Kahdeskymmenestoinen: Kaikenmoisia tavallisia

 

Päiväkirjan pitoon ei tarvita suurta teemaa. Välillä on hyvä puhua kaikenmoisista pienistä tavallisista asioista, joita elämä on pullollaan. Koska elämä on tavallista.

Minunkin elämäni on tavallista (tai tavatonta, riippuu keltä kysytään:), ei ole suurta valittamista ja on hienoa olla olemassa. Töitä piisaa ja vapaalla on nannaa. Kevät tulee. Täytin 33 vuotta. Suunnittelen suuria ja pistän kodin vaatehuonetta uusiksi. Tämä on tätä, maailmaa ja elämää, joka aaltoilee yli ja läpi.

Olisi kauheaa olla tavallinen

American Beautyn katsoneet tietävät viitteen: erään leffan henkilön mielestä pahinta kaikesta olisi olla *tavallinen*. Niinpä hän tekee kaikkensa ollakseen jotain muuta. Tavallisuuden inhosta ja pelosta syntyy usein erikoisuudentavoittelu, joka tekee ihmisen elämälle niin vieraaksi ettei edes moikata vastaantullessa. Miksi on tärkeää olla erikoinen, miksi tavallinen on pahasta?

Eräs ystäväni erottelee tarkasti käsitteet 'tavallinen' ja 'tavanomainen'. Tavallisuus on myönteistä, tavanomaisuus latteaa. Tavallisuus on sitä, että on mikä on, elää elämäänsä ja myöntyy siihen, ettei elämä ole aina paljetinsäihkettä ja suurta seikkailua vaan myös hiljaista arkea, pieniä rutiininomaisia asioita. Tavanomaisuus on sitä, että ollaan tylsästi päälakea myöten upoksissa massassa ja rutiineissa, jottei vain muutos pääsisi näkemään saati yllättämään mistään suunnasta.

Monilla ihmisillä on niin kiire pyrkiä erikoisuuteen ja tavallisuudesta poikkeamiseen, etteivät koskaan huomaa, miten kaunista heidän tavallisuutensa olisi. Että he tulisivat hyväksytyksi ja rakastetuiksi sellaisenaan. Erikoisuudentavoittelu on eskapismia - tapa sekin olla pysähtymättä itsensä äärelle. Surullista kyllä, itsensä ohella usein onnistuu eksyttämään nekin, jotka haluaisivat olla läheisiä.

Erikoisuus on yleensä pintaa: olet erikoinen/tavallisesta poikkeava (halleluja) kun teet jotain jännää, käytät jännää vaatetta tai käyttäydyt jännästi. Moni nuori artisti kiskoo kännin, vetää baskerin silmille ja päästelee rajatilaisia käytöspurkauksia vain saadakseen luotua kuvan, että tässä sitä ollaan massasta poikkeavia artisteja näkivätkö kaikki. Pakko painua extremelajiharkkoihin, jotta olisi edes Se Joka Harrastaa Extremeä. Sitä Extremeä. Osallistuttava viime kädessä Räsypokkakisaan, että edes hetken olisi joku jossain, joka huomataan. Janinoitten egokriisit huomaa siitä, kun tissikuvaia huikauheeta pääsee ihavvahingossa vääriin käsiin.

Valitettavasti aito erikoisuus istuu sielun sisällä. Persoonaltaan jännän ihmisen harvemmin tarvitsee pitää asiaa mainostavaa paitaa tai selittää joka hipoissa, miten per-soo-nal-li-nen sitä onkaan.

Erikoisuuden vastakkainen puoli on tavanomaisuus. Pintaa sekin, pakonomaista pitäytymistä kaikessa, mikä ei erotu joukosta. Sillä voi luoda illusorista turvantunnetta - kun teen kaiken kuten muutkin, minimoin riskit. Vuosien massassa marssimisurakan jälkeen vain moni miettii pimeässä viskilasi kourassa, olisiko elämässä voinut kenties olla jotain enemmänkin. Olisiko käynyt niin, että vihtaan on kustu: turvaa on, mutta olo tuntuu kumman tyhjältä.

Kun elämä on pelkkiä väistöliikkeitä, ei kukaan miellä sitä uljaaksi tangoksi. Elämässä ei saa mitään, jollei ota riskejä. Kukaan ei naura, jos saa turpaansa niin että hampaat putoavat, mutta empatiaa on turha hakea, jos ei ole kertaakaan uskaltanut edes yrittää ja kehtaa silti valittaa elämän onttoudesta. Toisaalta, jos elämä on pelkkiä kaksoisvoltteja ja akrobatiatemppuja, väsyy tekijä ja katsoja, ja energia menee eteenpäinkulkemisen sijasta hengästyksen tasoitteluun. Erikoisuudentavoittelu on samanlainen selli kuin tavanomaisuus: kerran sille tielle lähdettyään on vaikea murtaa perinnettä, kaivaa itseään tyylisuunnan alta, joko tunnustautua tavallisemmaksi tai alkaa ottaa riskejä.

Tavallisuuden sietämätön keveys ja kauneus: millainen on tavallinen ihminen? Ei mitenkään silmiinpistävä, miellyttävä, joku johon täytyy tutustua ajan kanssa. Joku joka ei luennoi ensitapaamisella tuntitolkulla siitä mitä on tai ei ole, mitä tekee ja ei ikinä tekisi. Joku jonka kanssa on hauska viettää aikaa, ja vuosien kuluttua alkaa vasta kunnolla hahmottua, miten vakaa ja harmoninen on sellaisen ihmisen sisäinen kauneus. Ei sitä sielua valittaisi vuoden seksikkäimmäksi, mutta vuodesta toiseen sitä katsotaan ihailevin silmin, salavihkaa. Sellaisen ihmisen kauneus ei hahmotu nopeasti, koska se on aitoa eikä sitä soiteta torvella korvaan. Sellaisen ihmisen puheilla on merkitys eikä pelkästään hyötytavoitetta. Hän ei tee asioita siksi, että ne olisivat poikkeamattomia tai poikkeavia. Hän tekee, koska kokee sen tekemistä vaativaksi. Ei suuria sanoja vaan tekemistä.

Tavallisuudessa on jotain sellaista perusonnentunnetta tuovaa, mitä monet hakevat. Ollakseen tavallinen pitäisi osata Olla. Elellä. Siinä tavoitetta kotitarpeiksi, ainakin allekirjoittaneelle.

Ettei pieni silmä näkisi, ettei pieni suu sanoisi

Luin paljon kehutun kirjan, Paul Coelhon "Alkemistin". Henkistä kasvua ja elämäntarkoitusta aikuissadun muodossa. Kirjaa on käännetty 56 kielelle ja uteloiduin kehuista niin, että luin itsekin. Jos vaikka henki kasvaisi oivallusten saapuessa asemalle. Oivalluksista en tiedä, mutta jotain rymisi paikalle kuitenkin.

Luin. Kun pistin kirjan kiinni (hotkaisin sen alusta loppuun samana iltana), olin kiukusta sininen. Että perkele kehtaavat. Miten ne kehtaavat. Miksei kukaan sanonut mitään???

Kirjassa kerrotaan selkeästi ja kirjaimellisesti, että MIEHELLÄ on elämän tarkoitus, elämäntie kuljettavanaan ja seikkailu suoritettavana. 'Ihmisen elämäntarkoitus' tarkoitti MIEHEN elämäntarkoitusta, ihmisen elämäntiestä puhuttaessa puhuttiin MIEHEN elämästä ja sen vaatimista uhrauksista. Naisille varattu rooli oli pyyteettömän rakastajattaren: nainen ei estä ihmistä lähtemästä etsimään onneaan vaan odottaa ihmistä palaavaksi rakastavana ja uskollisena. Mietin kyllä sitäkin, onko kieroutunut sovinistimulkku Cuelho itse vai kääntäjä.

Kimmastuneena tingin selitystä ihmisiltä, jotka olivat kirjaa suositelleet. He sanoivat, että mitä siitä, kirjan idea on ok, pakkoko sitä on tuolla tavalla lukea, se on ihan hyvä kirja kun sopivasti ignoroi joitain juttuja.

Aivan. Tässä maailmassa ignoroidaan paljon. Miksen minä osaa enkä opi? Miksi oppiminen tuntuu sisäisten lakien vastaiselta? Minä en halua ignoroida vääryyksiä ja tulkita niitä kivaksi. Minä en osaa istua hymy kasvoilla suu kiinni, kun itsestäänselvyytenä sanotaan karmaisevia asioita. Minä en koskaan kotona oppinut, että minun paikkani olisi kyökissä ja miehen uljas kohtalo on seikkailla. Minä en koskaan kuullut, että muna tekisi ihmisestä parempaa tai pimppa huonompaa. Pitäisikö lähettää vanhemmille valitus jälkikäteen vääntyneestä päästä?

Eihän Cuelho (jo ikääntynyt impotentti, joka on kasvanut latinomaassa machokulttuurin tuotteena?:-) sille mitään voi, että hänen maailmansa on naiivin sovinistinen ja kyseenalaistamattoman imbesilli. Pitäisi ymmärtää. Sääliä eikä kiukustua...

...mutta kun hiljaisuus on myöntymisen merkki. Mihin kaikkeen tässä Ignoroinnin ja Välinpitämättömyyden hurmion maailmassa myönnytäänkään... *edes sitä tietoisesti tajuamatta*? Kun pidät turpasi kiinni, annat siunauksen. Voit väittää muuta, ja selittää hienotunteisuudesta tai jaksamattomuudesta tai halveksia jokasoppaan kauhansa työntäviä ihmisiä. Mutta totuushan loppujen lopuksi on se, että jos et tuo esiin eri mieltäsi, annat äänesi lausutulle argumentille. Usein hiljaaolon puolustelu on vain sen selittelyä, ettei itsellä riitä kantti olla mieltä. Anteeksi vain.

Naisen elämän tarkoitus: oman elämän tähtirooli

Minä opin, että on ihmisiä. Ihmisillä on sukupuoli, joka on heidän yksi (melko vallitseva) ominaisuutensa. Ihmisillä on elämän tarkoitus. Sukupuoli ei sanele tarkoitusta vaan ihminen itse.

Kai jokaisen naisen tulisi itsekseen tajuta, että heillä on elämäntarkoitus. Että on muitakin vaihtoehtoja kuin etsiä tarkoitusta miehen alta tai keittiöstä kakaralauman keskiöstä. Ensimmäisenä naisen pitäisi tajuta olevansa oman elämänsä päähenkilö. Sillä (enemmistö)miehillä on taipumus pyrkiä oman elämänsä lisäksi olemaan naisenkin elämän päähenkilö - ja siitä usein seuraa, että nainen on sivuhenkilö omassa ja miehen elämässä. Tuplastatistin rooli, ei helkkari. Miten opettaisi kummitytöille tai nuoremmille naisille sen, että heidän elämäntiensä on arvokas ja ainutlaatuinen itsessään? Miten saisi heidät ymmärtämään oman arvonsa, sanomaan heippaheit niskaotepyrkyreille ja etsimään omat seikkailunsa?

Omanapaista statistiikkaa

Taisi olla objektiivinen luonnontiedefani Tommi taas, joka lusmutti siitä, kuinka nuoret ovat niin yleissivistymättömiä, ja tytöt VIELÄ yleissivistymättömämpiä kuin pojat. Kun puhuja on miespuolinen, alkaa naurattaa: kyllä minäkin usein tuppaan pitämään niitä fiksumpina ja tietävämpinä, jotka jakavat kanssani enemmän samaa intressialuetta. Ehkäpä en kaikkien kanssa pääse juttuun, minkä takia heidän sisäinen valonsa jää minulta hämärän peittoon. Siitä kun lähtee tekemään muka empiiriseen tieteellisen tarkasteluun perustuvia havaintoja, ollaan piankin taas luonnontieteellisesti metsässä. Pusikko raikaa, hiio-hoi ja terveisiä:-)

Vetäytyminen

Huomaan vetäytyneeni joistain kuvioista, ei ole aikaa kaikelle. Yhtenä syynä on työ, joka alkuvaiheessa nielee enemmän energiaa kuin kuvittelisi. Illalla ei jaksa lähteä harrastamaan, illalla tekee mieli olla ja joskus vain mennä aikaisin nukkumaan. Toisena syynä ovat oman elämän kuviot, joille haluan aikaani antaa. Tuntuu hurjalta todeta, että viikonloppuni ovat toistaiseksi varatut, etten sovi sinne menemisiä kovinkaan herkästi. Tiedän, että tuosta joskus täytyy luopua, mutta se on sitten, kun on aika. Nyt on aika tehdä näin.

Olen joskus sanonut joistakin asioista, etten ikinäkoskaan tai enikinäenää. Olen ollut varma siitä. Olen miettinyt aikoinaan asian ja tunnustellut tunteita, ja ollut varma siitä. Ja kuitenkin on tullut eteen se tosiasia, ettei enää tunnu siltä. Haluan eri asioita kuin ennen.

Poden surua muutaman ihmisen puolesta, koska heidän elämänsä meni uusiksi. Suren, että heidän pitää kävellä niin rankassa ja karussa maastossa. Toisaalta, ehkä tätä erätaivalta edeltävä maisema vasta uuvuttava olikin ja nyt ollaan sentään matkalla johonkin muualle? Ja onhan Islantikin eksoottinen ja kaunis, vaikkei se sademetsää olekaan.

Omakin elämäni on mennyt uusiksi, toisella tavalla vain. Jos entinen elämä oli raastavaa rämpimistä trooppisessa ryteikössä, nyt kävellään auringosta kimmeltävien kalliojärvien, niiden yllä liitävien valkoisten lintuparvien ja aamujen kastenurmikkojen maassa. Ja kaiken yllä lepää kermavaahdonpehmeä utu, kuin sylissä olisi koko ajan.