Osa 236: vittuilua ja muuta suoraa puhetta

 

Tämä on pitkä juttu, mutta menköön: keväinen päivitystahtini tulee kumminkin olemaan perin harva, sillä pitäisi tehdä muutakin. Huomenna on maaliskuu ja se tuntuu sydämessä iloisena läikähdyksenä: kevätkevätkevät.

Vittuilusta

Olen internetissä ja varsinkin blogien kommenttilootissa oppinut yhden asian: mikäli sanon mielipiteeni suoraan ja rehellisesti, minä kuulemma vittuilen.

Luen blogeja, jonka kirjoittaja nimen omaan EI ole kaikesta samaa mieltä kanssani. Minä pidän sellaisista blogeista, koska mielipiteet stimuloivat ajattelua: on kiva vaihtaa näkemyksiä siellä, missä on aidosti jotain vaihdettavaa!

Minua ei jaksa inspata yksimielinen hyminä, komppausemppaushalihalipusi- ja lipslipsmeininki. Vertaistukijutut ovat tukea tarvitseville - minä en kaipaa tukea egolleni vaan keskustelua ja erilaisten näkemysten vaihtoa.

Jos menee miehen blogiin, sinne änkeää tusina parkumattia nimimerkeillään huutelemaan nurkan takaa, miten "böödi on tyhmä! böödi on kauhee! YÄKS!" Ei sitä aikuinen ihminen jaksa, samalla vaivalla voisi leikkiä hiekkakakkusotaa kurahaalareissa lastentarhan pihalla. Keskustelu asiasta katoaa parkumattien pirinän alle.

Jos menee naisen blogiin, siellä on usein Virallinen Mielipide vastassa. Mikäli virallinen mielipide ei maistu, kokoontuu kaakattava konsensus ja alkaa nimitellä tai sättiä erilaista näkökantaa edustavia ihmisiä. Nimittelijät ja sättijät vielä syyttävät eri mieltä olleita asiattomuudesta ja vittumaisuudesta.

Minä en ymmärrä mimosahipiäisiä mielipiteitä: suurella osalla se oma mielipide on niin osa omaa persoonaa (ja jopa sama asia kuin heidän oma persoonansa), että eri mieltä oleminen tarkoittaa heille heidän persoonansa haukkumista tai halveksuntaa. Siksi erilainen mielipide tuntuu heistä henkilökohtaiselta vittuilulta. Blogistaniassa onkin erittäin kivaa ja avointa keskustelua, mikäli *ensin* löytää omanlaisen ja samanhenkisen sisäpiirinsä, jossa voi hymistä muiden kanssa hegemoniapastoraaleja.

Minulle suurin epäkohta näissä vittuilusyytöksissä on se, että ihanko oikeasti nuo ihmiset kuvittelevat sen olevan vittuilua, että kirjoitan kommenttilootaan rehtejä mielipiteitäni yleisistä asioista? Luulevatko he oikeasti sen olevan vittuilua, että kerron, mitä ajattelen asiasta A tai B? Minä ihmeen lässynläänä ja lilluttelijana ne oikein minua pitävät?

Minä TAKAAN ja VANNON, että kun minä alan vittuilla, kellekään ei jää asia epäselväksi. Minä vittuilen vittuillessani niin maatakääntävän selkeästi, ettei kohteelle jää yhden ainoan hitusenkikkuran vertaa epäilystä siitä, mitä niskaan sataa ja lotisee. Ja ihan varmasti kohdetta itkettää kovaa. Ja sehän ei ole enää mitään vittuilua vaan suoraa aggressiota.

MUTTA: minulla ei yleensä ole tarvetta vittuilla kellekään. Ei varsinkaan, kun haluan vaihtaa mielipiteitä. Jotain mieltä oleminen ei edellytä meillä päin henkilökohtaista raivotilaa - eikä eri mieltä oleminen tee kenestäkään vihattua vihollistani. Tottamooses ilmaisen mielipiteeni suoraan ja kiertelemättä: vahva mielipide ei aina ole jyrkkä ja aggressiivinen. Minulla ei silti ole intressejä loukata ketään internetskun anonyymia miestä tai naista. En tunne heitä, he merkitsevät perin vähän - näin mitään erityistä tunnesuhdetta ei ole minun puoleltani edes syntynyt. Vittuilu ja aggressio kun vaatisi intohimoa ja tunteen paloa.

Suhtaudun mielipiteisiin keskimäärin kylmän kyynisesti: se nyt vain sattuu olemaan ajatus jostain asiasta eikä yhtään mitään muuta. Se, että ihmisellä on asiasta A mielestäni paska mielipide, ei tee hänestä kokopaskaa ihmistä.

Internetissä suorat ja kainostelemattomat (omasta mielipiteestä eroavat) mielipiteet koetaan vittuiluksi. Ihan siksikin tahdon kiittää Ta-Miitia , joka on monessa kohtaa osoittanut olevansa lähes ainoa tietämäni bloggaaja, jolla on vankasti Oma Mielipide ja joka suvaitsee sekä hyväksyy Toisten Omat Mielipiteet (vahvana tai laimennettuna). Hänen blogissaan voi keskustella hyvässä hengessä, vaikka mielipiteet olisivat täysin vastakkaisia. Kiitos, Ta-Miit!

Kiellettyjä ajatuksia

Kapitalistikusipääfemmarihirviölesbolapsenvihaajamunanleikkaaja-möröksi pääsee mm. näillä mielipiteillä.

Järjen käyttö lastenhankinnassa

Jokainen muu aikuisikäinen kansalainen (niin työtön, opiskelija, eläkeläinen, työssäkäyvä, sinkku, suurperheellinen, uusioperheellinen, johtaja, siivooja, hippi ja rokkari) JOUTUU ajattelemaan elämäänsä taloudellisesta näkökulmasta. Siksi oletin, että tämä taloudellisen järjen käytön vaatimus koskisi myös lapsiperheellisiä - mutta tietyt äidit ovat sotaisasti olleet eri mieltä. Lapsen hankinta on NIIN tunnejutska, että vaikka asuisi sillan alla ja olisi leski vailla työtä, lapsia pitää saada hankkia ja muiden ihmisten verotulojen pitäisi se rahoittaa. Jos ei ole samaa mieltä, on lapsivihaaja- kapitalistinarttu ja itsekäs kalkulaattori.

Turha on selittää, että kyllä minä halun ymmärrän: moni ihminen haluaa elämässään kipeästi jotain. Mutta me muut joudumme pohtimaan, onko meillä varaa saada se, mitä haluamme. Vain tietyt äidit kieltäytyvät pohtimasta, koska heille tämä NIIN tunnejutska eli minätahtoominätahtoo on tabu ja koskematon oikeus (joka ei sisällä harkintavelvoituksia). Heidän oma itsekäs halunsa hankkia lapsia on siis pyhä - muiden itsekäät halut ovat jotain sellaista, josta voisimme aivan hyvin joustaa.

Meidän muiden tulee ymmärtää se, että eurolla ei saa sadan euron asiaa. Nämä internetin tietyt äidit ovat sitä mieltä, että moisen ymmärryksen vaatimus on heitä kohtaan ihan epistä. Me emme keskustele viiden lapsen leskiäidin ahdingosta vaan siitä, että "onko minulla varaa lapseen" -lause tai -ajatus on EIIIIIIIIIGHGH ja IIIKKKKYÖK. Nämä äidit kokevat epikseksi sen, että kaikki raha menee elämiseen: mihinkäs se raha meillä muilla menee? Ai niin, seurapiiribileisiin, Manolon popoihin ja kaukomatkailuun!

Jos lapsiperheen kaikki rahat menevät elämiseen, ne menevät juuri sinne, mihin pitääkin. Elämiseen se raha muillakin menee. Kun raha riittää elämiseen, silloin perheellä on riittävästi rahaa. Lapsilla on ruokaa ja vaatetta, katto pään päällä ja välillä käydään Ruotsin laivalla risteilyllä. Ei se normi-ihmisen elämä sen kummempaa ole.

Näistä mukaköyhien äitien voihkinnoista valitettavasti hohkaa välillä sellainen "minä tahtoisin ylimääräistä rahaa kaikkeen kivaan ITSELLENI" -ajatus. Siinä ei ole mitään väärää: niin me kaikki tahtoisimme vähän väljää talouteen, kivoja asioita ja pientä luksusta. Käsitys, että perheettömillä sitä ylimäärää piisaa, on jotensakin puusilmäinen. Tapa perustella ja oikeuttaa minäminän haluja "lasten parhaalla" on kevyesti sanottuna tekopyhä ja vastenmielinen.

Ja mikä ihme siinä on, että aina kun kohtaan lapsiperheellisten ahdingosta voihkivan äidin, hän on Se Tyyppi? Se Tyyppi = nainen, jonka mies tienaa hyvin, jolla on hyvä koulutus ja taustalla hyvä duuni (josta oli varaa jäädä vuosiksi kotiin), joka asuu isossa omistuskodissa, jonka kotona on uudehko auto tai kaksi ja jonka lapsilla on kännykät, pleikkarit ja lasketteluvälineet.

Kaikki muu on omaa valintaa, paitsi ilman ehkäisyä suoritettu yhdyntä ja lasten tulo: saunan lattian alta tupsahtivat, joten eihän niiden tuloa voi ketään velvoittaa taloudellisessa mielessä harkitsemaan:)

Keskusteluun liittyvät linkit: eka ja toka .

Ei suhdetta, ei oikeutta

En edes uskalla enää kommentoida paikoissa, missä käydään kovaa sotaa siitä, että muka-ystävä teki kaverille temput ja hässii kaverin exää. ( link I ja link II )

Jos sanoisin rehdin mielipiteeni eli sen, että TIETENKÄÄN tuollainen haaskalintu ei ole ystävä ja teki ilkeät temput MUTTA mikäli mies oli vapaa, eikä minkäänlaista seurustelun myötä syntynyttä omistussuhdetta ollut, tuomitsen huorittelun ja huutelun.

Tottakai se on ikävää, jos kaveri nappaa exän, johon on vielä ihan lääpällään. Mutta exä on exä on exä: vapaa ihminen. Turha siitä on huutaa ja voihkia. Ilkeä temppu, sen myönnän, mutta ei tuossa vastapuolella ole mitään oikeutta ruveta huorittelemaan ja käyttäytymään kuin petetty aviovaimo.

Mikäli kaveri panee miestä, joka on oma aviomies ja lasten isä, sitten tuon metelin ymmärtää ja sille on oikeutuksensa, vaikkakaan en arvosta noiden likapyykkien blogisosiaalipornograafista julkituontia.

Mutta jos minä tämän sanoisin, minä olisin varmasti se epäkaverinarttu, joka pettäisi ystävänsä tilaisuuden tullen, naisi toisen siippaa ja käkättäisi päälle. En ymmärtäisi ystävyydestä enkä lojaaliudesta mitään. En osaisi olla ystävän puolella. Oli miten oli, en ymmärrä tuota huorittelua ja pilluttelua - sellainen kuuluu yläasteikäisten teinityttöjen angsteiluun, ei aikuisen naisen käytöstapoihin.

Ryhtiliikkeen tunteettomuus

Kolmas kielletty mielipide on kroonista apatiaa/lievää masennusta potevalle ehdottaa, että mitäs jos työstäisit asennoitumistasi. Sellaista ei kerta kaikkiaan saa sanoa, koska sitten on tunteeton paskapää ja sosiopaattinen mulkero. Tietenkään niin ei saa sanoa vakavasti depressoituneelle ihmiselle, mutta entä nämä monet muut, joilla on krooninen eihuvita-eijaksa -olo? Joilla ei useinkaan ole oikeasti mitään hätää eikä mikään vikana (on koulu, työ, kavereita, seurustelukumppani, talous ok jne.) mutta elämä vain kertakaikkiaan maistuu puulta ja tympii?

Omasta kokemuksesta on karusti todettava, että joskus omakohtainen ryhtiliike ja asenneremontti on paikallaan: en ole juurikaan koskaan syvempää herätystä kokenut kuin muutamia vuosia sitten, kun rakas ja hyvä ystäväni kirjoitti minulle kirjeen. Hän ei uskaltanut sanoa asiaa ääneen, joten hän kirjoitti olevansa kovasti huolissaan siitä, miten negatiiviseksi ajatusmaailmani on menossa. Tutkin asiaa ja tosiaan, vaikken itse huomannut negatiivisuuden harmaata pilveä päälaellani, ainakin vähintään puhuin asioista perin pessimistisesti. Eihän sellaista ihmistä kauan jaksa.

Itseni ja läheisteni hyvinvoinnin takia tartuin toimeen. Yritin tarrata joka kerta ajatuksiini ja sanoihini, kun niihin alkoi tursuta negatiivia: käänsin asioita väkisinkin myönteisiksi, opettelin ajattelemaan valoisammin, tein aarrekarttoja, kirjoitin myönteisiä listoja, treenasin ja puunasin. Vasta muutaman vuoden kuluttua huomasin muutoksen: elämästä oli yhtäkkiä tullut iloista, miellyttävää ja tulevaisuudenkuvista vallan hykerryttäviä. Hyvää palautetta tuli itseni ulkopuoleltakin:) siinä määrin, että oli pakko uskoa saaneensa jotain tärkeää aikaan.

En minä sano, etteikö päällisin puolin kivaa elämää elävä ihminen voi olla syvällä sisimmässään kovasti onneton. Päällisin puolin rankkaa elämää elävä voi olla hyvinkin onnellinen. Minä vain satun uskomaan siihen, että jos itse omasta navastaan lähtien suhtautuu ja asennoituu tietyllä tavalla, se muokkaa elämää samaan suuntaan. Ja totta puhuen, kun olen näitä ihan oikeasti elämän päähänpotkimia ihmisiä nähnyt, en jaksa aina empata kivaan elämäänsä tympääntyneitä, myöhäisteiniahdistusta potevia ihmisiä, joiden mielestä vain elämässä pitäisi olla Enemmän ja Jotain Parempaa. Enempää saa haluta ja parempaa ajaa takaa, mutta jos aikuinen ihminen siinä kohtaa heittäytyy lattialle ruikuttamaan, minulla ei ole tarjota muuta kuin nenäliina: niistä nenäsi ja nosta housusi ja koita kestää.

Kiviset eväät

Vahvan mielipiteen ilmaisun myötä olen joidenkin mielestä lopullisesti todistanut olevani täysin tunteeton kapitalistikokoomusfasistipsykonarttu. Heikot potkin ojaan ja lyön lyötyä. Olen pahoillani, mutta olen itse oppinut kovia läksyjä elämästä: ei voi jäädä nyhertämään nenäliinaa, kun maailma hajoaa ympärillä. Ei voi heittäytyä maahan ja odottaa muiden kantavan minut repparissa, koska muillakin on taakkansa kannettavana. Ei voi olla koko ajan kivaa ja aina saada mitä haluaa. On pakko joskus niellä kitkerää soppaa ja näytellä tyytyväistä, vaikka vituttaisi. On pakko itse maksaa valintojensa hinta ja kantaa tekojensa seuraukset. Joskus on pakko vain jaksaa vaikka itkettäisi, koska luovuttaakaan ei voi.

Jos nämä kovat opit tekevät minusta tunteettoman ja laskelmoivan pirulaisen, sittenpä tekevät. Olen aiemminkin sanonut, että keski-ikäistymisessä on se hyvä puoli, että koko ajan vähemmän on tarve miellyttää muita. En kosiskele täällä kavereita ja pepunlipojia vaan kirjoitan suoraa tekstiä siitä, mitä ajattelen: mitä ihmettä kukaan siitä hyötyy, että lipittelen muiden näkökantoja, pyrin neutraaliuteen ja kaikkitykkää -linjaan? Sellainen on oman egon pönkitystä ja hyväksynnän hakemista (missä ei edelleenkään ole mitään pahaa) ja minä taas tahtoisin tarjota keskustelun juurta sekä pohdiskelun lähtökohtaa. Ei minun kanssani tarvitse kenenkään olla samaa mieltä: minusta on hienoa, että joku lukee ja pohtii sen jälkeen, mitä mieltä oikeastaan itse on.

Kun tuttavat tai jopa tuntemattomat joskus ottavat yhteyttä ja pyytävät keskusteluapua, he harvemmin tarvitsevat päänsilitystä ja hyminää. Se, mitä he kaipaavat, on suora ja rehellinen oma mielipide. Sillä ei ole väliä, tukeeko mielipide omaa näkemystä vai aiheuttaako se ristiriitaa: sillä on väliä, että saa jotain peilipintaa, mistä heijastella omia ajatuksiaan ja tuntemuksiaan. Useimmat ihmiset ovat täysin kykeneviä selvittämään itse asiansa - pientä stimulanttia vain kaivataan. Eikä edes surun keskellä vellova kaveri välttämättä arvosta valheellista lässytystä vaan juuri rehtiys lohduttaa ja antaa kovaa maaperää jalkojen alle.

Olen väsynyt hienosteluun, hienosti kiertämiseen ja iänkaikkiseen lässyttelyyn. Tottakai saa internetskussa ja muussakin maailmassa enemmän kavereita, kun on kaikkien kanssa samaa mieltä ja kaikille kiva ja erimielisillekin antaa ympäripyöreää myöntöä. Mutta ovatko nuo kaverit aitoja vai muka-kavereita? Kun kaikki ilmaistu ajatus on hyminää ja myötäilyä, tuntevatko nämä kaverit aidon minän vai muka-minän?

Ja toki minulle on sanottu, että olen ärsyttävä ja rasittava, kun nyt tuolla tavalla menin sanomaan totuuden ääneen. Toki olen kuullut, että kirjallinen ilmaisuni on kestämätöntä, viheliäistä ja ilkeää. Mutta jos minä nyt alan kirjailla tänne kivoja juttuja poneista, kukkasista ja lumen sulamisesta, mikä pointti kirjoittamisella enää olisi? Voisimme molemmat, sekä minä että lukijat, pistää pillit pussiin ja unohtaa koko jutun. Tämä on minun ilmaisuni kanava (tai yksi niistä) ja tämä on minun tyylini kirjallisesti ilmaista mielipiteitä: tämän voi skipata, täältä voi poistua - tai sitten voi vain nautiskella tekstistä välittämättä vähääkään siitä, kuka romuluinen eukko sen on kirjoittanut:)

Yhden asian minä opin vuosien varrella: en enää milloinkaan luovu tavastani ja tyylistäni ilmaista itseäni - muita miellyttääkseni. Lujimmat ystävyydet eivät perustu miellyttämiseen vaan arvostamiseen, jota toisen ainutlaatuista persoonaa kohtaan tuntee. Tärkeintä on kullekin olla oma itsensä, niin oma minänsä kuin mahdollista (tai ainakin kasvaa sitä kohti) - sillä se on loppujenlopuksi ainoa pääoma, mitä ihmisellä on. Ja se tekee ihmisestä kiinnostavan.

Kevätoloja ja mielipiteitä hyväksyviä keskusteluja kaikille!