Osa 233: Kulttuuritajuton miss Sunshine

 

Olin töpöttämässä jäistä, mutta hiekoitettua suojatietä, kun valo vaihtui punaiseksi. Pistin tossua toisen eteen ja olin bambi jäällä: kaaduin suoraan rähmälleni ja ensimmäisenä katsoin, tulevatko nuo edellisistä valoista kaasuttaneet autot päälle. Ehdin pois alta, mutta totesin saaneeni taatusti vuoden ensimmäisen asvaltti-ihottuman. Polvessa on komeat ruvet.

Kulttuuritajuton

Sainpahan opetuksen! Otin kirjastosta kätöseeni oikein nobelistin, Xao Xingjianin teoksen Sielun vuori: tavasin ja kahlasin, yritin ja työstin, mutta en saanut mitään otetta opukseen. Se oli 500-sivuinen kooste tarinoita vastaantulijoista, vaikka sen piti alunperin olla tarina hepusta, joka lähtee etsimään "Sielun vuorta" - tietenkään tästä ei sen koommin ollut kuin mainintoja eikä vuorelle koskaan päästy. Kun olin jo lopen raivoissani, löysin hupaisan luvun: siinä kirjailija tilittää sitä, miten ei halua kirjoittaa oikeaoppisesti ja kuinka kriitikot haukkuvat hänen kirjaansa typerien pikkutarinoiden sekavasta kokoelmatöhöstä. No, ainakin itse tiesi, missä meni pieleen.

Minussa on pakko olla joku kulttuuritajunnallinen vika: lähes poikkeuksetta maailmankirjallisuuden klassikot ja nobelistien teokset ovat jättäneet minut pakastimessa lojuvaa lohta kylmemmäksi. Kerrankin luin opusta, josta totesin toverille, että "olis voinu kustannustoimittaja karsia tästäkin 85% hemmettiin ja vaatia kirjoittamaan jäljellejääneen uusiksi" - toveri tunnisti kirjan maailmankuulun nobelistin ylistetyksi ja suitsutetuksi teokseksi.

Kirjallisuudessa ja muillakin taiteenaloilla läpilyönti tarkoittaa usein sitä, että nimi alkaa merkitä teoksen laatua enemmän: sen on pakko olla hyvä, koska sen teki suuri X. Toki on niinkin, että kun osaa säännöt niin kertaalleen, että voi niitä rikkoa, homman hoitaa tyylillä. Mutta jos löysää rainaa kehutaan sivukaupalla kaikenmaailman parnassoissa siksi, että sen kirjoitti nobelisti, on tietty nimikultti päässyt huippuunsa ja oikealle laadulle sokeuduttu siinä määrin, että menee luottamus kriitikkokuntaan.

Olen nykyään Parnasson tilaaja, että ei siinä mitään - vaikka minussa on kyldyrelli vika, voi sitä silti yrittää. Jopa kirjallisuuden maisterina:) Eipä silti, Andrew Miller ihastutti kyllä, ja taitaa kuulua jopa arvostettuihin nykykirjailijoihin.

Seuraavalla sivustolla ei ole annettu kuuluisuuden, ylistyksen ja nimen häiritä: veteraanivalokuvaajat internetskussa . Siitä sai ehkä tämän vuoden makeimmat naurut:-)

Little Miss Sunshine

Aivan kamalan ihana elokuva, btw. Nauratti ja itketti vuoronperään.

Pahinta ja pahoinvoivinta elokuvassa on osa, jossa ollaan lasten missikisoissa: en ole eläissäni nähnyt mitään niin sairasta, perverssiä ja yököttävää kuin ne pedofiilien päiväunet, joita järkyttävän rumat ja lihavat äidit puunaavat tyrkylle, vemputtamaan peppuaan ja räpsyttämään tekoripsiään.

Aiheesta seitsemänteen: little mister sunshine eli Harry Potteria esittävä Daniel Radcliffe vetää uutta roolia nuorukaisena, joka rakastaa hevosta. Jos katsotte seuraavat kuvat, ette enää ikinä tule entisellenne ettekä voi katsoa Potter-elokuvia ilman pientä viheliäistä hurmaantunutta hymyä:) (Ja kuinka moni esimurkkutyttö repii näistä fantastisia päiväunia:-) Kaunis mies ja valkoinen hevonen , olkaa hyvät.

Henki ja elämä

Olenpa minäkin vielä haastateltavana Selibaattipäiväkirjoista tamperelaisilla Henki ja Elämä -messuilla . Nähdään siellä!

Itse asiassa kaikki alkoi samaisilta messuilta vuosi sitten: tapasin kustannuspäällikön, joka totesi käsikirjoituksestani, että kiinnostaa - muttei vielä ihan tarpeeksi. Nyt kun olen siellä samaisen ihmisen haastateltavana, tuntuu kovasti ympyrän sulkeutumiselta:) Mahtavaa.