovat "mitä vittua siitä, sehän on pelkkä elukka!" - tunnevammaisuudesta olisi joskus hyötyä?

Pieni Tiitiliini, jonka kanssa otin lukemattomat päiväunet ja katsoimme yhdessä draamahömppää. Jolla on kauniit silmät ja uskomattoman hienot, mustat sirot tassut. Saisit sinä vielä asua meillä, elää kissanpäiviä.

Ikkunat ovat lumisen jään raidoittamat. Tiiti kehrää hetkittäin. Minä toivon.

Maanantaina 10.3.2008: Eläinlääkäri näkee Tiitin ja kertoo olevansa todella iloinen ja hämmästynyt asioiden tilasta. Perjantaina lääkärillä oli kovin synkät ajatukset ja nyt Tiiti näyttäisi toipuneen hyvään suuntaan. Hoivaa ja taistelua kannattaa lääkärinkin mielestä jatkaa.

Tiiti söi tänään itse. Se nostaa iloisen muhkun kurkkuun ja vaikka ilo on vielä varovaista, se kuplii kuin hyvä shamppanja. Päivä kerrallaan. Toivo-Menetys 4-1. Peli jatkuu. Loppuviikosta seuraava tarkistusetappi.

Tiistaina 11.3.2008: Tärkeitä etappeja olivat lääkärin mukaan a) ruokahalu (sen herättely tärkeää, sen herääminen kertoo eniten siitä, että haima taas alkaa olla tervehtymään päin) ja b)hiekkishommien sujuminen (pissii ja ulostaa normaalisti). Nyt on nuo etapit saatu kasaan ja suoritettu. Ruokahalun perusteella meillä on kesällä seitsenkiloinen kissa:) Tämä näyttää nyt niin hyvältä, että pyyhin nyyhkäleitä silmistäni. Jei, jei, jei ja vielä kerran JEI!

Maanantaina 17.3.2008: Perjantaina lääkäri totesi, että katti on ok ja eikun vaan kissanpäiviä viettämään. Lauantaina oireet alkoivat uudestaan. Sunnuntaina kissa ok. Vuoristoradasta huolimatta mieli on rauhallinen.

Voi olla, että Tiitin haima vaan paukkuu - ikää on enemmän kuin luultiin, takana voi olla kova elämä ilman hoivaa tai huoltoa. Voi olla, että Tiitillä on aikaa viikko tai vuosia. Pääasia on, että Tiiti elää kanssamme hyvää elämää juuri niin kauan kuin kykenee: jos oireet alkavat uudestaan, ei tarvitse panikoida, koska tiedämme, mikä Tiitillä on. Ja tiedämme, missä menee raja.

Nautimme Tiitistä niin kauan kuin Tiitin kunto kestää. Rauhallisella mielellä voi olla siksi, että kaikki tehtävissä oleva on tehty ja tehdään - ja mikäli kunto heikkenee tietyn rajan yli, tehdään myös armolliset päätökset. Nyt juuri Tiiti voi hyvin. Jokaisesta hyvinvoivasta päivästä iso JEI!