Kahdeskymmeneskuudes: Huomioita web-kirjoittelusta

 

Blogiveteraanit...

Blog on in. Lähes kaikilla on blog, ja jos haluat olla cool, blogi on lähtökohta.

Joitakin blogeja seuraan itsekin. Riippuu siitä, mikä hupiarvo jutuilla on - viis siitä, pystynkö tippaakaan samaistumaan kirjoittajan ajatuksiin. On mukavaa tuulettaa ullakkoaan ääriluonnontieteellisten poikien tai Demi-teinien kirjoituksilla. Joidenkin kirjoittajien jutut ovat melkeinpä huolestuttavan rajatilaisia, mutta yhtä kaikki: laajentaa se horisonttia.

Hämmennyksellä luin eräästä blogista rintaanrummuttavaa juttua, kuinka he pojat ovat blogien veteraaneja, kun ovat jo pari vuotta kyhänneet blogitekstiä verkkoon. Hymyilytti, koska Siiveniskut menisivät syksyllä ekalle luokalle peruskouluun. Femun päiväkirja olisi yhä esikoulussa, mutta yhtä kaikki: päiväkirjaa on ollut vuosia sitten, enkä ole edes ensimmäisiä nettipäiväkirjalaisia (minua ennen oli ainakin Kanervan päiväkirja). Se on totta, että emme ymmärtäneet kutsua sivustoraapustuksiamme blogiksi (cool!) ja siihen aikaan piti panostaa niin munasti sisällön laatuun ettei päivittäinen kirjoittelu ollut mahdollista.

"Blogiveteraaneille" parivuotisine sinnikkyyksineen silti onnea ja katsellaan, ketkä ovat mukana kelkkakyydissä vielä vuonna 2008:)

"Tämä kertoo juuri sinusta!"

Miksi joka ainoan juttuni on suorastaan pakko kohdistua henkilökohtaisesti johonkuhun? Voisiko olla, että ajattelen aiheita päässäni ilmankin, ja joskus on vain huonoa sattumaa, että osuu ja uppoaa? Voisiko olla, että joskus jonkun mail vain herättää minut kaivamaan puolivalmiin jutun, kirjoittamaan valmiiksi ja pistämään sivuille? Mitäpä jos kaikki eivät pyrikään olemaan ilkeitä tai väärinymmärtämään juuri jotakuta lukijaa?

Dialogit tyyliin "sinä olet lehmä" - "en käsittääkseni" - "olet lehmä, koska lapsuutesi oli vaikea" - "en ole lehmä, ja lapsuuteni oli varsin ok, vaikkei sinulle kuulukaan" - "nyt ymmärrän, että olet aidosti lehmä ja eipä ihme, että joudut elämään yksin autiomaassa" ovat mielestäni sellaisia, joita ei käydä enää hiekkalaatikon tai intensiivisen terapian ulkopuolella. Minulla ei ole riittävää psykiatrista koulutusta, eikä psykologista kiinnostusta niin hulppeasti, että jaksaisin parin kerran jälkeen väitellä siitä, olenko isäni hyväksikäyttämä miestenvihaaja vai ilkeämielinen entinen koulukiusaaja vai karvakainaloinen ääliö.

No, onhan defensoituneen henkilön kehittämä psykologinen profiili ja prognoosi elämästäni kieltämättä hupaa luettavaa - ehkä häntä auttaa paljonkin se mielihyvä, mitä hän saa kuvitellessaan elämäni ankeaksi ja minut tympeäksi. Herkkuhetkiä ovat ne, missä tullaan tähän syyllistysosuuteen: "ei ihme ettet koskaan saa miestä koska ei KUKAAN mies seurustele tuollaisen fanaattisen miestenvihaajan kanssa" tai vaihtoehtoisesti "Mitä isäsikin sanoisi, jos lukisi juttujasi - kyllä hän varmaan surisi kovasti."

Tiedoksi vain: kaikki kaltaiseni 'fanaattiset miestenvihaajat' ovat naisia, joiden kanssa on seurusteltu ja seurustellaan vastakin. Se on totta, että liekaan niitä ei saa - villejä olentoja ei kesytetä kuin luottamuksella ja olemalla kesyyntymisen arvoinen. Toisekseen: olen useammin kuin kerran istunut isäni kanssa parjaamassa nykymiesten rappioitunutta laatua. Tämä oli viimeinen kerta, kun edes yritän vastata noihin syyllistämishakuisiin hassuteeseihin mitään:)

Tuumin web-blogeista ja muista sivustoista, että ne ovat kuin telkun pornoleffat: joko katsoo ja runkkaa, tai sitten pistää telkun kiinni eikä inise yleisönosastolla epämoraalisista ohjelmista. Kaikkea muuta voi mielestäni elämässä tehdä, mutta itseään ei kannata kiusata.

Kritiikin alkeet

Jutuista voi ajatella mitä huvittaa, mutta jos yltyy menemään niin pitkälle, että känöttää henkilökohtaisessa postissa, miten karsea on kirjoittajan persoona, pitäisi olla perusteet väitteilleen. Pelkkä "sen webbitarinat on niin tyhmii" ei riitä.

Minusta palaute on kiinnostavaa, keskustelu innostavaa, ja tekstien kritiikki opettavaista. Nyt päätin omalta kohdaltani sen, että en enää koettele pinnaani yrittämällä keskustella sellaisten 'kriitikkojen' kanssa, joilla on vain universaali tehtävä etsiä laskiämpäriä, johon sopii kuonaansa lorottaa. Asiallisen ja asiattoman palautteen erottaa siitä, että toisessa arvioidaan tekstejä ja ajatuksia (jotka ovat esillä netissä juu) ja toisessa persoonaani (josta hyvin harvat tietävät yhtään mitään jep).

Auttakaa nyt joku

Pinseriä tulee selattua. Laatua ja generaalia tavaraa moneen käyttöön. Sieltä niitä kuriositeetteja löytää.

Perjantaina melkein älähtelin turhaumuksen sekaisesta säälistä, kun luin jätetyn naisen Parisuhde-blogia. Mitä tuohon voi sanoa? "Haloo ja herää nyt hyvä ihminen!"? Nainen piehtaroi tuskassa, elämä ei maistu ja joka ainoa tunti päivässä pyörii yhden karvaperseen (lue: miespuolisen henkilön) ympärillä. Koko elämä on tuo mies, ja muuta ei juuri ole. Koko elämä perustuu siihen, saako tuon miehen huomaamaan itsensä/tulemaan takaisin/vastaamaan tekstariin/antamaan toivoa. Siinä taitaa nainen joutua pidättelemään hengitystään pitkään, jos jää odottamaan sitä päivää milloin tuo heppu saapuu ruusujen kera kosimaan.

Varmasti on naisella paha olo. Ihmettelen tosiaan, ettei rannesaha ole jo käytössä ja leukakiikku timmissä. Kun keskittää elämänsä vain ja ainoastaan miehen navan ympärille, elämän keskipiste katoaa miehen lähtiessä paremmille metsästysmaille. Ei järin viisas elämäntapavalinta. Ehkä hollywoodia on katsottu liikaa, ja elämässä vallitsee vääristynyt käsitys siitä, että romanttinen rakkaus on kaikki ja kaikki on romanttista rakkautta. Että naisen tarkoitus on tuota romanttista rakkautta harjoittaa ja vaalia ja kuolla sen mukana.

Toisaalta tuli mieleen sekin, että kerrankin joudun olemaan Tommin kanssa samaa mieltä:) Jos mies peuhaa hylätyksitulleen tuskassa niin, että lähettää rähjääviä tekstareita ja pompsahtelee 'yllättäin' exänsä työpaikalle, kukaan ei ihmettelisi, jos exä tekisi rikosilmoituksen häirinnästä. Kun suhde on loppu, se on loppu eikä mikään ole rasittavampaa kuin loppumaton parku ja spanielimainen toivonkerjuu. Oli onnenkerjäläinen sitten nainen tai mies, olisi jonkinlaista ylväyttä ja ylpeyttä hyvä kaivaa itsestään esiin. Kukaan, varsinkaan ex, ei kanna mitaleita pyyteettömästä rakkaudesta, vaikka kuinka tuhoaa elämänsä ja mentaalitasapainonsa bänien takia. Ei tule exä takaisin, vaikka harjoittaa pukkihyppyä Helsingin rataosuudella tai nielee perhepaketin buranaa. Sellaisen ajatteluakin kutsutaan mielenhäiriöksi, joka vaatii hoitoa ja apua.

Henkilökohtaisesti en voi ymmärtää ketään, joka sahaa ranteensa siksi, että partneri jätti. Jos partneri jättää, se on merkki siitä, ettei siitä ollut partneriksi, piste. Oikeat Elämänihmiset jäävät ja pysyvät, muunlaiset lähtevät. Alussa muutos sattuu, kyllä, ja totuttelu toisenlaiseen on aina rankkaa. Muutama aika itkua ystävien tukemana, ja sitten pää pepusta ulos, ja näkemään muutakin elämää: ei kukaan ole ainoa, joka kärsii. Maailmassa on vieläpä kuolemaa, nälänhätää ja luonnonkatastrofeja - yhden hemmon tai hemmottaren bänäpäätös on aika pientä, valitan. Ihmisiä tulee uusia, ja elämä on täynnä muutakin tekemistä, jollei suhderintamalla pelitä.

Se valitettavasti yrittää kertoa juuri minusta...

Melkein putosin perseelleni, kun luin 'Ihmissuhteet'-blogia. Jätkän mielestä aidosti ainoa tasa-arvo-ongelma on hänenkaltaistensa miesten pillunsaannin vähyys. Koko blogi pyörii siinä, kuka saa pillua, kuka ei saa pillua ja kellä on pillu mutta ei anna. Hän on katkera naisille, jotka eivät anna hänelle ja miehille, jotka saavat enemmän kuin hän. Yhteiskunta eheytyisi, kun vain naiset antaisivat kaikille. Huomaa: miesten oikeus on saada ja naisten velvoite on antaa.

Kyllähän minä tiedän, että maailma on täynnä terskansilmäänsä tuijottavia debiilejä, mutta yllättipä tuo silti. Maailman ainoa ongelma on se, ettei saa pillua - siinä sitä on lähtökohtaa ja pomppulautaa elämää varten.

Herra Ihmissuhteille tiedoksi, että munan ja pillun yhteistyö on MOLEMPIEN vastuulla: pihtaavat naiset ovat ikävä juttu, mutta niin ovat mulkeromiehetkin. Kun nainen voi hyvin ja kun mies pitää häntä hyvin, naista haluttaa. Kun mies voi hyvin ja miestä pitää hyvin, miestä haluttaa. Kun nainen voi huonosti ja mies ei miellytä, naista ei haluta. Kun mies voi huonosti ja nainen ei miellytä, miestä ei haluta. MISSÄ SE ONGELMA SIIS ON???

Se ihana idiotismi, että 'se mitä mä olen tälle naiselle valmis antamaan on just se, mitä se haluaa (vaikken oo kysyny siltä vaan päätelly ite koska en oo valmis antamaan muuta) ja mistä sen pitää olla kiitollinen ja kiitollisuuden osoituksena sen pitää antaa mulle aina kun mä haluun' kuuluu ajatteluun, joka pitäisi kieltää lailla tai ainakin laissa kirjoittaa, että tuolla ajattelulla saapi olla ilman ja ininää ei kannata harrastaa. Tällä planeetalla jutut toimivat molempiin suuntiin, ja jos ei ole älyä edes ymmärtää, että oma munantarjonta ei välttämättä olekaan kaikki ja ainoa mitä toinen kaipaa, pitäisi mennä ihmissuhteiden apukouluun, missä opetellaan hakkaamaan datahanskaan omassa huoneessa.

Tuon blogin viehkein osuus oli pitkä analyysi Mintusta. Oijoi. On hurmaavaa, kun katoaa taju siitä, mikä on elävää elämää ja mikä webbitekstiä: selibaattipäiväkirja ei valitettavasti ole yksi yhteen Mintun kanssa. Jostain syystä naurattaa ja ruopii samaan aikaan, kun täysin minua tuntematon uros tekee analyysia parisuhde-, seksi- ja intrapersoonalliselämästäni. Toisaalta, lisäähän se omaa media-arvoani:-)

Roviolle!

Tiedän kyllä, että jossain muualla tällaiset jutut ja ajatukset olisivat johtaneet nopeasti tilanteeseen, jossa hengitellään savua kovaan tahtiin ettei tunne kuinka jaloista tulee grillilihaa. Nykypäivänäkin vielä voi tapahtua tällaista, ja se pysäyttää ajattelemaan. Elän maassa, missä minua ei vangita ja kivitetä hengiltä sen takia, että ajattelen ja sanon ääneen. (Älkää luulkokaan, etten tietäisi jonkun teistä ajattelevan, että tuo akka olisi kyllä ansainnut jalkapuun tai pahempaa:) Paheksutaan ja yritetään tukkia kuonoa, juu, mutta sekös haittaa. Kiinassa on homma toisin: webbisivujen pito voi johtaa melkoisiin seurauksiin.

Olisiko mitään keinoa osoittaa Kiinan hallitukselle, että nettiväki ei pidä ideasta, että nettiväki aikoo tukea ajatuksen vapautta?