Kahdeskymmeneskolmas: palautetta ja ystävyyksiä

 

Sekalaista sälää luvassa jälleen. Elämä on niin kivaa, ettei surffaamaan ehdi. Pääsiäisenä istuin kotini parvekkeella helleauringossa pelaamassa korttia loistavassa seurassa ja kuohuviini oli kylmää. Mietin hetkittäin, että onni piilee perin yksinkertaisissa asioissa. Siinä, että uskaltautuu tekemään juuri niin kuin sydän sanoo, eikä niin kuin velvollisuudentunto tai sosiaalinen moraali yrittää sopottaa. Olisihan sitä pääsiäisen voinut siivota, järjestää ja juosta sukulaisissa. Mutta tuli vietettyä uskomattoman, räävittömän ja rikollisen levollinen, rento ja mitääntekemätön hedonistien pääsiäinen. Ja tiedättekö mitä? Ei vieläkään kaduta, ei tippaakaan:)

Kahdenlaista palautetta

Saan kahdenlaista palautetta webbisaarnoistani. Ensimmäisen palautetyypin lähettäjä on useimmiten mies, ja hänen olennainen viestinsä on karrikoidusti, miksimunassa laitat tuollaista itseterapiapas*aa julkisesti näytille, häpäisen itsenikin vielä siinä sivussa ('etkö yhtään ajattele mitä nyt naapurit sinusta ajattelevat'). Kitinäni on kuulemma turhaa ja eivät asiat miksikään siitä muutu, että kirjoittelen juttujani. (Joskus myös kitinäni ovat vielä huonosti kirjoitettuja, yksipuolisia ja rakenteeltaan korkeintaan luonnoksen tasolla. Kiitos vaan, arvostelupalvelun pojat!:-) Tämän palauteryhmän ihmisiltä olen kysynyt, että silläkös ne asiat muuttuvat, että pitää turpansa kiinni ja yrittää vaientaa nekin, jotka suunsa avaavat.

Tuollainen palaute sinänsä on kuitenkin arvokasta. Hyvä, että jotkut yrittävät pitää tassuni maan pinnalla ('ettei pääse ylpistymään'). Tottakai mietin, miksi siveysintoilijat valvovat aamuyöhön voidakseen katsoa televisiosta pehmytpornoa, jotta voivat voivotella sitä päivälehden yleisönosastossa - ja miksi suukiinniakat-puolueen pojat lukevat näitä juttuja. Mutta äkkäsin yhtäkkiä: sehän on maailman hienoin juttu, että he niitä lukevat. Näkevät vaivaa ja lukevat, jopa kirjoittavat mailia. Imarrelluksihan siitä tulee. Ei kai se ole tärkeää, ajatteleeko asiasta samoin vai ei, vaan se, että asiaa on ajatellut.

Hauskana yksityiskohtana mainittakoon, että tämän palauteryhmän edustajien vahvin argumentti kirjoituksiani vastaan on se, että 'mielipiteesi ovat niin subjektiivisia'. Ajatelkaa, yksilön ajatus- ja mielipidepäiväkirja on subjektiivinen, onko mokomaa ennen kuultu... öh, olikos jollakulla teistä objektiivisia mielipiteitä?:)

Toinen palauteryhmä koostuu ihmisistä, jotka ovat löytäneet jotain, mikä kolahtaa, osuu, sattuu samaan tai vaikuttaa. Eivät he kaikki ole samaa mieltä kaikesta tai edes osasta. Mutta ehkäpä heidän palautteissaan tulee parhaiten esiin se, miksi täällä päätäni räävin: jos yksikin pieni asia jonkun yksilön elämässä saa valoa tai muuttuu parempaan, tai jos syntyy uusi oivallus tai edes lohduntunne siitä, että muitakin on rypenyt samassa lätissä - eikös tämä kaikki silloin ole vaivan arvoista? En minä tätä itselleni raapusta. Vaan kelle tahansa. Jaan ajatuksia, koska niistä saattaa olla hyötyä jollekulle. Jos joku olisi kertonut minulle kymmenen vuotta sitten edes osan siitä, mitä nyt tiedän, olisi pari turpakeikkaa saattanut jäädä väliin. Ehkä joku selviää kitinöitteni lukemisen ansiosta pikkiriikkisen vähemmällä?

Webbikirjoituspalaute on kuitenkin useimmiten harmitonta. Kiinnostavaa, arvokasta ja hauskaa, toisinaan liikuttavaa kyyneliin asti. Raain palaute kuitenkin tulee muualta, omilta läheisiltä.

Mykkä ovi pysyy kiinni

Onnellinen aika sisältää aina joitain takaiskujakin. Minulla oli ystävä. Rakas ystävä. Sellainen, jota näkee usein ja paljon. Sellainen, joka on läheinen ja jonka kanssa on jakanut paljon. Sellainen, jonka kanssa on puhuttu menneisyyksistä ja tulevaisuuksista. Jonka kanssa on ihmetelty sitä, etteivät ihmiset puhu, etteivät ihmiset edes läheisiinsä luota sitä vertaa, että ongelmat selvitettäisiin eikä vain paiskottaisi ovia kiinni.

Eräänä päivänä tämä ystävä suuttui. Ainoa syy, mitä hän kertoi, oli se, että pidän häntä velvoitteena. Yritin kysyä miksi. Hän ei vastannut. Yritin kysyä, mitä olen tehnyt. Hän ei vastannut. Yritin kysyä, mitä voisin tehdä paremmin, miten hyvittää. Yritin kertoa, että olen pahoillani, että haluan tehdä asiat paremmin, että hän on arvokas. Että toivon hänen kertovan, mikä on vialla, että voimme puhua, korjata asiat. Hän ei vastannut. Pyysin anteeksi. Pyysin keskustelua. Ei vastausta. Anoin ja rukoilin. Ei vastausta. Karjuin että puhu minulle helvetti ei näin voi ystävää jättää. Ei vastausta. Olin epätoivosta sekaisin, vimmoissani ja surusta kipeänä. Ei vastausta.

Luovutin. Surin. Ajattelin, että ehkä aika tekee hyvää. Muutaman kuun jälkeen otin uudelleen yhteyttä. Pyysin, että voitaisiin selvittää. Että edes kuulisin syntilistani vaikka toinen haluaisikin katkaista välit. Ei vastausta. Pyysin, että sanoisi edes sanan 'kyllä' jos edes joskus, jonain päivänä teoriassa ja hypoteettisesti voisi kuvitella puhuvansa kanssani, tai 'ei' jos haluaa katkaista välit. Halusin tehdä asian helpoksi toiselle, halusin edes yhden sanan, joka selvittäisi jotain perustavaa: odottaako vai antaa olla, luovuttaa. Ei vastausta.

Mietin, onko ystävyyttä edes ollut, jos kadun tuntemattomalle ihmiselle voi puhua paljon mutta ei läheisenäolleelle yhtä sanaa. Mieleeni tulivat sanat armottomuus ja sydämettömyys. Muistin yhtäkkiä erään tilanteen, jossa eräs ystävä totesi painokkaasti: "Kyllä se on kuule niin, että ellei rakkailleen voi antaa anteeksi niin kelle helvetille sitten?" Minä olen rukoillut anteeksiantoa ja armoa - enkä edes tiedä, olenko tehnyt jotain väärin ja mitä olen tehnyt väärin. Tämä ajattelu alkaa olla kieroutunutta. Miksen osaa viitata kintaalla?

Mikä meni rikki?

Olin kirjoittamassa "kuva itsestäni hyvänä ystävänä on mennyt rikki". Miksi? Miksi minä rikon kuvan itsestäni hyvänä ystävänä siksi, että joku päättää, että reikä sukassa on loistava syy käyttäytyä ystävää kohtaan kuin ystävä olisi köyrinyt hänen siippansa kanssa yhteisten lasten nähden? Onhan näitä ennenkin ollut - olen potenut vuosiakin syyllisyyttä ja surua, ja todelliseksi syyksi on paljastunut mykkäyliopistolaisen oma ongelma. Miksi omaongelmalla on niin sutjakkaa syyllistää lähelläoleva? Alanko minäkin joskus vihata läheistä silmittömästi, vaikka syy olooni olisi omassa elämässä?

"Kuva ystävyydestä ja luottamuksesta on mennyt rikki". Kuulostaa paremmalta, todenmukaisemmalta. Kyllä, uskoin siihen, että ystävyys loppuessaankin olisi viimeiseen asti toista arvostavaa. Että ystävyyden loppumisen syistä voi puhua, ja langanpäät solmitaan ennen kuin lähdetään kutomaan uutta muualla. Joku jossain kirjoitti, että ystävyys on rakkauden eettinen puoli. Ystävyys oli mielestäni juuri sellaista arkipäivän agapea. Minun kuvani ystävyydestä on idealistinen.

Luottamukseni on mennyt rikki. Ei luottamustani murra se, että minun kanssani ei enää haluta leikkiä vaan se, miten leikki kanssani lopetetaan. Ja kun luottamus murtuu, se on kuin tiputtaisi lasiastian kivetykselle: sirpaleiksi se menee, osien kerääminen on vaikeaa ellei mahdotonta, ja aina, jopa liimauksen jälkeen, särkymisen jäljet ovat näkyvissä.

Tyttöjen välisestä ystävyydestä

Toisinaan symppaan miehiä, kun he säksättävät naisten hankaluudesta. Naisystävyydet ovat toisinaan vaikeita ja joskus jopa mahdottomia. Aikuisetkin naiset alkavat mököttää, mykkäillä, kiukkuavat mystisesti ja välit ovat hopsansaa poikki. Ei auta anteeksipyynnöt eivätkä lepyttelyt, eikä siinä koskaan selviä, mitä tapahtui. Joskus tulee vain summittaista kiukkua niskaan, eikä koskaan saa järjen sanaa irti siitä, mikä sen aiheutti. Nyt kun yksi erittäin läheinen ystävyys särkyi, huomaan olevani väsynyt ja tympääntynyt. Muutama järjellinen, toimiva ja kommunikoiva naisystävyyssuhde kuitenkin pitävät yllä uskoani siihen, että naisten kanssa voi tulla toimeen:)

Ystävyyshommissa miesten kanssa on helpompaa. Naisena. Jos miehet suuttuvat, ei tarvitse ihmetellä, mikä tuli ja mikä pännii. Viimeistään kysyessä asiaan saa vastauksen. Eikä sellaisiin ääri-ilmiöihin yleensä mieskaveruuksissa edes törmää.

En silti kadehdi yhtään sitä, että miehet eivät yleensä puhu. Kaveruudet säilyvät vuosista kymmeniin juuri siksi, ettei syvälle tasolle koskaan mennä. Kaveri saattaa erota ja vasta kun hän on menossa uudelleen naimisiin, joku saattaa tokaista, että 'oli sen entisen kanssa sitten riitaa vai'. Miesten välinen solidaarisuus perustuu siihen, ettei kysellä eikä missään nimessä saateta keskustelua sellaiseksi, että joku joutuisi paljastamaan arkaa paikkaa tai 'menettämään kasvonsa'. Naisystävän kanssa aran paikan paljastus ei olekaan kasvojen menetys, koska me naiset emme ole niitä, joille olisi tärkeää esittää haavoittumatonta:)

Vähättelemättä täytyy myös myöntää, että sukupuolensa jäsenenä elämisessä on jotain sellaista, mitä ei sitten oikein kuitenkaan voi jakaa samalla tavalla miespuolisen ystävän kanssa. On asioita, joita mies ei ymmärrä, vaikka yrittäisi. Naiseuteen kytkeytyy paljonkin sellaisia asioita, jo fyysisellä tasolla, että niistä puhuminen on hyvin erilaista toisen naisen kuin miehen kanssa.

Minun pitkäaikaisin ystävyyteni on naisten välinen ystävyys. Se on kestänyt jo 16 vuotta. Sen aikana on nähty, koettu, kasvettu, käännetty kampea valta-asetelmasta, saatu aikaan tasaveroinen asetelma, eletty erilaista elämää, myötäeletty toisen elämää. Meidät sekoitettiin toisiimme alle parikymppisenä. Me valitsimme täysin erilaiset elämänpolut, mutta toistemme kautta saamme tavallaan mahdollisuuden nähdä, mitä meistä olisi tullut, jos olisimme valinneet sen toisen tien. Tämä ystävyys on laadultaan harvinainen, ainutlaatuinen - ja yhteisen historian pituus kertoo sen vankkuudesta. Ei ole sellaista viikkoa, etten ajattelisi tätä ystävyyttä ja olisi siitä kiitollinen.

Ensi kerralla luulen puhuvani ajokorttien hyllyttämisistä ja äideistä.