Kahdeskymmenes: Kevään merkit

 

Elämänlohkoni ovat jyhkeitä ja mehukkaita. Naminami ja upotan hampaani niihin villillä riemulla. Pitkän mustan kauden jälkeen sitä suorastaan äimistelee, että tätäkö se normaali elämä on: vaivatonta (käsitteenä toki subjektiivinen ja suhteellinen) ja vallan mukavaa (samat sanat). Kun viettää vuoden Siperiassa, on arkinen elämä vaatimattomissa oloissa paratiisi. Minut heitettiin Siperiasta suoraan laatuhotelliin jacuzzin ja kuohuviinin äärelle. Ei paha:)

Ettei menisi liian leppoisaksi, ajattelin purkaa hetkellisesti mentaalihygieniaani vaarantanutta episodia.

Aviovala sulaa keväällä

Mistä tietää että kevät on tulossa? Ei, lumi ei ole sulanut, linnut kyyhöttävät kylmässä, pakkasta piisaa...mutta juuh, tulee mailia.

Mailia kirjoittaa mies, jonka olen tavannut vuosia sitten, josta en ole kuullut vuosiin mitään, jonka tunnen pintapuolisesti. Hän kertoo löytäneensä vaimon, laittaneensa alulle lapsia, ja löytynee purjevene, rivitalonpätkä ja kultainen noutajakin. Kivaahan se. Siihen loppuun tulee ehdotus viettää kivaa laatuaikaa yhdessä...siis hetki...minä ja tämä aviosataman paatti?

Kun tiedustelen, että mitenkäs tämä hauska illanvietto hulppean humanistibruneten kanssa ja sitten toi vaimo&lapsi-kombinaatio oikein integroituu yhteen, kuulen, ettei niillä kahdella asialla ole MITÄÄN tekemistä toistensa kanssa. Minusta on aina komeaa, kun mies alkaa leikkiä bimboa ja kysyy kosteat silmät mulollaan, että miten IHMEESSÄ nämä asiat toisiinsa liittyvät.

Tiedustelen edelleen, että voisinko tosiaan vaikkapa antaa tällaiset kommentit myös vaimon tietoon. Eikö tulisi perhekahakkaa. Juu katsos, vaimon kanssa on asiat selvitetty eikä mieskään kysele missä vaimo vapaa-aikansa viettää ja on se saatana että avioon pitäisi kaverisuhteet lopettaa eikä enää saisi nähdä ihmisiä. Siitä päästiin sujuvasti siihen, kuinka olen kireäpipoinen.

Se on tietty miehellä hyvä inkuttaa, ettei hän kysele vaimon vapaa-ajan viettotapoja, sillä harvemmin pienten vauvojen äideillä on mahdollisuutta saati halua lähteä hengailemaan vieraiden miesten kanssa mihinkään. Mutta pointtinahan tässä on tietty se, että miehellä on oikeus nk. vapaa-aikaan viehkojen vieraiden naisten seurassa. Naisensa hän on jo hoitanut siihen tilaan, ettei vastaavaa purtavaa ole miehen lautaselle tulossa. Kätevää.

Jostain syystä minua pänni aivan hessuna. Että jumalauta miehet kehtaavat. Nainen vaan raskaaksi ja kotiin paljain jaloin ja eikun menoksi yöelämän riemuihin toisten naisten kera. Olen tässä muutenkin näemmä onnistunut mäiskäisemään aviovalansa tehneitä miehiä märällä lapasella päin näköä. Ei edes kaduta.

Aviorikkureille

Minun moraalini ei ole ainoa oikea moraali. En ole välttämättä edes oikeassa useinkaan. MUTTA MINUA VITUTTAVAT NÄMÄ AVIONRIKKOJAPENTELEET. Miehillä on upeat vaimot ja söötit lapset, ja eikun heppi vetää vieraisiin. Kun asiaa kysyy, on kyse lähinnä 'inhimillisestä heikkoudesta naiskauneuden edessä'. Voi miehen inhimillisyyden ja haavoittuvuuden määrää! Eihän mies sille mitään voi, jos kerran kaunis nainen tyrkylle tulee, olisihan se julmaa sanoa ei ja onhan se niin mukavaa saada huomiota ja ehkei Se kaiken huipuksi ollutkaan Siellä, jolloin minkäänlaista rikosta ei edes tapahtunut.

Pyhä Maria että minua etoo. Nämä inhimillisyyden kulmakivet eivät sekuntiakaan ajattele, että se puoliso saattaa oikeasti, vilpittömästi ja aidosti uskoa olevansa monogaamisessa suhteessa. Eihän sellaisesta erehdyksestä kannata ilmoittaakaan, sillä on kiva viipottaa vieraissa KUNHAN toinen ei tee samaa temppua itselle. Mies painelee paljaalla ja sitten seuraavalla viikolla taas vaimoa - ei käy mielessä sukupuolitaudit, ei. Eivät käy mielessä sellaiset ajatukset, että he pettävät perheensä - puolisonsa ja lapsensa - joka kerta vieraissa nöhhiessään, VAIKKA eivät jää kiinni. Nämä kutaleet ajattelevat, ettei se ole pettämistä, kun ei jää kiinni. Minä ajattelen, että se on pettämistä, mitä ei voi avoimesti ja kokonaisuudessaan puolisolle kertoa.

Nämä kutaleet joka kerta tavallaan teollaan ilmoittavat, että ovat valmiita tuon perheensä menettämään. Mutta auta armias, jos sitten niin kävisi, niin kuka itkisi empatiaa ystäviltä - no mies tietysti! Vaimo jätti julmasti ja vei lapsetkin mukanaan YHYY. Siinä sitä on inhimillistä heikkoutta sitten kerrakseen.

Minua ottaa päähän puolisoiden puolesta. Se, että oma sydämeni kouristuisi rusinaksi, jos saisin tietää oman puolisoni tehneen selkäni takana niin. Se, miten julkean omahyväisen itsekeskeisesti nämä pikku hedonistit pitävät oikeutenaan pikku elämän iloja, ja jos ei sitä hymistellen hyväksy, on lähinnä kireäpipoinen ihmisiä tuomitseva kamalatyyppi. Hittovie, älkää perkele tehkö mitään sellaista, mitä ette halua toisten tekevän itsellenne!

Mitä oikeutta näillä tyypeillä on tosiaan ulvoa, jos sitten puoliso lähtee ja perhe hajoaa? Onko näillä tyypeillä otsaa vinkua sympatiaa, kun puoliso jää kiinni putkinaisen/miehen alta/päältä/vierestä? Sitähän he ovat omilla teoillaan ajaneet jo kauan - miksei heiltä riitä silloin ymmärrystä puolison pienille iloille?

Kysyin eräältä, että eikö se ole pettämistä, mitä ei voi puolisolle kertoa. Hän vertasi sitä siihen, ettei rumalle ihmisellekään kerrota että hän on ruma. Petos ja valhe on siis nykyään *hienotunteisuutta*. Tässä kohtaa pääsi jo itku: viekää hei oikeasti nuo leikkinne muualle. En halua nähdä enää yhtäkään.

Sitäkin pitäisi ymmärtää, että pitkässä suhteessa katsos arki on jo paikalla ja eihän sitä tunteilleen mitään voi. Juu, ei voi. Ei tosiaankaan voi. Oma puoliso ei ole seksikkäin hani joka päivä. Mutta jos se helvetin aviovala on kerran annettu, PÄÄTÖS ON TEHTY ja vain vellihousu änkyttää, ettei muka hänellä ole mitään velvoitetta elää päätöksensä ja lupauksensa mukaan. Vai onko tällainen ihminen 'inhimillisesti heikko' silläkin kohtaa, että 'paineen alaisena' tämän aviovalansa puolisolleen antoi? Onko sekin 'huomioonottamista' kun tartuttaa puolisoonsa HIVin tai paremmassa tapauksessa klamydian?

Oi, toki olen tuomitseva, koska en hyväksy tuollaista. Ymmärrän, että viipotetaan vapaana missä sattuu. En ymmärrä sitä, että tehdään aviovala, luvataan ja sovitaan, ja sitten katsotaan täysin oikeutetuksi itse rynniä hieman lupausten ali ja yli oman stondiksen tahi omaegovoitelutarpeen mukaan. Jos hymistelyä kaipaatte tuolle, hakekaa sitä kaltaistenne joukosta. Kiitos.

Valoa taivaalla

Olen usein väsynyt, koska uusi työ vaatii ajattelua, mikä tunnetusti turvottaa kalloa, mikä tunnetusti laajentaa uniosastoa. Mutta tuntuu, että eteenpäin mennään, koko ajan oppii uutta, kaoottisesta mössöstä alkaa hahmottua kuvioita ja tietä tulevaan näkyy horisonttiin asti.

Eilen istuin sohvalla ja mietin viimeistä paria-kolmea vuotta. Se oli helvettiä, mustaa, raskasta, mutavelliä, syväviiltoja, unettomia öitä ja loputtomalta tuntuvaa samoamista yksin pimeässä. Jos sen kaiken tarkoitus oli se, missä nyt olen, se kaikki kannatti. Tämänhetkinen näkymä elämään on maisemiltaan sitä luokkaa, että se kaikki kamala alkaa herättää jo hellää nostalgiaa, koska se on ollut tärkeä osa tämän löytämiseen.

Ulkona tuoksuu kevät. Erityisesti noin kuuden aikaan illalla, sinisenä hetkenä juuri auringonlaskun jälkeen. Se savunsekainen tuoksu, jossa on pakkasta ja palelevia käsiä ja uusi fillari ja hullaannus tulevaan kesään.

Seuraavassa jutussa tulee nk. pottaopetusta.