Osa 201: parisuhdetoiveista ja koirankakasta

 

Minua on alkanut jännittää toden teolla kirjan tulo. Toisaalta odotan saavani tuon konkreettisen opuksen käsiini - toisaalta tuntuu hurjalta kiivetä lavalle ja nauttia julkisuuden hetkistään. En ole enää ihan niin siviilirohkea kuin pienenä, jolloin yleisölle laulaminen oli lempipuuhaani:)

Koska viimeisimmästä parisuhdetilityksestä on jo aikaa, pistetäänpä vähän pökköä pesään ja bensaa liekkeihin:)

Minun haluni ei aina ole sinun halusi

Omissa suhteissani alkoi mättää usein ja pahan kerran se, että minulle merkitsevät asiat eivät merkinneet toiselle mitään. No niinhän käy ja sellaista se on, mutta kun se alkoi vaikuttaa siihen, miten toinen "täytti toiveita", alkoi rapa roiskua. Minä kun kuvittelin, että kun toisen toiveita lähdetään täyttämään eli olemaan toiselle kiva, otetaan ensin selvää *toisen toiveista* eikä vain päätetä omassa päässä, mikä pitää olla toisen mielestä kiva asia.

Esimerkkimme naiselle on merkityksellistä se, että mies pesee yhteistä pyykkiä ja ruusukukkainen suklaarasia on puolestaan silkkaa ihankivaa ylellisyyttä. Esimerkkimme mies sen sijaan ajattelee, että hän osoittaa rakkautta parhaiten tuomalla suklaarasioita kerran kuussa.

Nainen sanoo tästä miehelle, että vtut niistä suklaista, jos vain pesisit sitä pyykkiä. Nainen sanoo tästä usein.

Mies vain tuntuu tuumivan päänsä sisällä, että hänestä rakkautta on tuoda suklaata (eikä pyykinpesu ole romanttista tai edes kiinnostavaa), joten pyykinpesussa voi lintsata.

Kuukausien ja vuosien saatossa tästä syntyy kuvio, jossa nainen kiristelee hampaitaan ja katselee asuntoilmoituksia. Mies äimistelee kavereilleen, että naiset eivät ole ikinä tyytyväisiä mihinkään - hänkin kantaa suklaata ja kukkaa joka kuu, ja joka kerta siihen suhtaudutaan tympeästi.

Miehet ovat usein valmiita ja alttiita tekemään niitä rakkaudentekoja, jotka *heistä itsestään* tuntuvat hyviltä ideoilta ja siedettäviltä toteuttaa. Eivätkä he oikein tunnu tajuavan, että jos toiselle antaa jotain, mitä hän ei halua ja sen lisäksi jättää antamatta sitä, mitä hän haluaa, homma yksinkertaisesti kusee.

Sama asia on sekin, jos nainen laittaa hyvää ruokaa ja ompelee napit, mutta mies toivoisi naisen heittävän kauhat jorpakkoon ja olevan vaarallinen femme fatale viikonloppuisin. Toiveet eivät täyty ja ihminen saa paljon sitä, millä ei ole niinkään merkitystä - ja jää vaille sitä, mikä olisi hänen emotionaalisen sanakirjansa mukaan rakkautta.

Jonkun mielestä rakkautta on nimen omaan se, että toinen tuo kukkia ja ostaa timanttikorun jouluna, ja se syyhkii ohi päivittäisen kodinhoidon tasapuolisesta jakamisesta. Jonkun mielestä on ääritärkeää, että kumppani osallistuu tasapuolisesti arjen hoitamiseen ja sivuuttaa romanttiset tilpehöörit hölynpölynä.

En voi väittää, ettenkö olisi omissa suhteiluissani joutunut toteamaan, että kyse on valikoivasta ymmärryksestä: mies ei ota kuuleviin korviinsa käsityksiäni "tärkeistä asioista", koska hän *ei halua* ottaa. Hän haluaa leikkiä ymmärtämätöntä siksi, että ymmärtäminen aiheuttaisi hänelle liiaksi vaivaa - hän haluaa siksi pitäytyä niissä huomionosoituksissa, jotka ovat hänelle itselleen mukavia.

Parisuhteissa pitäisi kovasti työntää sivuun minäminää ja kuunnella, mitä kumppani pitää tärkeänä. Tämä koskee suhteen kumpaakin osapuolta sukupuoleen katsomatta.

Koirankakkaa heinäkuussa

Pistän lusikkani koirankakkaan vasta nyt:)

Koirankakkakeskusteluissa keväällä nousee esiin kaksi rintamaa: koirankakkaa vihaavat ihmiset ja koiranomistajat, joiden mielestä koirankakkavihaajat ovat ihan hölmöjä.

Minusta on VASTENMIELISTÄ kävellä Sorsapuistossa tai missä tahansa muulla ruohikkoalueella, koska siellä usein astuu koirankakkaan. Nurmialueiden pitäisi olla virkistysalueita ihmisilleKIN!

Asuinalueellani on koiravandalismin esimerkki: ihmiset järjestelmällisesti ja säännönmukaisesti pissattavat ja kakattavat koiransa puistonurmelle, joka on itse asiassa lasten leikkipuisto. Koiranomistaja ei tykkäisi, jos naapurin kissa kakkaisi heidän lapsensa hiekkalaatikkoon - miksi hän siis paskattaa koiransa lasten leikkipuistoon?

Se, että koiran kanssa liikutaan metsäpoluilla ei tee koirankakasta sen mukavampaa: polut ovat ihmisten kävelyreittejä, eikä kukaan halua astua iltalenkillään kasaan, jonka joku kiva hauva jättää jälkeensä. Talvisaikaan huomasin työmatkalla, että jos sadan hehtaarin kentällä on yksi ainoa ihmisten tallaama polku aavikon halki, koirat paskatetaan ja pissatetaan *polulle* eikä 99 hehtaariin aavaa maastoa polun vieressä.

Kyllä, on olemassa vastuullisia koiranomistajia, jotka korjaavat koiransa kakat niin pihasta kuin metsäpolulta. Itse olen vuoden aikana nähnyt *yhden* nuoren miehen korjaavan koiransa kakat kotialueellani. Kesällä en nähnyt yhdelläkään kesäasuisella koirantaluttajalla Hauska-pussia ja talutin päästettiin pitkäksi silmää räpäyttämättä, jotta koira pääsi ulostamaan ihmistalojen pihoihin. Sillä lailla.

Lumien sulaessa muun muassa kotipihani portin juuressa oli jotakuinkin kaikkien rotujen kakkakirjo edustettuna. Tekisi oikeasti mieli vuokrata koira, syöttää sille oikein juurevaa ravintoa ja käydä muutaman koiranomistajan kotiovella koiran kanssa kylässä.

Englannissa koirankakkaa ei näkynyt: koirankakan siivoamatta jättämisestä kun saa 20-1000 punnan sakot! Siksi kadut, polut ja kujanteet olivat siellä siistejä ja puistossa lapset/aikuiset voivat rauhassa pelehtiä nurmikolla. Siellähän voi puiston nurmella jopa ottaa torkut ilman suojamuovia.

Tajuavatkohan koiranomistjat, että monetkaan ihmiset eivät inhoa koiria vaan koirien jätöksiä? Että koiranomistajat itse vaikuttavat omalla idiotismillaan siihen, että moni ihminen alkaa olla koiravastainen?

Koirankakkaärtymyksen vastapainoksi sanottakoon, että henkilökohtaisesti haluaisin saada rysän päältä kiinni sen ihmisen, joka heitti kesällä myrkytettyä makkaraa koirakotien pihoihin. Rotanmyrkyllä sisustettu makkara aiheutti parille koiralle sisäisiä verenvuotoja, mutta selvisivät hengissä sentään. Minä haluaisin niin kovasti tavata tuon myrkkymakkaran tekijän: koska tämä ei ole K-18 -sivusto, en aio kertoa yksityiskohtia siitä, mitä kaikkea olen hänen varalleen suunnitellut. Mutta mukavaa se ei tulisi olemaan. On toinen juttu vihata typerien koiranomistajien laiskuutta kuin suorittaa harkittuja elämänriistoja - jälkimmäiselle ei minulta heru sääliä eikä ymmärrystä.