Osa 245: Paskaruokaa, hankala elämä ja loppukaneetit

 

Käykö teille koskaan niin, että olette aikoinaan kirjoittaneet jonkun lässyn jo valmiiksi, unohtaneet koko jutun ja hetken päästä koko lässy tuntuu niin vanhentuneen nuhjaantuneelta (päänupissa virtaavat jo ihan eri vedet tai muut nesteet:)? Minulle käy niin usein.

Syödään paskaa!

Tässä kuuluisi olla järkyttyneen innostunut saarna dokumentista Supersize me . Onhan se sitä laatua dokkari, että ensin nousee tukka pystyyn, sitten alkaa närästää ja loppujen lopuksi ottaa päähän kuin oravanpoikaa, kellä on käpy jäässä.

Toteankin lyhyesti vain, että vihaan McDonaldsia ("I'm loving shit") ja boikotoin. Nimen omaan siitä syystä, miten härskisti tuo pulju markkinoi paskaruokaansa *lapsille* - muka osana "terveellistä ja ravitsevaa" ruokavaliota. Samaan kasaan liitän kaiken maailman Danonet ja muut sokerilisäainemössöt. Ja vanhemmat, jotka syöttävät paskaruokaa lapsilleen (eivät tiedä, ehdi, jaksa, kerkiä muutakaan). Paskaruualla lapsista tehdään väsyneitä, ylipainoisia, keskittymishäiriöisiä ja masentuneita ihmisiä.

Oi ÄLKÄÄ tulko länkyttämään, etteikö kokis-hampurilais-karkki-sokeri- pullamössöruokavaliolla muka olisi mitään vaikutuksia niin fyysiseen kuin psyykkiseen kehitykseen ja terveyteen.

Kuinka elämästä tehdään mahdollisimman hankalaa

Tuntuu, että joidenkin kansalaisten päämäärä elämässä on järjestää itselleen mahdollisimman hankala ja vaikea elämä.

Jos kaikki on hyvin, pitää hampaat irvessä kokea tuo hyvä tilanne pysähtyneisyydeksi ja melkeinpä taantumuksellisuudeksi ja pyrittävä kaikin keinoin muutokseen.

Jos suhde toimii, se ei riitä: sen pitää EDETÄ ja KEHITTYÄ (kohti alttaria ja lapsivuodetta, noin keskimäärin). Niinpä hyvä ja toimiva suhde saatetaan iloisesti koikkelehtien muutokseen ja useimmiten kriisiin. Jos suhde on kestänyt kaikki muut muutokset ja pysynyt hyvänä, onkin aika testata suhde vielä kerran ja vääntää lapsi. Jos suhde on kestänyt yhden lapsen hontelosti horjuen, pitää vääntää toinen lapsi. Jos suhde ei vieläkään kaadu, hankitaan kolmas lapsi, iso asuntolaina, kesämökki ja kaksi koiraa. Jos ei vieläkään tule hermoromahdusta tai kriisiä, hankitaan sivusuhde, rakennetaan talo ja muutetaan korpeen. Kyllä se siitä.

Netissä näkee aikuisikäisiä ihmisiä, jotka haluavat elää kummallisessa fantasiamaailmassa. Kun oma suhde ei toimi tai ei just nyt kipinöi taivaaseen saakka, sitä EI aleta korjailemaan tai lopettelemaan. Vaan etsitään salarakas.

"Siis kauheeta ku on aviomies ja talo, mutta talo olis kiva ja aviomies ei ja sitte mulla on tää Jorma, jonka mä näin vuosi sitten bileissä ja me pelattiin silmäpelii ja Jorma on täydellinen mies, mä oon haaveillu siitä vuoden. Jorman rinnalla aviomies ei oo mitään. Jormaa mä rakastan. No en oo Jormaa nähny kyllä vuoteen, mutta kyllä mä sitä rakastan ja tunnen sen läpikotaisin ja TUNNEN että se on parempi mulle. Mä nyt säädän tätä Jormaa tässä vielä vähän ja sitte, jos Jorman peti aukenee, mä sitte vasta mietin haluunko mä menettää talon ja rouvan statuksen. Siis mähän EN oo vielä tehnyt mitään lopullista - ja jos mä tässä soudan ja huopaan vielä jonkin aikaa, joku toinen tekee ratkaisut mun puolesta! Siistii!"

Ehkä jotkut vain ovat kiintyneitä kriiseihin ja vaikeuksiin? Ehkä mukavasta elämästä tulee merkityksettömyyden tunne, eikä ole mitään kerrottavaa tuttaville, jotka kysyvät kuulumisia? Ehkä jotkut tuntevat olevansa enemmän elossa, kun elämä on yhtä helvettiä ja kaaosta? Kaikkia vaikeuksia elämässään ei voi valita, mutta aika suuren osan voi valita jättää väliin.

Loppukaneetit

Ja täytyy vielä sanoa, että niin hyvä kuin TV1:n sarja Tahdon Asia onkin, komediaa siitä ei saa millään. Minulla on itku päässyt joka jaksoa katsoessa - luuletteko te oikeasti, että ihmiset EIVÄT eläisi juuri noissa olosuhteissa ja tyhmäillen juuri sillä tavalla?

Ja itku pääsi tästäkin: Vatikaani kehottaa katolilaisia lopettamaan Amnestyn tukemisen . Ei katolinen kirkko Amnestya koskaan ole tukenutkaan, ettei sikäli: voidaan vain silti kysyä, kumpikohan on ihmisoikeuksien kohdalla aidosti hyvällä asialla...