Yhdeksästoista: auringonpaistetta ja tunneilmaisua

 

Jos pitäisi valita elämänsä pääteemoja (juuri se voima, joka toistuvasti näyttäytyy, joka on elämänkaaren mittavin energia), valitsisin rakkauden ja muutoksen. Rakkaus pitää hengissä, kun muutos silittää päätä katujyrällään. Muutos luo kasvua, jonka takia rakkaus voi laajentua, elää ja hengittää. Näiden kahden voiman leikki on ehdottomasti rankkaa. En yritäkään visertää, että elämä on vain mielenkiintoista ja täysipainoista lainelautailua kauniiden ja rohkeiden malliin. Elämä on joskus pimeässä hiljaa istumista, kun kaikki itsessäkin on vaiennut, milloin väsymyksestä ja surusta, milloin tuhosta ja vihasta.

Nytkin muutos on läväytellyt isolla kämmenellään selkään niin että ilmat ovat pihalla. Surullisen stabiilista mutalammikosta pääsin vihdoin rannalle ja sain vaatteet kuivumaan aurinkoon - ja kas, tuli tavallinen annos Lynchia ja surrealistisia tilanteita läheisen kanssa. Puhevälit eivät ole itsestäänselvyys. Joskus ne katkeavat kuin liian kireälle pingotettu lanka (päät lepattavat tuulessa), joskus kannattaa purkaa lankaviritys omin käsin tulevaa ajatellen. Joka tapauksessa ihmiskombinaatio eli lähipiiri elää. Uskoisin, ettei mitään menetyksiä ole tapahtunut, etääntymisiä kylläkin.

Auringonpaiste

Vietin lomaa, nautin ja lepäsin. Sitten alkoi uusi työ, joka vaikuttaa kiintoisalta, haasteelliselta, monipuoliselta ja siltä, että pääsee vihdoin kahluuhommista oikeasti uimaan. Ensimmäiset päivät ovat menneet käytäntöjen järjestelemisessä, opettelussa ja uusien kollegojen kasvoihin tutustumisessa. Aamulla ei tarvitse nostaa itseään ylös sängystä vinssillä, innostunut ihminen odottaa bussia pysäkillä liiankin aikaisin. Itselleni tuttu tunne optimistisesta tulevaisuuden odotuksesta on palannut. Pidän tästä.

Moni stressiä aiheuttava tekijä on poistunut, ja pääsee keskittymään elämiseen. Energiaa onkin yhtäkkiä kylliksi moniinkin asioihin. Mudassa rypemisen loppuessa jaksoi kaivaa (poeettisesti ilmaistuna) pään perseestään ja alkaa katsella vähän oman napansa ulkopuolellekin - eikä se kaikki ollutkaan harmonista ja mukavaa. Ei kaikilla muilla mennytkään hyvin. Toisaalta, nyt itsellä riittää energiaa tukea vastavuoroisesti muita.

Kaikkein lämpimin auringonpaiste on ihme, jonka pidän vain itselläni.

Tunneilmaisu suksii

Huomasin, että tunneilmaisussani on jotain oleellista vikaa. Vian olen huomannut jo ennenkin, mutta nyt kai huomiokykyni on terävämpi kuin ennen. Ainakin sisäpuolella tuntuu enemmän ja terävämmin.

Esimerkki 1

Männä vuosina kerroin ystävälle, että deittaan erästä heppua. Ystävä, joka on ollut vuosituhansia parisuhteessa, kysyi miksi deittaan, jos en ole niin vakavissani. Nokun kai kaipaan läheisyyttä, sanoin, kun olen tässä pari vuotta nukkunut yksin. 'No ei kyllä pitäis koko ajan läheisyyttä noin tarvita!' totesi ystävä. Jahas. Kun kysyin, milloinkas ystävä itse on viimeksi nukkunut yksin, hän sanoi että se on ihan eri asia.

Esimerkin opetus: kun on kymmenen vuotta parisuhteessa, on normaali. Jos yksineläjä haluaa nukkua yön pari jonkun ihmisen vieressä vuosia kestäneen yksinolon aikana, hän on läheisriippuvainen hölmö. Ymmärsittehän pointin? Minä en.

Esimerkki 2

Kun elämään mahtuu varsinaisesti yksi Pitkä Suhde ja loppu koostuu parista vuoden pituisesta epäonnistumisesta, parista mukavasta parinkuunjutusta ja erinäisistä deittailuista siroteltuina yksinelämiseen, siitä syntyy tietty käsitys, että ovien takana on jono ja koko ajan on se elämän suurin suhde käynnissä. Totta hitossa olen suunnitellut aviota joka ikisen kanssa ja lapsia joka toisen kanssa. Vai enkö?

Minusta ihminen voi deittailla, tapailla ja olla ilman sen suurempia odotuksia (kunhan muistaa kertoa suhteen laadun toiselle osapuolelle rehdisti). Voi olla kivaa ja hauskaa, vaikka homma loppuisi tokatreffille. Silti erotan toisistaan jyrkästi deittailut (kivaa mukavaa) ja ne hetket, jolloin joku mystinen tunneraja on ylittynyt, jolloin tietää ettei mikään enää palaa samaksi eikä ole samoin itsessä tai maailmassa. Näitä rajakohtia olen kohdannut 1990 ja heti perään vuonna 2000. (Tässä kohtaa joku nostaa älämölön, että entäs se yksi...no, hienotunteisuussyistä en käy selittämään sitä tässä. Se ei ollut missään nimessä merkityksetöntä, mutta nyt puhutaan minun tunnerajastani.)

Vaikka rajanylityksiä on kaksi, muut epäonniset deittailut ovat jääneet ainakin tuttujen mieleen. Jos kertoisin, että minulla on suhde, vastaus olisi todennäköisesti 'voi ei' tai 'taasko, täähän on jo ainaski viides kerta tällä vuosituhannella'. Ehkä elän vain holtitonta elämää, koska en ole pitänyt ehdotonta selibaattia ja miesten etäälläpitosopimusta - ehkä ilmaisen jotenkin vaillinaisesti itseäni, kun sekä sisäistä maailmaani mullistava valtaisa alku että kiva leffaseura sijoittuvat samaan vakavuusasteikkoon muiden silmissä.

Jos siis tapahtuisi ihme, ja kohtaisin jotain ainutlaatuista (kaikkihan ovat ainutlaatuisia, mutta siis...) niin mitenkähän se tulisi kertoa? Ehkä pitäisi olla hiljaa. Mutta enhän minä suhteesta kerrokaan (eikä siitä voikaan ennen kuin on pitkä kokemus tai päättynyt kokemus:), vaan siitä mitä minä tunnen. Jos kerron olevani onnellinen, onko se voiei tai hupaisa aitaas?

Suhdemäärittelyistä

Kävin kirjeenvaihtoa asiasta. Minulla on onneksi muutama loistava ystävä, joiden kanssa pääsee ja joutuu ruopimaan asioita nurkkia myöten. Se taas puolestaan pistää ajatukset liikkeelle, ja useimmiten tuloksena on nippu oivalluksia.

Otetaan siis yksi kappale Minttuja. Mintulla on outo tunne-elämä, mikä aikoinaan johti kaikenlaisen sitoutumisen ja henkisen läheisyyden tahi kiintymisen välttelyyn. Ei puhettakaan toisista treffeistä. Se oli teiniä se. Sitten vain pääsi käymään ohraisesti, ja rakastus iski salakavalasti takavasemmalta. Kun elää vuosia yhdessä, kiintyy ja sitten menee sydän rikki, kun maailma erottaa. Mitäs sitten tehdään? Aivan, todetaan tilanne, sydän on rikki, eikä enää usko toista kertaa tulevaksi.

Kun tietää, ettei toista kertaa tule, ettei rakastus enää ole mahdollista, on edessä siis skenaario 60 vuodesta yksinään. Jos se ei ole oma toive, se ei tunnu hyvältä ajatukselta. Siksipä sitä aina mukavanoloisen tilaisuuden tullen tuumi, että no hemmetti, annetaan tälle mahdollisuus. Jos ei tule hienoa kestosuhdetta, voi tulla kiva vuosi, tai kohtuullinen pari kuuta. Sillä mentaliteetilla sitten on menty. Vastaan tuli enemmän ja vähemmän hauskoja juttuja, joista jokaisesta selvisi varsin nopeasti, että on turha havitella elämänikäisyyttä. Mutta eihän se kai tee suhteesta sinänsä sen huonompaa?

Haluan vielä korostaa, että se, ettei jutuista tullut sen kummempaa, ei välttämättä ollenkaan ollut kiinni toisen osapuolen huonoudesta. Tuli vastaan semmoinenkin, että olisi maksanut miljoonia jos olisi kyennyt rakastumaan juuri siihen ihmiseen, mutta kun ei kyennyt. Eikä itsepetos ollut ratkaisu. Siispä elämä kolisteli eteenpäin ja kaikenmoista tuli koettua. Tämä lienee taustana sille, että ystävät povaavat suhteentyngälle loppua ennen kuin ehtii alkamisesta sanoa.

Olennainen ero

Kun uusi ihminen tulee vastaan, siitä ajattelee, että no, tälle voi antaa tilaisuuden tai kääntää selän. Voi valita. Ottaa tai jättää. Jos jättää, mikään ei muutu. Jos ottaa, siinä voi käydä kivasti tai vähemmän kivasti, mutta pahoja arpia tuskin tulee.

Kun tulee vastaan jotain ainutlaatuista, ei tätä valintatilannetta enää ole. Se on jo itsessä. Vaatii lujaa väkivaltaa rimpuilla ja repiä se pois, ja rimpuilun tohinassakin tajuaa, että pelko se on, joka puhuu.

Kun vastassa on jotain suurempaa, ei auta kitinä eikä huuto. Tunne ja suhde on siinä, se istuu kuin naula laudassa, vaikka sen ihmisen jättäisi, se liekkuu unissa ja valveessa eikä muuta voi kuin joko paeta tai antautua. Se muuttaa maailman samalla hetkellä kun sen huomaa. Muutos on jo tapahtunut, sitä ei saa mitätöityä, vaikka ottaisi koko defenssiarsenaalinsa kaapista käyttöön.

Trallallaa

Elämä tuntuu mukavalta. Sopivalta. Oikealta ja lämpimältä. Kurttukuono vääntyy hymyyn.

Jossain määrin on havaittavissa sitä, että sosiaalisesti hyväksyttävämpää on aina kunnon masennus kuin hangonkeksinassu. Ensimmäiseen aina löytyy empatiaa, mutta jälkimmäiseen voi tulla ivallisiakin kommentteja. Ettei vaan raukkaparka luulisi, että onnellisuus olisi mahdollista tai hyvä olo muuta kuin harhaista lapsellisuutta.

Onnellisuus on mahdollista ja hyvä olo voi olla totta. MOT.