Osa 203: Kirjoittamiseni historiaa ja kehoarvioita

 

Näin eilen toista kertaa Jim Jarmuschin Dead Man -elokuvan. Hyvät henget sentään, että se on yhä visuaalista poetiikkaa, mustavalkoisen kuvan parasta sommitelmaa - liikutuin monta kertaa kyyneliin sen estetiikasta. Jarmusch on upea, ostan Jarmusch -hatun!:)

Eilen aloin pohtia haastattelun myötä kirjoittamiseni historiaa.

Miten runoja kirjoitetaan?

Olin 7- tai 8-vuotias ja kylässä leikkitoverini luona. Hänen isosiskonsa oli syrjäänvetäytyvä ja ystävällinen tyttö, jolla oli Oma Huone. Kaverini kertoi, että hän kirjoittaa runoja. Kirjoittaa runoja...se kuulosti minun korvissani ihanalta. Minä marssin hänen ovelleen, koputin, ja astuin sisään: "Miten runoja kirjoitetaan?" Tyttö näytti hämmentyneeltä, mutta otti esiin vihkon ja näytti runojaan, kertoi jotain siitä, miten runot tulevat jostain tunteesta ja sitten ne vain kirjaa ylös eikä mikään ole ihan sitä, miltä se näyttää ja toisaalta se sanotaan hieman uudella tavalla.

Kirjoitin päiväkirjaa, ensimmäiset veljeni rienaten ääneenlukemat jo ennen kouluikää, ensimmäisen oikean päiväkirjan (silkkikantisen) aloitin 10-vuotiaana. Siitä asti olen päiväkirjaa pitänyt, mutta vielä en voi lukea kuin ennen vuotta 1985 kirjoitettuja.

Kaksikymppisenä näytin ensi kertaa tekstejäni jollekin: kirjoittajapiirin vetäjälle. Sain palautteeksi kaksi A4:sta, jotka kertoivat, ettei minulla ole mitään persoonallista sanottavaa ja ilmaisuni ovat banaaleja. Itkeskelin muusikko-Rubenin keittiössä, Ruben soitti lohduksi 12-kielistä kitaraa ja pyysi, etten luovuttaisi. En luovuttanut.

Näytin tekstit toistamiseen lääninkirjailijarouvalle. Hän soitti minulle kotiin sunnuntai-iltana: "Harkitse kirjoittamista vakavasti ammatiksi, sillä sinulla on harvinainen lahja!" Kävin läpi kirjoittajalinjojen tulituksen, parin vuoden kirjoittamattomuuden, kannoin tuon rouvan sanoja mukanani ja hänelle soitin samana päivänä, kun kuulin kirjan julkaisupäätöksestä. Jos jotkut sanat pitävät uskoa yllä 16 vuotta, niistä pitää kiittää hartaasti ja nöyrästi. Kiitos Arja!

Miksi kirjoitan? Kirjoittaminen on joillekin olemisen tapa, tärkeä olemassaolon elementti. Se ei ole valintakysymys, kirjoittaako: se, että miten paljon kirjoittamistaan työstää, on valinta- ja vaivannäkökysymys.

Legendat siitä, että oikean kirjailijan pitää kärsiä, olla mielisairas ja ryypätä, ovat täyttä huttua. Jos niin olisi, Suomessa olisi kolmatta miljoonaa kirjailijaa ja muuta taiteilijanplanttua. Yksistään jo kärsimyssuhteissa elävät ihmiset täyttäisivät taitelija-apurahajonot. Olen mielestäni saanut maistaa kärsimyksen mannaa kotitarpeiksi, mutta itse kirjoitustyön tekeminen vaatii aikaa, selkeää päätä ja energiaa. Niitä ei maallisten kärsimysten tai sairauksien riepottamalla olennolla ole. Tasaisissa ja tyytyväisissä olosuhteissa voi tuottaa muutakin kuin kipuisaa terapiatekstiä.

Uskaliasta kehoarviointia

Näkymätön Tyttö heittäytyi varsin näkyväksi:) - uskalias veto. Tuollaista tekstiä voisi olla enemmänkin ja sitä voisi kirjoittaa itsekin, ellei netti olisi pullollaan läähättäjiä ja muita häiriköitä.

Oman kehon pohdinta on toisinaan kiintoisaa puuhaa: en tunne ketään, joka olisi *jokaiseen* osaansa *täysin* tyytyväinen. Vuosituhat sitten tuollaisia ei edes mietitty - naaras oli naaras ja sillä hyvä:) Nyt katsomme mainoksia ja pohdimme, olemmeko todella sen arvoisia.

Pääidea tuntuu olevan se, että se, mitä itsellä on, ei ole kivaa vaan juuri se, mitä itsellä ei ole: minä haaveilen paksuista, kiiltävistä ja painavan suorista hiuksista (joihin voisi leikata geometrisia kampauksia) - painavan suoran kuontalon omistaja taas usein ihastelee minun silkinhentoja luonnonkiharoitani.

En kehtaa lähteä erittelemään kehonosia kauheasti, mutta sen verran osallistun, että luettelen pari kohtaa, joihin olen erityisen tyytyväinen.

Kyynärvarret: mielestäni ne ovat jäntevät ja voimakkaat. Samaa sanon olkapäistäni ja yläselästäni - minulla on isot ja voimakkaan näköiset lihakset treenaamattakin, näytän vahvalta. Joskus ovat nuoret miehet tulleet kysymään, miten olkalihakset saa treenattua näin hienoon kuosiin (enkä kehdannut kertoa, etten ole treenannut niitä ollenkaan). Allit minulla silti on, että olkavarsieni ojentajista en käy oodia jodlaamaan:-)

Sääret: tykkään sääristäni. Ei niissä mitään ihmeellistä ole, ovatpahan vain mielestäni sievät ja käyttökelpoiset. Samaa voisin toki sanoa korvistani ja nenästänikin:)

Nätit silmät eivät yksistään vakuuta minua, silmissä pitää olla Katse. Katse kertoo ihmisestä aivan valtavasti. Kun katse on valpas ja avoin, sellainen viehättää.

Minulla on mielestäni selkeät esteettiset kriteerit: kaunista ei ole laitettu ja meikattu trimmitipu pienissä vaatteissa vaan ihminen, joka on kehossaan läsnä, jolla on hyvä katse ja keho säteilee karismaa. Itse asiassa meikattu trimmitipu on mielestäni vastenmielisen ruma, kun siihen liittyy tyhjä katse ja tympeän nirso ilme.

Miehissä tärkeintä on katse, ääni ja kädet. Tuossa järjestyksessä. Muu on hifistelyä:)

Henkka, asiaa!

Ihmissuhde-Henri kirjoittaa kerrankin asiaa: Tämähän on täsmälleen samaa tarinaa kuin omat juttuni kärsimyssuhteista ja näistä miehen suuttumista pelkäävistä kilteistä naisista (jotka eivät pidä suurisuu feministeistä siksi, että femmarit saattavat suututtaa Rane-Pete-Heksan).

Sääli vain, että loogisesti etenevän asian lopuksi Henkka päätyy jälleen kerran ja hänelle tyypilliseen tapaansa täysin irrationaaliseen päätelmään "naisten tulee palkita väkivaltainen tappajamies seksillä". Mutta Henkalla oli kuitenkin pohdinta kohdallaan, vaikka tulos olikin päin helvettiä - edistystä sekin, joten aplodit!

Kun naiset opetetaan kotona pelkäämään isää ja olemaan siksi kilttejä ikäville miehille JA samaan aikaan pojat opetetaan pelkäämään isää, halveksimaan naisia ja olemaan itse pelottavia, voi syntyä vain nykyisenkaltaista jälkeä. Tämähän on jo selvää, mutta kertoisiko joku, miten tuon kuvion voisi välttää ja kasvattaa sukupuolikäsitteellisesti terveemmän sukupolven?

Lisäksi: naisten viihdekirjallisuus ja Hollywoodin romantiikkapropagandamoska pitäisi kieltää lailla ja rinnastaa ne heroiiniin, mitä tulee alaikäisille tarjoiluun ja myyntiin.

Fobioita

Peggy pelkää pellejä . Minä pelkään robotteja (olen yhden sellaisen kohdannut luokkaretkellä Turussa - tuo silloisen Meritan Roope-robotti alkoi seurata minua ja hoki olevansa Roope. Se tuli niin sinkeästi päälle ja minä aloin olla niin sinkeästi paniikissa, että loppujen lopuksi minun oli piestävä se toimintahäiriöön. Tarina on tosi, btw.)

Robottien lisäksi pelkäsin penskana ja kouluiässäkin vielä isoja auraustraktoreita, niitä jotka lanaavat tiestä jäätä. Muita outoja fobioita?