Osa 262: Tahdoton, laiska ja näköalaton

 

Viitaten osan 261 juttuuni: fundamentalisteihin on syytä suhtautua vakavasti. Jonain päivänä nämä kristityt voivat olla SINUN ovellasi.

Ekaksi mietin, jaksaisiko laittaa nimen addressiin. Sitten näin tämän: "Mä luulin niitä 13-vuotiaiksi!!!" ja sehän tekee asiasta ihan hyväksyttävän, eikö vaan? Ainakin käräjäoikeuden mielestä tekee.

Laitoin nimen addressiin. Perkele.

Ja vielä kaksi asiaa. Yksi: tunnen muutaman koiranomistajan, jotka siivoavat koiran jäljet luonnosta. Jei heille! (Tunnen minä sellaisiakin ihmisiä, jotka ovat kasvattaneet lapsensa käyttäytyviksi ihmisiksi:) Kaksi: en voi kä-sit-tää ihmisiä, jotka äänittävät kännykän soittoääneksi lapsensa kirkumista. Vallankin, jos sitä puhelinta huudatetaan Outdoor-profiilissa työpaikan käytävillä.

Hyvä pomo

Hyvä pomo luottaa työntekijäänsä: hän näkee alaisensa osaamiset ja kohtelee alaistaan kuin aikuista ammattilaista. Hän ei pode omia henkilökohtaisia epämääräisyyksiään alaisen sukupuolen takia.

Jos ja kun alainen puhuu asiaa, hyvä pomo antaa tälle tukensa ja seisoo alaisensa takana julkisestikin, kun asiaa setvitään. Hyvä pomo antaa alaisen päättää omasta työstään ja työtavoistaan, kun alainen on kerran ne osoittanut hoitavansa laadukkaasti. Hyvälle pomolle voi mennä puhumaan, kun on työhuolia. Hyvä pomo antaa suoran ja selkeän tunnustuksen hyvästä työstä eikä yritä tingata lausuntoja alaspäin mystisin perustein vain periaatteiden takia.

Hyvä pomo ei jauha tuubaa ja turvaudu "jos sä saat kaksi kurkkusiivua, sitten kaikki haluaa kaksi kurkkusiivua, ja mitä siitä tulis?" -tyyppisiin argumentteihin. Hyvä pomo on lojaali alaisilleen (eikä lipitä omien pomojensa peppua alaisten kustannuksella) ja seisoo näiden rinnalla.

Minulla oli neljä vuotta sellainen pomo. Toivon, että löydän samanlaisen vielä toisenkin kerran. Kiitos V!

Tahdoton, laiska ja näköalaton

Olen tahdoton, laiska ja näköalaton. Minulla ei ole kunnianhimoa tai jos onkin, suunta puuttuu. Minulla ei ole kipinää mihinkään, minua ei kiinnosta erityisesti mikään. Osaan kaikkea vähän ja mitään en täysin. Olen yleisnais- Manninen ja jokapaikan tylsä höylä. Osaan innostua, kun vain tietäisin mistä.

Pienenä haaveilin ensin tulevani kirjailijaksi, sitten eläinlääkäriksi (kunnes tajusin, että eläimiä pitää myös lopettaa), sitten karjakoksi, sitten rikostutkijaksi.

Isompana minulla ei ole ollut haaveen pätkää. Tajusin, ettei kirjoittamalla voi jokainen tai kaiken aikaa tai mukavasti elää - ja halusin pitää kirjoittamisen intohimona, itsellä pidettävänä jakamattomana nautintona, stressittömänä ja palkkavastuuttomana hupina. Siitä eteenpäin näkymäni olivatkin sitten sumua.

Tein yhtä, kahta ja kolmatta. Lapion varresta toimistotyöhön, kassalta kukkamyyjäksi. Sosiaalialalla piipahdin ymmärtämässä, ettei päänuppini kestä katsella sitä, mitä täysi-ikäiset kusipäät tekevät jälkikasvulleen (ja mihin perustan teesini siitä, että EI TODELLAKAAN kaikkien ole hyvä hankkia lapsia ja loppujen lopuksi lasten hankinta EI SAISI olla mikään jokamatin ja -maijan perusoikeus vaan valikoiduille suotu etuoikeus).

Ilman akateemista tutkintoa ei saa ajatusta vaativia hommia - se kävi selväksi. Pääainetta pohtiessa tiesin ainoastaan kylmän faktan, että kirjallisuudella pääsen sisään ja muu ei edes järin innosta. Innostuin tietokoneista ja internetistä sen verran, että siitä kasvoi työ ja ura. Kirjallisuuden maisteri ja IT-alalla yli kymmenen vuotta - niin se käy, sanoisi Vonnegut. Ja piirtäisi hienon persereiän.

IT-alalla löytää töitä, jos on vetänyt projektia, koodaa tai tuntee testausautomaation työkalut. Eipä ole mikään niistä osunut omalle kohdalle. Minä vain diilaan, kommunikoin ja organiseeraan - olen koodarien paras kaveri (koska teen kaikkea, mitä he eivät halua tehdä) ja tulkki ihmisen ja insinöörin välissä (insinööri selittää minulle, millä rivillä kutsu kusi ja minä selitän ihmiselle, että tämä virhe aiheuttaa sen, että katsoessasi videopätkää kuva nykii). Ei sellaiselle löydy töitä kuin onnenkantamoisella, joita sataa yhtä usein kuin meteoriitteja.

Miten tässä näin pääsi käymään? Olen kohta 38-vuotias ja minulla ei ole mitään aavistusta, mikä minusta tulisi isona. Miten helvetissä tämä näin meni?

Oi tokkiinsa: viisikymppisenä minulla on jo sen verran kaupallista tietoa ja yrittäjäkoulutus, että perustan sen mystisen puodin: haahuan siellä violetissa tai oranssissa pitkässä halatissa, tummissa hiuksissani leiskuu harmaata raitaa ja minua pidetään yleisesti tärähtäneenä mutta harmittomana. Mutta tämä on vasta viidenkympin tienoossa. Mitä pirua minä teen nämä 12 vuotta tässä välissä?

Miksen minä näe visioita tai kohtaa oppaita tai yhtäkkiä vain valaistu kotimatkalla - miksei eteeni putoa esitettä tai pimeästä koukkaa tyyppiä, joka sanoo ratkaisevat avainsanat ("...sähän oot makkaratehtaan konsulentti/ messuemäntä/tuleva yhteiskuntatieteellisen tutkimuksen kansainvälinen kuuma huippunimi tohtorispiireissä...")? Miksen minä työpaikkalistoja tai työvoimatoimiston testejä tehdessäkään tunne suurta kolahdusta takaraivossa, pode kihelmöivää tunnetta sisäreisissä - minkään ammatin tai työnkuvan kohdalla?

Miksi minä silti koen, että paikkani voisi olla muualla kuin IT-alalla? (Täytyy olla sairas, että unelmoi viisivuotisena IT-nörtin urasta, toim. huom.) Miksi minä etsin ja tunnen tarvetta löytää toisen suunnan? Miksi tunnen tarvetta mennä eteenpäin mutten löydä paikkaa, jossa kokemustani ja erityisosaamisiani voisi käyttää?

Minulla on mielipiteitä ja näkemyksiä, yksittäisistä asioista ja laajoista kokonaisuuksista. Minulla on paljon taitoja, joiden perusteella luulisi minusta tulevan jokaisen firman/järjestön unelmatyöntekijän, mutta työmarkkinoilla olen syrjäytynyt nurkkapiru, koska puuttuu kaupallinen tutkinto, koodaustaito tahi johtajakokemus. Minulta puuttuu aina jotain, vaikka minulla on jo kaikenlaista hienoa ja harvinaistakin osaamista. Sosiaalisten verkostojen luomiskyvystä, asioiden aikaansaamistaidosta ja yleisestä sädehtivästä karismasta kun ei saa tutkintopaperia:)

Miksen osaa edes ryhtyä kunnon kirjailijaksi? Miksen tyrkytä ja kauppaa tekstiä tuonne ja kässäriä tänne - miksen iskeydy forumeille, joissa jutskaisin julkkisten kaa ja siten saisin nimeni tunnetuksi ja sitte olis julkkistuttui ja kirjat myis paremmin? Miksen tee Lehtoloita ja räväytä ja rakenna julkista imagoa tylyttäjänä, kehitä seksikkäitä mielipiteitä ja puhu paljon erikoisesta seksuaalisesta fetissistäni? Miksen pajata karjalaisjuuristani tai traumasta, joka aiheutui siitä, että setäni oli Kreikassa tai että mummoni tuli Viipurista evakkoon? Miksen osaa purjehtia trendien aallokossa ja vilauttaa juuri sitä erogeenista osaa persoonastani, joka on kulloinkin in ja this season?

Miksi minä vain puuhastelen nätisti, kirjoitan mitä kirjoitan (keskimäärin siitäkin pidän pääni kiinni, koska pää on sitä täynnä muutenkin) ja olen niin jumalattoman keskinkertainen kelluja, virran mukana liplattava lastu ja sinnetänne ajautuva passiivinen peelo? Minun tekstini voi olla kiintoisaa, mutta mielipiteeni ja persoonani ovat jotakuinkin samaa kauraa kuin mitä Telluksella on tallannut vuosituhansia. Minusta ei ole mediapersoonaksi, minulle yhteisöllisyys ja kivailu on taito, josta maksetaan hinta uupumuksena.

Ei minulla pitäneet nämä hommat olla tahdonvoimasta kiinni. Määrätietoisuutta on ollut (ainakin ulkopuolisten todistajien mukaan) yllin kyllin, tavoitteellisuutta ja loppuunsaattamistakin on ilmennyt tanakasti ja tuhdisti.

Muttaminäentiedämikäminustatuleeisona. Minätiedänettähaluantietää. Minähaluanlöytääsenpian.

Hyvät henget, ihmisasuiset enkelit, oppaat, selvännäkijät ja visionäärit, antakaa nyt palaa - minä täällä vain odotan ja kuljeskelen teitä etsimässä, joskos jostain se valaistus tulisi. Fiat lux!

Tämän alkuviikosta kirjoitettuani sain sähköpostia. Soitin puhelun. Se sai minut jopa innostumaan: siitä voisi tulla hauskaa, se voisi olla äärimmäisen kiintoisaa! Vaikka se olisi edelleen IT-alalla. Se vaatii juuri sitä osaamista ja taustaa, jota minulla valmiiksi on - se olisi suoranainen onnenkäikäle! Mutta vielä pitää odotella. Verkot on laskettu - kaikki on kauhean epävarmaa, en uskalla toivoa. Mutta joskus pyydykseen käy isojakin kaloja! huutaa pieni sisäinen optimistini.

Lähimmäinen täyttää komeita vuosia. Menen tästä kohta onnittelemaan lämpimästi.