Osa 256: Jokelasta ja muista "miehen töistä"

 

Marraskuu eikä ollenkaan hilpeä kaikilta osin.

Sairas mieli ei ole kaunis mieli

Turha tähän on linkata kaikkia niitä kahtasataa uutista, jotka ovat varmasti jo tulleet luetuiksi. "Lintukodon viattomuus on menetetty" - vai sittenkinkö tosiaan vihdoin on herätty faktaan, että Suomessakin voi nuorella napsahtaa ja Suomessakin saa aivan liian helposti aseen?

Lehdet satavat kommentteja, jonka mukaan olisi pitänyt aavistaa ampujan nettijutuista, mitä tuleman pitää. Kuulkaahan nyt: jos miehen sairaalloisista ja väkivallalla fantasioivista jutuista pitäisi tehdä rikosilmoituksia, niitä olisi päässyt tekemään aika monta. Niitä pitäisi tehdä kaiken aikaa.

Tunnetuissakin blogaajissa on heppuja, joiden juttuja sfnetissä ja blogeissa luettiin 90-luvusta alkaen tukka pystyssä: kundit olivat katkeria, fantasioivat mm. naisten raiskaamisella ja hakkaamisilla - esitettiin toiveita kaikkien nuorten naisten tulemisesta raiskatuiksi, hekumoitiin naisten kasvojen murskaamisesta isolla kivellä ("aivojen ja veren tursutessa poskiluiden välistä") jne. jne. Ainakaan vielä ei ole edellä mainittu kirjoittaja tai hänen samanhenkiset toverinsa järjestäneet joukkomurhaa tai -raiskauksia samanhenkisten tovereidensa kanssa.

Mutta olisiko nyt Jokelan tapauksen perusteella syytä tällaiset tapaukset ilmoittaa poliisille? Enpä usko. Sairaita poikia (iästä riippumatta) liikkuu vapaana ympäriinsä - ja internet tarjoaa sairaalle mielelle kivan julkaisukanavan lisäksi usein kontakteja samanhenkisiin vihapusseihin. Internet tarjoaa pipipäälle loistavan tavan toteuttaa pipiyttään: siitä on itselläkin omakohtaista kokemusta (sain kesäkuussa suojakseni kahden vuoden lähestymiskiellon henkeäni uhannutta, minulle täysin tuntematonta mieshenkilöä vastaan).

Sairas mieli ei ole kaunis mieli. Hoitomäärärahojen ja petipaikkojen ollessa kortilla, meidän pitää vain toivoa hartaasti, että nämä vihapussit eivät lähtisi toteuttamaan ajatuksiaan käytännössä.

Absurdeinta uutisointia edustivat jutut siitä, miten ampujan ex-tyttöystävään oli saatu yhteys: ex-tyttöystävä oli kuulemma saanut jo yhteydenottoja, joissa häntä syytettiin tapahtuneesta. Olisi tytön pitänyt aikoinaan olla jättämättä ampujaa. Juu, nyt sovitaan yhdessä, ettei yksikään tyttö tai nainen jätä yhtäkään miestään, niin väkivalta Suomessa loppuu. Kuinka vinopää sitä voikaan olla? Toivottavasti moiset syyllistykset johtuivat järkytyksen aiheuttamasta shokista ja tyttö saa anteeksipyynnöt jälkikäteen.

Kyllähän noita naksahduksia on nähty elämän varrella: tyttöja naksahti kouluaikoina, mutta he eivät ottaneet asetta esiin ja tappaneet muita ("laajennettu itsemurha" - mikä hieno sana kuvaamaan kuravellihousuisen pipipään tekemää joukkomurhaa). Tytöt naksahtivat ja useimmiten pyrkivät tappamaan itsensä. Pojilla naksahdus tuntui aina vaativan suuremmat mittakaavat ja enemmän huomiota: uhkailtiin polttoitsemurhilla tyttöystävien ikkunan alla, heiluttiin aseen kanssa ja peloteltiin muita, lähetettiin hienot kirjeet läheisille ennen kuin ajettiin moottoritien siltapilariin.

Se ainakin on selvää, että Suomessa ei haluta useinkaan nähdä selviäkään merkkejä siitä, että joku on naksahtamassa. Siihen puuttuminen on ilmeisesti arveluttavaa. Suomessa vallitsee joku helvetin "kaikki pitää sallia ja suvaita" -ajattelu uskonnollis-ideologisissa asioissa, mikä johtaa siihen, että koko kansakunta vain levittelee käsiään kun pitäisi tarttua talikkoon. Kyllä jokainen järkevä ihminen huomaa läheisistään, milloin heillä alkaa iso pyörä heittää. Mikä siinä on, ettei siitä voi sanoa ja ettei siihen voi puuttua? Mikä siinä on, että tässä maassa ihmisen pitää mennä metroon kirveen kanssa ja halkaista kanssamatkustajan kallo ennen kuin hän pääsee kipeästi tarvitsemaansa hoitoon?

Kaupallista seksiä

Vaihdanpa reilulla kädellä aihetta.

Luin tänään, että elokuva Miehen työ on palkittu Genevessä. Kiva juttu. Mutta se suitsutus oli hiukan liikaa: jos elokuva olisi kertonut naisesta samassa tilanteessa, siinä ei olisi ollut mitään kiinnostavaa. Milloinkas naisprostituoidusta kertova leffa olisi kansainvälisten filmifestarien palkintopallilla istunut?

Elokuva Irina Palm oli loistava elokuva samaisesta aiheesta, mutta siitä ei kauheasti huhuiltu. Vaikka sen näkökulma oli erilainen ja haastoi ajattelemaan. Ehkei se ollut kiinnostava, koska prostituoitu ei ollutkaan kaksikymppinen nymfopupu vaan kuusikymppinen isoäiti. Minua ainakin kiinnosti kovasti tapa, jolla elokuvassa esitettiin kysymys: kumpi on huora - se, joka kauppaa seksiä reilusti vai se, joka nössii selkien takana toisten aviomiehiä omaa miestään pettäen ja paheksuu prostituutiota? Kumpi on prostituoitu: kehoaan rahasta myyvä ammattilainen vai nainen, joka etsii itselleen laskelmoiden vakavaraisen siittäjän/elättäjän?

Eräs lukija pyysi minua kommentoimaan ilmiötä nimeltä "escort". Escort- eli seuralaispalvelu on mielestäni suoraan sanoen vain eufemismi huoraamiselle. Escort kuvittelee olevansa laadukas seuralainen - tosiasiassa hän on prostituoitu eli huora siinä missä muutkin alapäätään vuokraavat. Seuralaispalvelu on kai kiva nimike, jolla nainen voi selittää itselleen, ettei *hänen* pimpanmyyntinsä olisikaan prostituutiota.

Koko escort-nimike on pelleilyä, jolla yritetään tehdä asia paremmaksi kuin se on - luoda glamouria sinne, missä on lihatiski ja hydraulista nytkytystä - myyjä ja ostaja. Kyllä vapaa, aikuinen ihminen saa itseään myydä, jos siltä tuntuu: minä en vain ollenkaan ole vakuuttunut siitä, etteikö moinen duuni tuhoaisi jotain pohjattoman herkkää. Siinä voi kuva miessukupuolesta ja seksuaalisuudesta vääristyä tyystin, koska on tekemisissä vain tietyn ihmisporukan kanssa.

Katoan marraskuun hämärään. Polttakaa kynttilöitä naksahtavien vihapussien uhreille tänä iltana kuudelta. Hyvää marrasta kaikesta huolimatta!