Osa 179: liberaalisti överit

 

Politiikkaa.

You are a

Social Liberal
(76% permissive)

and an...

Economic Liberal
(13% permissive)

You are best described as a:

Socialist




Link: The Politics Test on Ok Cupid
Also: The OkCupid Dating Persona Test

Överit

Olen saanut blog-maailmasta yliannoksen: en lukemalla ja surffaamalla vaan tympiintymällä siihen, että ennen niin herkkä ja hauska leikkikenttä on muuttunut nyt yläasteen pihamaaksi, jossa tarjolla on turparullaa, jengit kuhisevat nurkissaan ja piha pitää ylittää nopeasti kipittäen, olan yli vilkuillen. Lähes jokablogista löytyy sisäpiiri - jonka kanssa käydään toki kaljalla ja kuherretaan, mutta pitääkö siitä blogata niin paljon? Täytyykö noin monen tehdä selväksi, että 'mulla ON kavereita' - täytyykö kommenttipalstojen täyttyä nyökyttelyhyminästä ja linkkilistojen kaverien blogeista? Siinä määrin, että osan lukijoista tarvitsee tuntea itsensä tunkeilijaksi?

En minä tiedä - eihän asia minulle kuulu, eikä useimmiten haittaa mitenkään (sillä jostain syystä osaan toisinaan yksinkertaisen säännön: 'pysy poissa sivuilta, jotka ottavat päähän'). Silti tuo yläastejengimeininki tuo pahan maun suuhun. Lukiolaiset eli HS sitten iskee ylimielistä kapulaa rattaisiin ja jokainen pyrkii haalimaan valtaa mahdollisimman paljon. Odottelinkin, milloin blog-trendi muuttuu rapautuvaksi ilmiöksi.

Raakkasin lukulistoiltani lähes kaikki, paitsi sellaiset, jotka ovat osanneet kirjoittaa hyvin ennen blogejakin - ja blogien aikana. Jotka ovat pysyneet erossa ja irti tietyistä liikehdinnöistä. Jotka kirjoittavat asioista ja kiinnostavista ajatuksista ilman tarvetta nuolla kenenkään pyrstöä tai kuulua jengeihin. Kirjastosta kun saa hyvää luettavaa ilman, että tarvitsee olla kirjailijan frendi:)

Tympii.

Kun ei niin ei

Onkohan ihmisillä sellainen häiriö, että heistä ei monikaan tunnista sitä, tuleeko hän toimeen henkilön Z kanssa vai ei? Ajatteleeko sitä, että asiat muuttuvat ajan myötä, ja sitten tullaan toimeen - vai pitääkö toimeen tulemattomuutta niin normaalina, ettei siihen edes kiinnitä huomiota?

Olen pohtinut aihetta paljon. Että miksi X yhä linkuttaa Y:n kanssa, vaikka suhde on alun jälkeen ollut vuosikausia mielipahaa ja sietämistä. Että miksi sitä yhä hengaa Z:n kanssa, vaikka tietää olevansa arvomaailmallisesti ja ajatuksellisesti toisella planeetalla - ja miksi Z on Y:n kanssa vaikka Z:n asenne Y:a kohtaan on alun alkaenkin kukkahattutätiMonikan asenne kehitysvammaiseen lapseen.

Kun se ei toimi, niin se ei toimi. Miksi sitä pitää miettiä ja vatkata ja yrittää saada väen väkisin toimimaan? Kavereidenkin empatiavarastot loppuvat (ei jaksa vuodesta toiseen tukea ihmistä samassa kriisissä, joka johtuu tismalleen siitä, että hän ei tule eikä tule tulemaan toimeen kumppaninsa kanssa). Silti ihmiset tapaa pelastelemasta kuolleita ajatuksia rantavedestä. Miksi vääntää väkisin, jos kerran elämä on lyhyt (viidenkin vuoden kärsimys toimimattomissa kuvioissa on aikamoista tuhlausta) ja jos...ei vaan, *KUN* kerran maailmassa on toimiviakin kuvioita?

Joku sanoi, että ihmissuhteet ovat sopimuksia. Kyllä vain. Mutta minusta omanarvontunnosta, itsemääräämisoikeudesta ja omana itsenä olemisesta luopuminen oli aivan liian iso hinta munasta tai sormuksesta. Se on aivan liian iso hinta kaverista. Se on hinta, jota en maksa muusta kuin henkiinjäämisestä ääriolosuhteissa, jota ihmissuhde ei piruvie rauhan aikana ole.

Huonoja diilejä minäkin joskus tein. En vain enää tässä iässä tarvitse faneja pönkittämään egoani tai selkäänläpyttelijöitä. Tarvitsen vertaisia aikuisia ihmisiä, joiden kanssa voidaan jakaa ajatuksia ja elämää - aidolla kunnioituksella ja hyväksynnällä. Jos jollakin on minusta mielikuva, että olen ilkeä vamppi ja murhanhimoinen miestenvihaajafemmari, miksi yrittäisin vuositolkulla vakuuttaa häntä päinvastaisesta, kun jotkut uskovat sen vakuuttamattakin?:)

Hilpeää

Tämä jotenkin vaan hilpeytti minut. Huutonauruun yllyin mm. tämä kommenttiosastoineen , älkää kysykö miksi:-)

En välttämättä pidä tyylilajista, enkä ole kiinnostunut kenenkään misun napakeskeisestä heittelystä - mutta asennetta tuossa on sen verran, että sopisi ottaa mallia. Juuri tällaista minä aikoinaan blogeista lähdin hakemaan: asennetta, hulvatonta mielikuvitusta, leikitäänetmäolisintoi. Tekstejä, joita ei tarvitse kirjoittaa omalla nimellään, itsenään, omana sukupuolenaan tai yhtään mitään. (Pashapäätäkin taidan kuvitella live-elämässä mieheksi:)