Osa 202: Arjen alku ja tarina huonosta omatunnosta

 

No nyt sitä saa! Selibaattipäiväkirjat on kaupan hyllyillä!

Torstaina olin City-lehden haastateltavana Helsingissä ja huomasin Akateemisen ohi kävellessäni, että "tuo näyteikkunan kirja näyttää tutulta". Siellä se oli! Minun kirjani näyteikkunassa punaisena kuin paloauto ja pihvitomaatti! Kotiinpäästyäni avasin postipaketin ja suljin kirjan syliini: tuo konkreettinen artefakti on nyt siinä, omien kätösten käsilläkosketeltava tuotos!:)

Loma päätti lopahtaa ja paluu arkeen alkoi. Ahdisti vähäsen, mutta aamulla siirryin taas sopuisasti keskelle hulinaa. Haastattelut, kirjatapahtumat ja muut hauskat tilaisuudet pitävät kuitenkin huolta siitä, että tämä syksy on erilainen (enkä ollenkaan väitä, etten olisi aivan otettu kirjan saamasta huomiosta!).

Tarina huonosta omatunnosta

Tutustuin joskus vuosia, vuosia sitten naispuoliseen ihmiseen - oikeastaan erään harrasteeni kautta. Tultiin tutuiksi, ei kuitenkaan tavattu yksityisajalla, vaikka parin tunnin höpötyksiä pidimmekin. Myöhemmin hän katosi harrastepiireistä kokonaan enkä tiennyt hänen kuulumisistaan.

Törmäsin häneen yllättäen kotikadulla. Olimme kumpikin ilahtuneita näkemisestä ja höpötimme kuulumiset, sovimme kahvitteluja. Mutta minua kaiversi. Oli selvääkin selvempää, että nainen sairasti erittäin pitkälle edennyttä anoreksiaa.

Minä menin kahville ja sen jälkeen pyysin kylään. Kerroin hänelle, mitä ajattelen ja etten voi näytellä, ettei ongelmaa olekaan. Nainen kielsi ongelman olemassaolon. Minä pidin kiinni asiastani, tarjouduin tulemaan mukaan lääkäriin ja jopa maksamaan sen, jos lääkäri on sitä mieltä, että kuvittelen. Loppujen lopuksi totesin, että lääkärin hoitoon meneminen on ehto sille, että voin olla kaveri.

Minä mietin, mikä on minun vastuuni puolitutun kohdalla - mikä on vastuuni, jos näen ja kuulen, ettei kukaan muu sano mitään eikä tee mitään. Tunsin syyllisyyttä, koin olevani ikävä ihminen: en vain kokenut olevani pätevä terapeutiksi tai kyennyt olemaan vastuussa niin isosta asiasta kuin ihmishenki on. Halusin kaverisuhteen, en hoitosuhdetta, jossa minä olisin vastuussa ja syypää, jos jotain tapahtuu.

Kun täysi-ikäinen ja -pituinen ihminen painaa 40 kiloa ja saa rytmihäiriöitä, ja polvet ovat yläreisiä paksummat, en mielestäni enää kuvittele. Kun ihminen syö puoli rasiaa rasvatonta raejuustoa päivälliseksi ja treenaa 4 kertaa päivässä salilla, en mielestäni enää voi muuta kuin huutaa sisäänpäin ja yrittää ulospäin viestiä, että tämä on ehdottomasti epäoikein.

Tietenkin ihminen katosi näköpiiristä, osittain omaa passiivisuuttani ja turhautuneisuuttani - osittain siksi, että tuskin asian kieltävä ihminen tahtoo asiaa myöntää. Pohdin yhä, olisinko voinut tehdä jotain paremmin, vaikken enempää vastuuta asiasta voinut ottaa omiin käsiini. Olisiko minun pitänyt uuvuttaa itseni ja hoivata ihmistä, jota en tunne - samarialaishenkeen pistää oma mielentilani väsyneeksi? Olisiko minun pitänyt tilata kriisiryhmä käymään ja pyytää lääkäriä kirjoittamaan pakkohoitolähete? Voinko tyytyä sittenkin olemaan ärsyyntynyt siitä, että näennäisesti täysipäisten läheisten ja perheenjäsenten keskellä joku saa sairastua noin pahasti ilman, että kukaan puuttuu peliin?

Muutamia suositteluja

Kesälomallahan tietty katsotaan paljon elokuvia. Tässä muutama, joka ansaitsee tulla mainituksi:

  • Frida , jonka jälkeen aloin ihailla Salma Hayekia.
  • Fear and Loathing in Las Vegas , kestosuosikkini kerta kerran jälkeen.
  • Crash , joka toi mieleeni Magnolia-elokuvan, mutta hakkaa sen mennen tullen. Elokuva, jossa Sandra Bullock tekee ensimmäisen mielestäni todella vaikuttavan roolityön.
  • islantilainen elokuva Meri antoi ymmärtää, ettei me suomalaiset nyt niin hirveän hulluja ollakaan.

Kirjoista on pakko mainita yksi, joka iski lujaa: luin sen yhdessä yössä aamukuuteen valvoen, mutta kesken sitä ei voinut jättää. Brett Easton Ellis ja "Lunar Park".

Hyvää elokuun alkua! Ilmassa tuoksuu kylmemmältä ja pääskyt tekevät vimmaista lähtöä. En halua tällä masentaa kuitenkaan:)