Toinen: diagnoositeoria ja sensemmoista

 

Vuosia sitten erään persoonallisuustestin yhteydessä psykologi sanoi, että minulta puuttuvat 'normaalit mielen torjuntarakenteet lähes täysin'. En silloin tajunnut sen lauseen merkitystä. Omassa maailmassani muotoilin asian joskus siten, että kerroin jääneeni jollain tasolla 3-vuotiaaksi. No, kai te nyt tiedätte millaisia kolmevuotiaat ovat: täysin välittömiä, suorapuheisia ja impulsiivisia. Jos he luottavat, he hyppäävät miettimättä laiturilta syliisi kylmään veteen. He aistivat paljon enemmän kuin pystyvät ilmaisemaan, eli reagoivat enempään kuin mitä kykenevät järjellä analysoimaan.

Jostain syystä olen kasvanut ihmiseksi, jolla on hyvin olemattomat defenssit. Miksi näin on päässyt käymään, en tiedä. Normaalilla ihmisellä defenssit kehkeytyvät sitä mukaa, kun maailma tuottaa pettymyksiä. Joillakin pettymyksiä tulee sen verran, että defensseistä tulee ihminen itse. Koin pettymyksiä, rankkojakin, ehkä juuri siksi rankkoja ettei minulla ollut defenssiä jolla suojella itseäni surulta? Joka tapauksessa, minun ja maailman välissä ei ole juurikaan suodattimia. Seuraus: elämä on vain paratiisia tai helvetin kymmenettä vyöhykettä.

Kun maailma antaa kaunista, sen kauneus häikäisee ja olen täynnä iloa, onnea, hämmentävyyksiin asti kumotan kuin pieni aurinko. Se on trippi taivaaseen, en tiedä mitään ihanampaa. Kun maailma antaa pimeyttä, sen pimeys nielaisee ja kipu tuntuu ytimissä, tekisi mieli huutaa mutta ei auta, ne tuskaiset viillot ja jäytävä suru ovat taivaan hinta. Olen oppinut elämään varjojen kanssa, jaksan sen, hädin tuskin, koska tiedän että pian on taivaan vuoro.

Seurauksia voi kuvata myös huolestuneiden ystävien tokaisuilla, joiden mukaan olen ihan liian herkkä, otan ihan liian henkilökohtaisesti, säntäilen, ajattelen liikaa ja harrastan psyykkistä vuoristorataa. Jos olisin ollut alunperinkin tasaisempi luonne, olisipa ollut mukavaa. Ei vain käynyt arpaonni, ja käteen jäi tämä psyyke. Ylös ala ympäri hei, kaikki tunteet hanikat kaakossa, totaalista euforiaa ja pahaa trippiä ilman huumeita. Kuulemma mielisairaaloiden aidan tuolla puolen on paljon kaltaisiani. Ihmettelen, miten pysyn tällä puolella. Kosmos on siinä suhteessa reilu, että jos se antaa ihmiselle tällaisen pään, se myös antaa resurssit käsitellä niitä ja jonkin kanavan puhdistaa järjestelmää. Ilman kirjoittamista ihailisin ehkäpä Pitkänniemen luontoa ohjatuilla päiväkävelyillä?

Eipäs valehdella, jos saisin vaihtaa tämän pään toiseen, en vaihtaisi. Ehkä keskivertoihmisen tunneasteikko menee -50 ja +50 välissä. Minulla skaala on kai sitten -150 ja +150 välissä. Miinus sadassa sattuu sen verran, että öitä on valvottu. Mutta öitä on valvottu myös plus sadan puolella, enkä niitä antaisi pois mistään hinnasta. Luopuisin heti miinusten ylimäärästä, jos saisin pitää plussat. Kaikki me tiedämme, miten realistista tuollaisen toivominen on. Ei ole toista ilman toista. Jos haluat plussabonukset, saat bonukset myös varjoina. Valita saa, muttei valittaa:)

Kun joskus oikein oikein kovasti sattui, näin usein saman unen. Siinä istun kivellä, metsässä, ja itken. Siihen tulee valkoinen olento, enkelin oloinen, ja se on myötätuntoa täynnä. Se sanoo, että saan vaihtaa, saan muuttua toiseksi ihmiseksi, jonka elämä on tasaisempaa. Minä itken vielä hurjemmin ja sanon, etten voi. Haluan hieman, mutten voi, sillä tämä on minä. Tämän kanssa olen elänyt ja kaikesta huolimatta se on syy, miksi jaksan hengissä. Tämä melkein vie minulta hengen, mutta myös antaa elämän, jonka jälkeen on hyvä kuolla.

Tarttuva tauti

Defenssittömyys ja vuoristoratatunne-elämä yhdessä aiheuttavat ilmiön, joka tulee esiin lähemmissä ihmissuhteissa: vuoristoratamatkailu tarttuu. Jostain syystä -50/+50 -ihminen huomaa yhtäkkiä olevansa matkalla kohti plus sataa. Huisaa, upeaa, mahtavaa, tätä lisää. Edes sillä kohtaa ei ihmisen mieleen tule, ettei ilmaisia lounaita ole. Kun jossain kohtaa tulee taivastripin maksun vuoro, matka alas, alkaa kipu ja viha.

Siinä vaiheessa vuoristoratavaunussa käydään keskustelua siitä, että se on minun syyni. Minä kidnappasin toisen vaunuun ja vein turmioon. Kukaan ei vihoitellut siinä vaiheessa, kun vaunu suunnisti kohti taivaita. Nyt ollaankin matkalla alas. Kun toinen on paniikissa, yritän rauhoittaa, että istuu kyydissä vaan, kyllä tämä täältä ylöskin taas menee. Ei auta. Toisella ei ole sitä kokemusta kuin minulla. Toinen hyppää vauhdissa pois, eikä siitäkään aina vauriotta selviä. Koska ylhäällä on jo käyty ja taivas nähty, on sitäkin ilman vaikea totutella elämään. Matka alas herättää joka kerran vihaa, kun ajatteleekin.

Minä istun vaunussani, ja mietin, että miksi tämä tarttuu. Miksi se tarttuu ihmisiin jotka eivät ole tottuneet, jotka eivät kestä? Miksi he eivät usko, kun jo matkan alussa sanon, että yhtäkään metriä et ylöspäin pääse ylimääräistä ilman että sama on vastassa asteikon alapuolella? Ei se ole minun syyni, se on maailman laki. Mutta koska vaunu on minun, ja tarjoan kyydin, syyn voidaan katsoa olevan minun. Tässä kohtaa voi sitten miettiä vastuun rajoja, mikä on minun vastuuni ja mikä toisen.

Diagnoositeoria kaikkinensa ei yllättänyt. Se vain vahvisti sen, mikä oli oma kokemus asioista. Se ei ole minun syyni, mutta seuraus on se, että pahaa jälkeä tulee jos ihmissuhteen toinen osapuoli ei tiedosta omia rajojaan, tai taivasmatkan hintaa.

Defenssien suhteen olen kuin haamu, joka kävelee defenssiseinien läpi aivan kuin niitä ei olisikaan - eikä niitä minulle olekaan. Joku on saattanut käyttää vuosia pitävän muurin rakentamiseen, ja yhtäkkiä niiden läpi porhaltaa joku - ei ihme että hässäkkää syntyy. Eikä siinä hädässä toinen enää usko sitä, ettei minulla ole ollut pahoja aikeita. Sillä kun on oltava pahat aikeet, joka muurin sisälle edes yrittää. Turpaan tulee, ja niskapeppuotteella ulosheitto. En halua enää mennä lähelle ihmisiä, pelkään jo itse liikaa. Ehkä siitä on syntynyt aito defenssi?

Surutyö tekijäänsä ei aina kiittele

Tuon teorian vahvistuminen seurauksineen aiheutti paljon surutyötä. Olen aina haaveillut elämänkestoisesta kumppanuudesta. Tavallaan tuo teoria vahvisti sen, että todennäköisyys sen löytymiseen on häviävän pieni. Tällä featurekasaumalla paras suhde olisi tavata 4 kertaa vuodessa tyypin kanssa, joka asuu vuorilla tuhansien kilometrien päässä. Pysyisi suhde tuoreena ja etäisyys sellaisena, ettei toisen asteikko ylity ainakaan salakavalasti.

On vaikea ajatella itseään ihmisenä, jonka kohdalla elämänkumppanuus on äärimmäisen epätodennäköinen. Ja 'vain' siksi, että olen mitä olen. Alkoholisti, narkki, aviorikkoja ja puolisonpieksäjä löytävät suhteita (jotka eivät toimi sanan varsinaisessa merkityksessä, mutta ovat ehkä hyvinkin pitkäaikaisia). Ilkeilijät ja fittimäiset ihmiset voivat elää suhteessa. Mutta minä en? Mitä v...ua kysyy pieni ihminen. Ei ota uskoakseen. Kapinoi ja kokeilee. Päätyy umpikujaan, samaan joka kerta. Vihdoin nöyrtyy ja katsoo faktoja. Suree. Hyväksyy, jonain päivänä. Kysehän on vain siitä, millaisen asenteen asioihin valitsee, eikö niin?

Tavallaan olo on vähän sama kuin naisella, joka on aina halunnut lapsen ja useiden mihinkäänjohtamattomien yritysten jälkeen kuulee, ettei se ole oikein edes mahdollista. On pakko haudata unelma, haave. Keksiä jotain korvaavia polkuja. Työstettävä se totuus, ettei omalla kohdalla haave ole realistinen. Ei ainakaan sellaisena kuin sen joskus ajatteli.

Niin kauan kuin en tiedä, minkä asenteen valitsen, miten tästä eteenpäin, on parempi pysyä singulariteetin ja etäisyyden maastoissa. Herätettävä pahennusta sillä, ettei ajattelekaan kaikkien suosimista parisuhteista ihan samalla tavalla kuin muut. Pahennusta herättäviä ajatuksia tiedossa seuraavassa osassa.