Osa 163: Melleristä ja mukahumoristeista

 

Kipeitä kehonkohtia tähän mennessä noin yksitoista. Ristiselkä, niska, hauikset, polvet ja pakarat ovat pahimmat. Mutta tyhjensinpä eilen 4 jätesäkkiä ja yli 20 muuttolaatikkoa. Huoneissa alkaa olla lattiaa näkyvissä. Mikä parasta, kissa on kotiutunut ja löysi oman feng shui- kliimaksinsa punaisen sohvan etelänpuoleisesta kulmasta:)

Edellinen blogijuttuni tuntui herättävän pettymyksiä. Blogit eivät kiinnosta kaikkia tai edes suurinta osaa populaatiosta, mutta siitä kirjoittaminen tuntuu suututtavan - jopa niin pahasti, että kirjoittajana olen tuottanut pettymyksen kaikkinensa. Mitä sellaiseen pitäisi sanoa: ei, en enää ikinä kirjoita asioista tai ilmiöistä, jotka eivät aivan takuuvarmasti kosketa kaikkien elämää? Minusta tuntuu, että 100% kirjoittamistani asioista eivät kosketa *kaikkien* elämää - mutta joidenkin elämää kyllä. Marginaali tai minän ulkopuolinen ei taida olla enemmistön mielestä kovin kiinnostavaa:)

Minä, Melleri ja Morrison

Televisio esitti sunnuntaina 19.6.2005 ihan &%¤#"&%!:n upean dokumentin . Tahvo Hirvosen dokumenttielokuva Melleristä puhutteli niin monella tasolla, että jäljelle jäi raapiva tarve ottaa Mellerin runous käsittelyyn kesälomalla.

Kun ihmisen puheet saavat minut sekä liikuttumaan että putoamaan sohvalta naurusta, niissä pitää olla jotain sellaista elämänlämpöistä hellää ironiaa sekä karua totuudellisuutta, ettei siihen moni pysty. Ihailin Mellerin ja Pyykön yhteiseloa: siinä suhteessa oli tajuttu tarkalleen, mitä tarkoittaa puolison hyväksyntä sellaisena kuin hän on. Ihailin sitä, miten joku on sanan kaikessa merkityksessä boheemi ja elää sen mukaan.

Olisin ehkä halunnut kuulla, mitä Mellerin ensimmäinen vaimo ja lasten äiti ajatteli asioista. Harmitti, että niin nerokas ajattelija lakastaa itsensä boheemielämän elementeillä - ja toisaalta: olisiko nero ollut nero, jos hän ei olisi kitannut olutta ja hillunut ympäriinsä, vaan olisi töissä IT-firmassa eläen yhteiskuntakelpoista asuntolaina-anopin kesämökki -elämää?

Hei se oli huumorii!

Tiedättekö te ihmistyypin, joka heittää tosi karmivan jutun - yleensä sellaisen, joka taatusti hypäyttää läsnäolijat ja joka on suunnattu jotakuta läsnäolijaa kohtaan varsin loukkauksenomaisena - ja sitten jonkun ilmaistessa harminsa sanoo liioitellun hekottelevasti 'hei se oli HUUMORII!'?

Minä vihaan sellaista 'huumoria'. Kun on usein aika ilmiselvää, että 'huumori' on tarkoitettu paperiveitseksi jonkun kylkilihaan. Ei kenestäkään oikeasti ole hassunhauskaa vitsi, jonka tarkoitus on nöyryyttävä tai alentava. En usko yhdenkään naisen nauttivan suuresti miesystävänsä harjoittamasta 'huumorista' jossa vihjaillaan naisen peräpään olevan leveä tai seksihalujen olevan harvinaisuudessaan kangasvuokon luokkaa. En usko yhdenkään miehen hekottavan aidosti, jos naisystävä heittää vitsiä miehen isosta mahasta jonka takaa ei mies näe elimiään tai miehen uskottomuusvarmuudesta potenssiongelmien tahi olemattomien halujen takia.

'Ei niin kovaa herjaa ettei puolta totta' on valitettavasti motto, joka pitää kutinsa. Ilkeällä huumorilla on tarkoitus sanoa jotain ja aiheuttaa jotain toiselle. Selittää voi, kädet levällään ja läsnäolijoiden huumorintajuttomuutta hämmästellen, mutta selitys vain pahentaa asiaa. Rakkaille ihmisille ei vittuilla - ja jos vittuillaan, olisi reilua edes vittuilla suoraan eikä muka-huumorin kautta.

Muistan erään entisen toverittaren, jonka lempipuuhaa oli alkaa heittää herjaa "villistä menneisyydestäni" (josta sai tasan tarkkaan kuvan, että kaiken nuoruuteni vietin mieshaaremia pitäen ja nuorukaisia aamiaiseksi syöden:-) vain silloin, kun tapasi minut jonkun miespuolisen henkilön seurasta. Muistan erään aviosiipan, joka tiesi varsin hyvin puolisonsa yrittävän laihduttaa ja kärsivän kovasti lihomisestaan, mutta heitteli kovasti huumoria muka norsunkokoisesta puolisostaan. Mitähän hemmetin hauskaa siinä on, että omilla jutuilla nostetaan lähimmäiselle kyyneleet silmiin ja aiheutetaan katkeraa nieltävää pitkäksi aikaa?

Okei, jos tuollainen on jonkun mielestä oikeasti hauskaa, hihitelkööt mielessään nokkelille jutuilleen, mutta pitäisivät edes päänsä kiinni. Monet heitot ovat sellaisia, että ne on julkitilanteessa vain nieltävä ja ohitettava (moni nauraa väkinäisesti mukana vaikka sydän räytyisi), ja kun päästään omiin oloihin, niitä surraan kovasti. Sellainen julkinöyryytys ei hevin unohdu, ei edes lyhytvihaiselta ihmiseltä. Eikä se unohdu läsnäolleilta ihmisiltäkään: on kiusallista katsoa toisen räpistelyä mukahuumoriverkossa - kiusallista, ja turhauttavaa, koska ei voi 'sotkeutua' toisten väliseen asiaan, vaikka tekisi mieli läväyttää nenä poskelle mukahumoristilta.

Jos mukahuumorin julmuus ei muuten mene perille, kannattaisi miettiä ehkä omaa arkaa kohtaansa ja tuumia, miltä tuntuisi, jos joku läheinen alkaisi viskoa roisia herjaa siitä julkisesti. Tosin tähän kohtaan ilkeän muka-huumorin heittäjät usein toteavat reteästi, että he kestävät sen kyllä. Jep, mutta suurin osa meistä ihmisistä on pehmeälihaista ja herkkäsydämistä kansaa - kannattaako väen väkisin toimia tavalla, joka aiheuttaa pään alaspainavaa kipua? Voisikos joskus kokeilla huumorinmuotoista kehumista pelkän ilkeilyn sijaan, jos kerran huumori on ainoa tapa sanoa mitään?

'Näin sen silmissä enkelin'

Miksi mukahumoristit eivät koskaan räväytä pöytään ihan hirveän muhkeaa julkikehua? Miksi ääniä päästään kuulevat ihmiset eivät koskaan saa käskyä viedä naapurille kukkia tai huutaa hississä, miten elämä on ihanaa? Miksei hullu näe koskaan lähimmäisen silmissä enkeliä tai hempeää jumalatarta? Miksei kukaan koskaan tuijota pistävästi, koska ihastelee kohteensa hiuksia (ja miksei kohde koe tuijotusta sellaisena)? Miksei kaupungilla koota jengiä kokoon ja marssita korjaamaan yksinäisen vanhuksen pihakeinua? Miksei työtoveri juonittele kollegoitaan olemaan jonkun työntekijän puolella tai kieroile alaiselleen ylennystä?

Miksi aina räväkät teot ja sanat tuntuvat painottuvan sinne ikävälle puolelle?

Blogaaja nähdään oikeudessa!

Hähä, vielä yksi blogijuttu. Oli pakko.

Katsokaas tätä Hesarin artikkelia . Stadilainen ravintola Lehtovaara vaatii 80 000e vahingonkorvausta, koska asiakas kirjoitti blogiinsa reklamaation huonosta palvelusta, jota a.o. ravintolassa sai.

Jään odottamaan Aamulehden, Hesburgerin, yksittäisten ihmisten ja muutaman instanssin oikeushaasteita kotisivuillani julkaistuista kriittishenkisistä kirjoituksista. Osa niistä on ollut sivuilla jo vuosia, joten lasku tulee olemaan kova. Mutta kova lasku tulee Lehtovaarallekin: asiakkaan reklamaatiosta nostettu oikeusjuttu ei koskaan tee hyvää ravintolan maineelle. Ei ikipäivänä.