Osa 166: per*easioita II

 

Kerron nyt enemmän siitä, miksi minun mielestäni perheytyminen ei ole ankaran tavoittelun arvoista.

Miten sinä voit puhua perhe-elämästä mitään jos sinulla ei ole kokemusta? Niin että vasta sitten, kun mies on pannut peppunsa mureniksi toisen miehen kanssa, hän voi todeta olevansa todellakin oikea hetero? Miksi ihmeessä näissä lisääntymisasioissa usein tulee vastaan näkemys, jonka mukaan ei voi tietää ettei halua jotain ennen kuin on hankkinut sen, mitä ei halua?

Lapsiperhe-elämää näkee toveripiirissä, kadulla, puutarhassa ja kaupassa. Joskus pelkkä sivustakatsominen marketin kassajonossa toimii tehokkaamana ehkäisykeinona kuin pessaari.

Unesta puhe ja puute

Ykkösasia, miksi en halua lapsia, on väsyttävyyden määrä. Vanhemmat ovat väsyneitä, lapsi on väsynyt, unta ei saa, nukkua ei saa, silti pitäisi jaksaa rankkaa duunia päivästä toiseen.

Minulle uni on tärkeää. Unenpuute johtaa nopeasti mielialojen vaihteluun, tasapainon horjumiseen. Jatkuva unenpuute ja väsymys tekee ihmisestä arvaamattoman, sekavan ja jopa psykoottisen (tämän voi todistaa mikä tahansa psykologinen/psykiatrinen tutkimus asiasta). Minulle unet ja päiväunet ovat harraste, nautinnollinen ylellisyys. Odotan viikonloppuja, koska silloin saa nukkua ja torkahdella.

Jos joku ehdottaisi minulle, että luopuisin siitä esim. viideksi vuodeksi, pitäisin ehdottajaa täysin kajahtaneena. Jos joku ehdottaisi, että luopuisin yöunieni puolikkaasta, päiväunistani, torkahteluistani ja pitkistä aamu-unistani seuraavaksi 5 vuodeksi JA saisin sen sijaan valvoa kirkumametelissä, olla jatkuvasti valppaana ja jaksaa kolminkertaisen määrän työtä, vastuuta ja kotihommia kuin tähän asti, pitäisin ehdottajaa suljetulta osastolta karanneena jupiterilaisena vitsiniekkana, jolla on sadistinen huumorintaju.

Perhe-eläjät elävät usein vuosia kroonisessa unenpuutteessa, ja silti pitäisi hoitaa triplamäärä kotitöitä, pestä pyykkiä, nukuttaa ja syöttää, vaihtaa vaipat, siivota yöllä oksennukset, istua terveyskeskuksen päivystysjonossa, olla läsnä, leikkiä, kehittää virikettä eli koko karmea 24h/7pv/12kk -vuoro PLUS oma palkkatyönsä. Hattua pitää nostaa, jos tuosta selviää ilman psyykelääkkeitä tai avioeroa: moni nimittäin ei selviä.

Minulle normaali arkielämä päivätöineen (37,5h/vk) on aivan tarpeeksi raskasta. Minun energiani riittää tähän, eikä minulla ole mitään hinkua järjestää elämääni sellaiseksi, että energiani on kymmenesosa siitä, mitä elämä vaatisi. Minusta ei ole mitään kunniakasta siinä, että järjestää elämänsä rankaksi vain siksi, ettei kukaan pääse kettuilemaan 'helpolla pääsemisestä'. Minusta en myöskään mene sieltä, mistä on aita matalin: jos menen sieltä, missä aidan voi vielä ylittää omin voimin, olenko minä tyhmä? Vai onko tyhmempää väenväkisin ylittää aita sieltä, mistä sitä on hankalinta ylittää? Haluan tehdä töitä kohtuullisesti, levätä runsaasti ja nauttia elämästä paljon - siispä ei lapsia, kiitos.

Ei saa sanoa ei!

Joskus kysyttäessä lapsitilannettani (sitä muuten kysytään usein, ja hämmästytään, kun vastaan ettei lapsia ole) kysytään myös samantien MIKSEI minulla ole lapsia. ( MIKSIKÄS sinulla on lapsia? )

Kerronhan minä. Mutta en ehdi ensimmäistä lausettani loppuun, kun mamma tai pappa keskeyttää minut korotetulla äänellään: "MUTTA SEHÄN ANTAA NIIN PALJON ETKÄ TIEDÄ MISTÄ JÄÄT PAITSI JOLLET HANKI LAPSIA!" Onko vanhempia laitoksella uhattu kuolemantuomiolla, elleivät he joka väliin todista perheuskoaan ja sitä, miten kaikki kärsimys ja tuska on aina ja ehdottomasti vaivan arvoista?

Minulta on joskus kysytty, että enkö voisi hiukkasen ymmärtää. Sepä siinä: mielestäni olen ihan hurjan paljon ja usein ymmärtänyt. Olen nyökytellyt, kuunnellut tuntikausia, myötäillyt, rohkaissut ja jutellut (itselleni täysin absurdeista) vaippajutuista vanhempien mieliksi. Koko elämäni ajan olen lähiystäväpiiriäni lukuunottamatta pitänyt turpani kiinni. Olen ollut hiljaa. Olen sanonut vain lyhyesti, etten halua omia lapsia. (Sen jälkeen tosin usein joudun puhumaan asiasta, koska toinen tinkaa vastauksia - sekin keskustelu on minun puoleltani usein puolustelua, selittelyä, lepyttelyä toisen hyökkäyksiin ja vihaisuuteen). En ole koskaan uskaltanut sanoa ääneen, miten minä tykkään minun elämästä. En ole uskaltanut kertoa asioista, mitkä ovat suuria syitä lapsettomuusvalinnan takana. En ole uskaltanut kertoa tunteesta, mikä on minusta minulle oikein. Ja kaiken tämän ajan olen kuunnellut, ymmärtänyt, taputellut olkapäälle, onnitellut, osallistunut keskusteluun ja rupatellut mamman/papan elämän valinnan taustoista, elämän nykykuulumisista ja syistä, miksi penska on Must.

Miksi lapsetonta saa arvostella ja miksi lapsettoman naisen puheet elämästä saa keskeyttää (jopa sättiä häntä siitä, että hän kertoo ajatuksiaan, jotka ovat lapsiperheellisen mielestä usein vittuilua ja arvostelua)? Miksi lapsettoman tulee ymmärtää mamman/papan valintaa loputtomiin, mutta mamman/papan ei tarvitse ymmärtää tai edes sietää lapsettoman valintaa? Miksi lapseton joutuu aina puolustautumaan (en vihaa lapsia, en vihaa miehiä, ymmärrän jotain jostain, en ole luonnoton imbesilli enkä epänormaali sairas, voin tietää lapsista jotain, tiedän rakkaudestakin jotain, olen nähnyt lapsia livenä kadulla) ja mamma/pappa saa hyökätä? Miksi lapsettoman puhe tulkitaan ikäväksi mutta mamman/papan tulee saada esittää näkemyksiään vapaasti? Miksi mamman/papan valinta on oikea ja kiva, mutta lapsettoman valinta on väärä tai pipi?

Minusta hyväksyntä ja ymmärrys ovat hienoja asioita toimiessaan molempiin tai moniin suuntiin. Minulle ei tulisi mieleenkään haukkua tai lytätä lapsia hankkivan toverini valintaa (ellei hän olisi narkki väkivaltasuhteessa) tai tingata häneltä kymmentä perustelua, miksi meni heittäytymään paksuksi. Minä olen vilpittömästi iloinen hänen puolestaan ja halaan ja tarjoan tukea. Miksi joillekin ihmisille tulee kuitenkin mieleen haukkua ja lytätä minun valintani - ja vieläpä vihjata pääkopan ongelmista ja yleisestä 'abnormaaliudesta'? Jopa toverit saattavat vuodesta toiseen heittää vitsiä valinnastani tyyliin 'kyllä se kuule sullekin vielä tulee' ikäänkuin näkemykseni ja valintani olisi kakaran kiukuttelukohtaus, joka menee kohta ohi. Ei auta, jos sanon, että tämän valinnan olen tuntenut oikeaksi kohta 20 vuotta elämästäni, sillä mamma/pappa ei ota lapsetonta kauhean tosissaan. Lapseton on se vastuuton kakara, joka ei ole vielä yltänyt samalle korkealle kehitystasolle kuin mamma/pappa.

Hei kuulkaa enot ja muutkin!

Tätä puolta ei mamma/pappa koskaan elämästään valota. Tästä puolesta asiaa ei puhuta (luulen sen olevan Väestöliiton salajuoni:-)) koska jos puhuttaisiin, lapsiluvut voisivat kääntyä laskuun, vaikkakin avioerot myös. Totuus on kirpakkaa tavaraa - mutta sen tietäminen ENNEN kuin ryhtyy toimeen voi helpottaa kovasti kriisejä. Siksi en ymmärrä salailun ja kaunistelun määrää näissä asioissa, jotka ovat kuitenkin ihmisille elämän suurimpia.

Synnytys ei ole parin minuutin hikinen jakso, jonka jälkeen idylli hymyilee ja rakkaus kumpuaa suojamaskien alta vaan se voi olla kahden vuorokauden pituinen verinen teurastus, jonka jäljiltä alapää ommellaan kasaan miten parhaiten taidetaan ja äiti vetelee rauhoittavia voidakseen unohtaa kokemansa kivun, pelon ja kauhut. Kuten eräs äiti totesi: "Ei se synnytys mitään, mutta menepä ekaa kertaa paskalle!" Tikit ovat totta, sattuusattuu ja seksi ei maistu. Virtsankarkailuahan ei pidetä enää edes mitenkään sairautena vaan naisille luonnostaan lankeavana kolmenkympin teemaoireena. Synnytysvalmennuksessa ei muuten kerrota keisarinleikkauksesta tai pihtisynnytyksestä, koska 'se saattaa hämmentää herkkiä äitejä'.

Lapsi ei ole suloinen vaaleanpunainen nöösi ja perhe rakkautta pulppuava idylli. Se on vain markkinointimielikuva, jolla saadaan ihmiset harhautettua perheuskontoon. Lapsi ei ole vain vauva vaaleanpunaisissa potkuhousuissa (ah niin riippuvainen mammasta - vihdoinkin häntä tarvitaan!) vaan tyyppi, joka kasvaa ihmiseksi. Perhe ei ole vain vauvan ylle kumartunut kyynelehtivä onnenrypäs vaan perkeleellisen kova projekti, missä usein parisuhde kuolee pentuduunin alle.

Lapsiperhe-elämä on aikaisia nousuja aamulla 7 päivää viikossa. Jos penska on poikkeuksellisen rauhallinen eikä siis huuda tunteja päivässä ja yössä, saattaa saada nukuttua yhteen menoon viisi, tai jopa kuusikin tuntia yössä. Sen lisäksi sitten tulee hoitaa päivätyönsä ja ostokset ja säännölliset ruokailut ja tarhastahaut ja sairastelut ja valvonta ja ja ja loputtomiin. Lapset ovat meluisia, huutavia, haisevia ja kirkuvia. Sinä olet se, joka kaivaa juuttuneen lelun penskan kurkusta tai peräaukosta - sinä olet se, joka lapioi löysää paskaa lattialta/vaatteista pyttyyn ja pesee penskan pepun. Sinä olet se, jonka päälle roiskahtaa virtsa tai yrjö, ja joka herää aamuyöstä kuolemanväsyneenä olemaan pienelle turvaksi. Sinä olet se, joka kuuntelee 9 kuukauden koliikin ympärivuorokautisen 80 desibelin rääynnän joka ei ole lieventävä asianhaara, jos pahoinpitelet lapsesi ajauduttuasi hermoromahdukseen.

Lasten perään on koko ajan katsottava. Ne ovat vaivalloisia, oikullisia ja niiden kanssa saa koko ajan vääntää kättä tai vahtia rajoja. Kasvattaminen on johdonmukaisuutta, ja lapsi on kuin vikkelä kissa, joka etsii koko ajan kasvatuksen aidasta pakotietä. Sinä olet se, joka täytyy yrittää pitää sanansa kaupassakin, jossa vesseli järjestää vuosisadan raivarin ja mummut tuijottavat sinua vihaisesti ja uhkaavat soittaa poliisille, kun raahaat kirkuvaa riiviötäsi ulos häpeästä punaisena. Sinä olet se, joka saat pelätä penskan kuolleen ja joka löytyykin naapurista leikkimästä. Sinä olet se, joka havaitsee vesselin repineen muistorakkaan seinätaulusi kostoksi siitä, ettet päästänyt vesseliä keinumaan.

Vessassa käydään ovi auki, viikonloppu ei poikkea arjesta muuten kuin että töihin ei tarvitse mennä eikä illallakaan tule mieleen villi seksi puolison (tai kenenkään muunkaan) kanssa vaan suurin fantasia on nuijanukutus. Pariskunnan seksielämä usein kuihtuu nolliin, oma aika on nollissa, hiljaisuus ja rauha on nollissa, uni on vähissä ja elämä on jokapäivä rutinoitua ja aikataulutettua. Lapsiperhe ei yhtäkkiä päätä muuttaa tai lähde äkkilähdöllä lomamatkalle. Lapsiperhe elää lapsen ehdoilla (liiankin kanssa) ja projekti siirtyy ylläpitovaiheeseen penskan ollessa murrosiässä.

Kasvatus on TYÖTÄ ja pirun rankkaa sellaista. Kahden työn tekeminen on kevyt pulla verrattuna kotonaoloon lasten kanssa: töissä sentään saa käydä vessassa rauhassa tai seurustella aikuisten kanssa. Olet kiinni hommassa 24 tuntia vuorokaudessa. Ensimmäiset 3 vuotta kaiken aikaa, jatkuvasti ja tauotta. Et ehkä näe juuri muita ihmisiä kuin hiekkiksen mammat ja papat, joiden kanssa vaihdetaan vaippakuulumisia. Alat ehkä seota virikkeiden puutteeseen mutta sinun tulee tarjota virikkeitä kasvavalle piltille ja kehittää vielä yksi uusi loru, jotta pissi saataisiin tulemaan.

Lapsiperhekodissa on vessassa pieni potta, kylppärissä pesutorni, keittiössä syöttötuoli ja joka paikassa tuoksuu huuhteluaine. Spesiaalilauantai tarkoittaa istumista McDonaldsin pallomeren viereisessä pöydässä parin muun perheen kakaroiden kanssa: meteli 120 desibeliä kimeää kirkumista ja kiukuttelua ruuasta ja sokerihumalasta hysteeristen lasten rääkymistä.

Ei, en pätkääkään valehtele tai liioittele. Minä valehtelen yhtä paljon kuin ne kaikki mammat/papat, jotka huokaavat sen kaiken olevan niin ihanaa. Se on hetkittäin ihanaa, tottakai, sillä lapset ovat hurmureita. Mutta suuri osa arjesta on rankkaa työtä, eritteiden kanssa lutraamista ja väsymystä. Minähän nyt vain kerroin siitä puolesta - reilua, eikö totta?

Ja te, jotka inahdatte tästä: juu, voi olla ettei teidän Arttu tehnyt tuota kaikkea, mutta faktaa se silti on monessa perheessä. Te, jotka epäilette: luuletteko te ihan oikeasti, että juuri te olisitte Se Onnekas, joka saa sen ylirauhallisen, -kiltin ja -helpon lapsen? Ja luuletteko, että sellainen lapsi ei herättäisi psykologien kiinnostusta perhe-elämäänne kohtaan, sillä normaali lapsi uskaltaa myös rääkyä?

Paras skenaario lapsesta on aina se, että kun olet tehnyt kaiken edellämainitun raatamisen, rakastanut itsesi puhki ja poikki, kerännyt virikkeet ja antanut kaikkesi, huolehtinut ja rakentanut rajoja, se ei välttämättä riitä. Lapsesta voi kaikesta rakkaudesta ja rajoista huolimatta kasvaa empatiakyvytön kusipää, joka makaa sohvalla vittuilemassa ja vaatimassa rahaa kunnes joutuu nuorisvankilaan potkittuaan naapurin papan teho-osastolle. Älkääkä vaan tehkö penskoja siksi, että ollessasi vanhus he pitäisivät sinusta huolta: tällä oletuksella saat lauman kakaroita, jotka eivät voisi vähempää välittää muusta kuin mahdollisesta perinnöstä.

Eli miksi ei?

Itse asiassa, jos saisi valita, voisin hankkia lapsen, jos sen saisi n. 5-vuotiaana kotiovelle toimitettuna. Minua kiinnostaa se ihminen, mikä lapsesta tulee - vauvat ovat aika lailla mitäänsanomattomia myttyjä. Ihmettelen minä vauvojen nenää ja sormia, miten niistä voi tulla ihmisten osia mutta eniten ihmettelen sitä, miten jotkut ihmiset regressoituvat pelleiksi nähdessään vauvan. Tuntuu, että naisilta suorastaan odotetaan sitä, että hän heittää kätensä ilmaan ja kirkaisee ihastuksesta alkaen lättyttää vaavikieltä tättäkuu voiiiikuonsöpö. (Olen ajatellut, että se on pariutumisviettileikin osa, jossa nainen tahtoo leikkiä suloista imbesilliä todistaakseen huoneessa oleville miehille äitiysvalmiutensa.)

Toisekseen: jos miehet synnyttäisivät, ei enää synnytettäisi. Tilalle olisi jo aikaa sitten keksitty keinotekoinen kohtu, jossa piltti kasvaisi täyteen mittaansa ja syntyisi letkua pitkin. Eipä silti, olisihan minullakin vähintään kuusi lasta, jos mies synnyttäisi.

Kolmanneksi: parasta on se, että lapsia ei tarvitse hankkia ollenkaan. Ei tarvitse olla aivopesty lammas (tehdään koska täytyy tehdä koska niin kuuluu tehdä) vaan voi ihan itse kasvaa rauhassa ja miettiä tykönään, sopiiko moinen elämä itselle vai ehkä vasta myöhemmin tai ehkä ei ollenkaan. Tuomittavinta mielestäni on se, että ihmiset, joilla on uraputki tanassa ja kalenteri täydempi kuin pääministerillä, hankkivat lapsia koska niitä pitää hankkia - vailla aikaa tai intressiä lasten kanssa elettävään arkeen. Toki uraa ja matkustelua voi harjoittaa lapsiperheellinenkin, mutta kova faktahan on, että lapsen hankinta on todella iso elämänmullistus, joka edellyttää (jos vanhemmat ovat päästään terveitä) tietynlaisia uhrauksia ja muutoksia tärkeysjärjestyksiin.

Jos taasen tykkää työstä, matkustelusta, omasta vapaudesta, parisuhteilun kahdenkeskisestä puolesta, elämään eivät lapset sovi. Miksi minä vaihtaisin kotini hiljaisuuden, rauhan, oman vapauteni, pitkät uneni, aamunukkumiseni, parisuhdeseksin, romantiikan, vapaa-ajan yltäkylläisyyden, turhamaisuuksien shoppailun, matkustelun, ex-tempore -elämisen, viikottaiset kulttuuri- ja harrasteriennot, lukuisat ystävien kanssa vietetyt ajat, pitkät lokoisat iltapäivälukuhetket ja -päiväunet jne. jne. edellämainittuun? En näe syytä, enkä tunne halua tai tarvetta. Kummi- ja läheislapseni ovat minulle tärkeitä, rakkaita. Tuen heidän kasvuaan niin hyvin kuin pystyn. Huolehdin lemmikistäni. Elän parisuhdetta. Teen työtäni ja kehitän itseäni harrasteissani. Kyllä siinä on minulle vastuuta ja kasvualustaa tarpeeksi. Tykkään elämästäni juuri tällaisena. Olen kovasti onnellinen ja tunnen itseni rikkaaksi.

Ai niin, vielä yksi juttu

Te ette tiedä, miten paljon lapseton elämä antaa ja mistä jäätte paitsi, jos hankitte lapsia! Tämän lauseen käänteisen version olen kuullut tuhat kertaa. Sanon nyt minäkin kerrankin oman versioni. Tämän kerran edes. Pääsinpäs sanomaan. Ensimmäisen kiven sopii nyt heittää:)