Osa 186: musiikkia, kirjoittamista, empatiaa ja erotomaniaa

 

Aurinko häiköö. Kevätkevätkevät-manaus alkaa:)

Musiikkia tuuttiin

Tuutissa Oldfield ja Tubular Bells. Musiikki työpäivän taustalla on kuin saisi luvallisesti karata yhdellä olemassaolon puolikkaallaan muihin aurinkokuntiin tekemään jotain hauskempaa.

Sain palttiarallaa parhaan joululahjan vuosikausiin: langattomat kuulokkeet. Kantomatka 150 metriä. Niitä testaillessani (hiipaten aamukahdeksalta espresson kanssa parvekkeelle näyttäen Mikki Hiireltä) olen oivaltanut jotain peräti olennaista: kun musiikkia kuuntelee stereoista normaaliin tapaan antaen musiikin levittäytyä huoneistoon, musiikki on etäällä , ulkopuolellani. Kun musiikkia kuuntelee kuulokkeilla, musiikki painuu suorinta tietä aistimiin ja on lähellä, sisäpuolella, minussa.

Silloin, kun musiikki on minussa, sisäpuolella, sen vaikutus pääsee näyttämään lakattuja, kivikoristeisia rakennekynsiään. Ne tietyt sointukulut, taustalla olevat pienet vaimeat kuiskeenkaltaiset, sieluun painuva kitaran sointi tai häpyluun taakse kumottava bassoriffi sekä jalkojen hermostoa sivelevä rumpusarja kuristavat kurkkua, nostavat ihon kananlihalle ja kyyneleitä luomien taakse. Musiikki muuttuu koetusta eletyksi.

Olen tullut tulokseen, etten elä enää kuukauttakaan ilman mp3-soitinta.

Kirjoista ja kirjoittamisesta

Sormeilin muutamia kirjoituksiani. Ja muistin erään keskustelun kirjoittajalinjan opettajain kera.

- Sä Minttu aina tiivistät yhden sivun jutuksi sen, mikä pitäisi kertoa 100 sivussa jos kirjailijaksi aikoo!

- Miksi helvetissä mun pitäisi jaarittaa 100 sivua tauhkaa jos kerran itse asia on sanottu yhden sivun jutussa?

En ole vieläkään päässyt yli asiasta, en ole oppinut luomaan pitkällisiä puitteita, pitkittämään ja luomaan sivutauhkaa, jonka tarkoitus on itse asiassa tehdä parin sivun hetkestä romaani, mikä taas kumpuaa siitä, että romaaneja julkaistaan ja jokainen tahtoo julkaista romaanin. Minä olen jäänyt kirjallisesti pygmiksi, minun tarinani ovat hetkiä, desi mehutiivistettä jonka jokainen saa laimentaa omassa päässään, mikäli tarvetta on. Juon kahvinikin 2 desin kupin sijasta 2 senttilitran tuikeana espressona:)

Mistä tulikin mieleeni että kotonani on ihmekirjahylly. Sieltä löytyy toistuvasti ja yhä uudelleen opuksia, joita ei muista ikinä ennen nähneensä. Palahniukin 'Survivor'/'Eloonjäänyt' viehätti kovasti. Löysin pitkästä aikaa Chet Raymon 'Yötaivaan alla' -teoksen uudestaan. Pian pääsee ihmettelemään Philip K. Dickiä Ubikissa ja herra Eldrichissa.

Rankaisu on kivaa?

Näkikö kukaan viime viikolla teksti-TV:n uutista, missä kerrottiin psykologis-neurologisesta testistä, jossa miehet ja naiset pistettiin antamaan sähköshokkeja nk. miellyttäville ja epämiellyttäville ihmisille ja samalla tutkittiin heidän aivoalueidensa aktiviteettia?

Tulos oli veikeä. Sekä naisten että miesten empatia-alueet aktivoituivat, kun heidän piti rankaista omasta mielestään miellyttävää ihmistä. Mutta tilanne muuttui, kun piti rankaista omasta mielestä epämiellyttävää ihmistä: naisilla edelleen empatia-alue aktivoitui, he tunsivat myötätuntoa. Miehíllä sen sijaan empatia-alueella ei ollut aktiviteettia, vaan heidän mielihyvä-alueensa aktivoituivat. Miehet saivat MIELIHYVÄÄ rankaistessaan sähköshokeilla ihmisiä, joista eivät pitäneet.

Tehkää siitä mitä päätelmiä haluatte. Minä vain kohautin olkapäitäni, sillä oikeastaan tuo vain todisti tieteellisesti sen havainnon, jonka olen tehnyt monta kertaa. Itse asiassa tarkentaisin miesten kohdalla tulosta vielä siten, että sama ilmiö tapahtuu miehillä myös silloin, kun he lakkaavat pitämästä jostakusta ihmisestä. Kun ihminen oli tykkäyslistalla, empatia herää - kun ihminen (esim. ex-pano) tipahtaa tykkäyslistalta, sen höykytys on jopa miehestä kivaa. Toisaalta - ehkä tuo tulos selittää myös sen, miksi naiset sitkuttelevat suhteissaan kusipäämiehiin uudelleen, ja uudelleen. Jopa vuosisadan suurin mulkku saa naisen empatian hereille:)

Ja vielä kerran: yksilöiden väliset erot ovat taatusti suurempia kuin sukupuolien väliset erot. Onhan noita pysyvästi empaattisia miehiäkin nähty, ja sadistishenkisiä naisia. Yläasteella koin pari kertaa, että poikien suorittamalla rääkkäyksellä oli rajansa ja tyttöjen vastaavalla harrasteella välttämättä ei.

Epäpoliittista

Koska lupasin kaverille, etten enää puhu politiikasta (viime aikoina olenkin varmaan ainoan kerran elämässäni ollut poliittisesti mielipiteellinen:), puhun vaikka Trendi-lehdestä. Jonka tammikuun numeron Sami Kuuselan kolumnin alussa onkin lainaus Birdyn jutusta tylsistä miehistä. Ylläri oli mukava.

Toinen ylläri oli kuulla, että 'erotomania' on myös psykologinen termi ilmiölle, missä joku pääkopastaan hieman naksahtanut ihminen yhtäkkiä valitsee lemmelleen kohteen ja alkaa kuvitella, että tämä kohde on itse asiassa rakastunut häneen (eikä hän kohteeseensa välttämättä) tai että kohde on jopa hänen puolisonsa. Näitäkin on pari kertaa elämässä nähty.

Vuosia sitten eräskin tuntematon sekopää oli varannut parisuhdeterapeutin, jotta saisimme 'suhteemme' 'takaisin kuntoon' - ongelmahan oli vain siinä, että vaikka olin kuulemma häneen rakastunut, en sitten kuitenkaan tunteitani näyttänyt vaan 'feikkasin välinpitämätöntä'. Toinen mentaalitapaus on käsittävinään kirjoituksistani salaisia viestejä hänelle - katsos kun en oikeasti uskalla suoraa kontaktia, niin piilotan tänne rivien väleihin koodattuja lemmenviestejä. Kyllä, nämä heput kulkevat edelleen vapaana ilman saattajaa ja hoitomääräystä, repikää siitä.

Mitenkähän näille saisi koodattua perille meneviä piiloviestejä tänne rivien väliin tai riveille, että menkääpä nyt hemmettiin siitä hourimasta? Että ne ihmiset, jotka lähipiiriin kuuluvat, kuuluvat siihen jo ja ovat kuuluneet siihen jo kauan, ja tämä niin kuin reaalielämässä ja arkipäivässä eikä virtuaalisessa sanattomassa piilosalamaailmassa?

Ei millään pahalla, mutta joskus internetsku alkaa tympiä juuri siksi, että se on suorastaan mentaalitapausten luvattu maa, kaikkien paranoidisten ja skitsoidisten häiriöiden tivoli ja huvipuisto.

Minä lähden tästä puhaltelemaan lasia. Hyvää oloa ja reaalielämän mukavuutta!