Osa 255: Mediasta, kirjoista ja blogeistakin

 

Talviaika, marraskuu seisoskelee jo kynnyksellä, ensimmäiset joulukrääsät ovat ilmestyneet kaupan hyllyille.

Rushin konsertti oli hurjaa, villiä, kipunoivaa ja kerrassaan hienoa. Kolme tuntia nannaa samalla lipulla. Vääntöä ja hillitöntä tunnelmaa. Sitäkin bändiä tarvitsi kuunnella levyiltä yli 22 vuotta ennen kuin näki lavalla. Kyllä siitä sai samanlaiset mahtitunnelmat kuin kesällä Megadethista kymmenen vuoden fanituksen jälkeen. Jesh!

Subjektiivisia viihdeuutisia

Kasvoin aikana, jolloin vielä sai uskoa sanomalehtien ja uutisten jonkinmoiseen totuudellisuuteen. Journalisteilla oli etiikka - uutisoinnissa pyrittiin kohti objektiivista raportointia, ainakin näennäisesti. Nykypäivänä moiselle lussuilulle on heitetty sydämettömät hyvästit.

Helsingin Sanomista on tullut asialinjaan pyrkivä 7Päivää: viihde"uutiset" ja tyhjäpäinen Cosmo-skandaalilinja on alkanut kukoistaa sielläkin. Ihan kuin tässä olisi kaivattu vielä yhtä IltalehtiSanomatOhoa. Koin peruuttamattoman tapahtuneen siinä vaiheessa, kun verkkoHesarin valintapalkkeihin ilmestyi Viihde-painike.

Niin Pirkanmaan kuin Uudenmaan päälehti on avoimesti ilmoittanut olevansa Nato-myönteinen, oikeistolainen, valkoinen ja kokoomushenkinen. Mikäs siinä sitten: saapi lukea joka ainoan uutisen sillä propagandakriittisellä silmällä. Minusta on mukavaa, että selkeitä asennelehtiä on olemassa, mutta naiivina ihmisenä toivoin, että valtakunnalliset sanomalehdet kykenisivät pysymään irti kulloisenkin päätoimittajan ja hänen toimittajakavereidensa vapaa-ajan ideologisista harrasteista.

Kun sitten konserni omistaa sekä valtakunnallisen lehden, puolisen tusinaa laajalevikkisiä tilpehöörilehtiä ja parit TV-kanavat, ja kaikilla näillä pyritään levittämään päätoimituksen omia kivoja asenteita, menee usko uutisiin. Minä haluaisin saada asiallisia ja faktoihin nojaavia raportteja maailman tapahtumista. Kolumnit ovat sitä varten, että voin halutessani lukea toimittajan omia, syvempiä ja subjektiivisia näkemyksiä aiheesta.

Joka viikko havaitsen omasta sanomalehdestäni, että jälleen kerran siellä joku "kokkaripoika" liputtaa ideologiansa puolesta esittämällä uutisaiheen siniseksi värittyneestä korostusnäkökulmasta. Siitä tulee joka kerta mälsä olo: keskimäärin ihmisten oletetaan kykenevän töihinsä kimittämättä ideologisia, poliittisia tai uskonnollisia näkemyksiään - journalismissa tätä asiallisuussääntöä ei tarvitse noudattaa?

Kirjoista

Minusta on mukavaa, että kirjallisuudesta keskustellaan. (BTW, tämän viikon Aamulehden Valo-liitteessä oli viihdekirjallisuudesta eli "hömpästä" artikkeli.)

Siinä vaiheessa, kun arvonsa tunteva kirjailija esittää pokkana väitteen, jonka mukaan dekkarien lukeminen möyhentää aivoja, köyhdyttää kieltä ja kirjallista makua, ollaan syvällä kirjallisessa siivouskomerossa. Ämpäri päässä ja mopinvarsi tukevasti toisessa.

Se on samaa kuin väittäisi, että kalasopan tai maksalaatikon syöminen vähentäisi kykyä nauttia laadukkaasta gourmet-ruuasta. Tai että sanoisi pop-musiikin kuuntelun vievän kyvyn nauttia Ravelin Yövartijasta tahi Bachin fuugasta. Tai että irkkailu vähentäisi kykyä kirjoittaa mitään asiallista. Tai että arkinen peruspano pilaisi potenssin niin, ettei pidempiin eroottisiin leikkeihin enää kykene.

Luen hemmetisti dekkareita. Luen Hoegia ja muuta nykyproosaa, etnisiä kansallisrunoeepoksia ja satuja. Luen sarjakuvaa ja klassikoita. Luen teknistä dokumenttia ja paljon web-tauhkaa. En ole kokenut aivojeni möyhentyvän enkä havainnut kunnianhimoisen proosan tai lyriikan tavaamista työläämmäksi pitkän dekkarirupeamankaan jälkeen. Mikäli tällainen syndrooma kuitenkin jollakulla yksilöllä on, olkaamme empaattisia häntä kohtaan ja pitäkäämme dekkarimme omalla puolellamme pöytää.

Joskus havahdun miettimään sitä, että olenko jotenkin laiska, saamaton ja vajaa kirjailijana, kun en osaa markkinoida, mainostaa ja kohkata kirjallisista tekemisistäni. Kirjoittaa pitkiä analyysejä "Selibaattipäiväkirjan" syntyprosessista ja kirjoittamisen kliimakseista. Analysoida itseäni kirjailijana tai omaa teostani kirjallisuuden akanvirran syövereissä. Minä kun vaan kirjoitan ja kummalla tavalla luotan siihen, että kirjoituksiani luetaan täsmälleen niin kauan ja siksi, että ne koetaan lukemisen arvoiseksi - nimen omaan välittämättä yhtään siitä, kohkaanko minä niistä vai vaikenenko tyystin.

Ei kirjoittamisessa ole mitään mystistä - sen analyysi on jotakuinkin hemmetin tylsää.

"...no mä sitte kirjoitin, mutta se oli saakelin väkinäistä, ihan ku lukkopaskalla istuis, ja sitte harmittaa ja alkaa epäillä, ettei itsestää oo mihinkään, että olis parasta vaan antaa kafkojen hoitaa hommat ja pitää oma päänsä kiinni. Sitte itkettää ja **tuttaa. Masentaa olla huono. Ideoita on niinku mutta ne ei tuu samalla tavalla sanoiks kuin ne on päässä. Näppis on huono. Perslihakset maitohapoilla paikallaan istumisesta. Sitte joku kerta vaan lähtee kulkemaan ja saa hyvin hommasta kiinni. Tuntuu hyvältä ja naama on hymyssä. Vähän kuin halkojen hakkuuta, paita hiessä ja rankkaa duunia, mutta ku kattelee kasvavaa klapien pinoa, näkee jotain tehneensä..." Ketä kiinnostaa?

Luen hyviä romaaneja (kuten nyt vaikka tuo Hoegin "Hiljainen tyttö" tahi B.E.Ellisin "Lunar Park" tai Bulgakovin "Saatana saapuu Moskovaan" tai Doris Lessingia tai Jayne Ann Phillipsia) suuren ihmetyksen vallassa: noin kirjoittavat Oikeat Kirjailijat. Ne, joiden teokset käännetään, väännetään leffoiksi ja joille sataa Pulitzer- Nobel-GlobalElephantwhatever -palkintoja. Suomalaisille kirjailijoille harvemmin sellaista mainetta sataa, vaikka onhan täälläkin joku Iiris Salla, L'Onerva, Annika Idström, Joni Skiftesvik, Pirjo Hassinen, Mirja Kuivaniemi ja monia muita, joiden teos saattaa hakata kansainvälisen menestysopuksen mennen tullen. Onhan se Juha Seppälänkin "Hyppynaru" sellainen veto, että on jäänyt mieleen lopuksi ikää.

Jotenkin sitä kokee aina olevan Oikeita Kirjailijoita ja sitten meitä muita. Vaikka kuinka tekisi ihan virallisella apurahalla kirjoittamisen työtä kuono valkeana aivojen kiehunnasta. Tosissaan. Mutta täytyy kyllä sanoa, että elatuksen kannalta kirjailijan homma on kallein harrastus, mitä minä tiedän:)

Bläk?

Jenni Dahlman, joka ennen keskittyi hevosiin, näkee nyt uusin silmin formulamestarinsa Kimin. Ovat oikein yhdessä olleet Jennin klubilla Bläkissä. Kun minä perustan yökerhon, sen nimeksi tulee Jellou. Tai Pööpl. Vaiölet ja Orints jäivät jonossa kakkoseksi. Kolmannen sijan jakoivat sekä Naitklap että Kriinsliivs.

Vieläkin ottavat tosissaan

Yhden insinööristavismiehen eronjälkeisenä projektina alkanut hauska blogi paljastui kuin paljastuikin pelkäksi vedätykseksi. Naisen kirjoittamaksihan minä sitä epäilinkin: 100 naista on nyt SoneraPlazan *Elleissä* (linkki blogin sivulla, minä en perkele linkitä moisia seitsemänpäivää-reginasta-virityksiä:).

Ihmetyttäähän se, että ihmiset jaksavat vielä uskoa blogien teksteihin: ottaa ne tosissaan kokien aitoa myötätuntoa, -häpeää tai vimmastusta. Suurin osa blogeista kun taidetaan tehdä jo ihan silkkana identiteettitrippinä tai kaupallisena vedätyksenä. Erityisesti nämä seksuaalisuuteen ja erotiikkaan viittavat blogit ovat järjestelmällisesti sosiaalipornoa, halpaa vilauttelua ja kikkeliskokkelis-ollaanniinkuSinkkuelämässä-eikumäoonEmmanuellea.

Vanheneva ja hepsankeikka

Luin tänään Aamulehdestä, että kosmetiikkateollisuuden "megatrendi on vanheneva nainen". Istuin pitkään espresson kera miettimässä tätä lausetta. Esitteliskös minulle joku sellaisen Telluksella tallaavan ihmisolennon, joka ei ole vanheneva?

Eilen muuten tuli TV1:lta Vapaan naisen tunnustuksia -nimisen, Jennifer Foxin kuvaaman, kuusiosaisen reality-dokumentin osa yksi. Aamulehden naistoimittaja Tuija Heikkilä haukkui sen pystyyn. Koska eihän Afrikan naiset oikeasti istu terasseilla ja juttele miehistä! Ai miksikäs eivät? Koska ne vaan siellä Afrikassa näkevät nälkää kärpäset silmissä?

Toimittaja Heikkilän arviosta kuulsi myös syvä halveksunta sitä kohtaan, että modernin, vapaan naisen elämä voisi olla hankalaa. Minusta siinä kuultaa tuhdin perheenäidin halveksunta perheettömiä naisia kohtaan (voin olla toki väärässäkin): perheenäidin mielestä perheetön nainen on monasti jotenkin hepsankeikka, jolla ei voi olla oikeasti vaikeaa. Mitä nyt miestä täytyy vaihtaa.

Tämän dokkarisarjan vertaaminen Sex and the City -sarjaan oli jotenkin kaiken huippu. Siinä missä Sinkkuelämissä neljä filmitähtimisua hengaa miljonäärielintason New Yorkissa, tässä toisessa kohtuullisen uran raatanut 42-vuotias dokumentaristi kuvaa omia ystäviään, elämänsä tilanteita. Kyllä dokumentin teemat ja keskustelut minua koskettivat. Miltä tuntuu, kun viimeinenkin lapseton ystävä raskautuu ja juoksee vihille; kun ei voi valita siitoshommia vain yksinäisyydenpelkoonsa; kun parisuhteet eivät toimi ja rakkaus ei olekaan molemminpuolista; kun läheisin ystävä sairastuu kuolettavasti ja tajuaa oman kuolevaisuutensa, haurautensa; kun tajuaa ettei elämä olekaan mennyt ihan niin kuin kuvitteli tai toivoi ja alkaa olla myöhäistä tehdä tiettyjä muutoksia.

Mikähän piru noissakin teemoissa oli jaarittelua ja sinkkuhömppää? Joutuvatko puolisottomat ja lapsettomat sinkut pohtimaan nuo vaikeat yksinäisyyden, orpouden ja erillisyyden kokemukset rankemmin kuin perheen pensaaseen päänsä työntäneet "onnistujat"? Onko yksineläjien elämän ongelmallisuus todellakin ah niin helvetin tylsää verrattuna äärimmäisen mielenkiintoiseen perheellisen elämän ongelmallisuuteen? Minulle dokumentti nosti siirtolohkareen kurkkuun monta kertaa: minä tunnistin niistä elämistä paljon, suuri osa löi omakohtaisesti ajatuksen kylkeen. Sääli, että laadukkaita ohjelmia arvioivat ihmiset, joilla ei ole kykyä tätä puolta nähdä.

Tasa-arvon ja ihmissuhteiden teoriaa

Sain viikon hersyvimmät naurut: kyllä, lauma naisvihaisia miehiä vahtaa viikosta toiseen Maikkarin tosi-TV-paritusviihdeohjelmaa ja tekee sen perusteella kovaa argumenttisarjaa siitä, millaisia naiset ovat. "Just sellasii ku Sinkkuäiti-Teija ja Maajussi-Hellu ja Salkkari-Satu! Ihavvarmaan on! Kyllä mä tiiän, ku luen Seiskalehtee ja Soneran Ellei ja Cosmoo ja Demii! Käyn vielä varmuuden vuoks tuolla Suomi24:ssa ja Vauvalehtipalstalla. Mulla on siis ihan tajuttoman laaja näkemys niinku naisista ja sukupuolten välisistä suhteista ja parisuhteilusta!"

Kiitos poijjaat taas tästä käkätyksestä. On hilpeä mieli lähteä viikonlopun viettoon.