Osa 159: tosissaan ottamisesta ja anteeksiannosta

 

Olen oppinut läjän uutta sanastoa rautakaupan maailmasta ja todennut, että jos haluaa bongata mahdollisimman monta raskaana olevaa naista, ei kannata mennä tavaratalon vauvanvaateosastolle vaan Starkkiin ja Rauta-Otraan. Tarina on tosi:)

Luotto ja usko

Tämä taisi olla se blogistanian isoin uutinen vähään aikaan: Ei Sinutella olikin Mindy ja toisinpäin.

Olin äimänä, minuun Nurmela oli uponnut täysillä: merkki siitä, että kirjoittaja on taitava ja on kyennyt luomaan uskottavan hahmon, vakuuttavan henkilön taustoineen ja kuulumisineen. Siksi en voinut suuttua, vaikka olinkin laittanut postia Nurmelalle: yritin katsokaas paukuttaa jätkän päähän järkeä:-D

Itse asiassa nyt harmittaa, että Nurmeluus paljastui. Olisin halunnut uskoa tuohon fiktioon.

Mikä minua näissä paljastuskeskusteluissa aina riepoo, on tämä 'jotkut sitten ottaa tekstin tosissaan' -aspekti. Ei, ei ole hyvä uskoa nettitekstien olevan yksi yhteen tosielämien kanssa - kirjoittaja X:n teksti ei koskaan ole yhtä ja täsmälleen kuin kirjoittaja X ja hänen elämänsä. Mutta miksi ihmeessä se, joka uskoo ja ottaa tosissaan, leimataan idiootiksi ja hölmöksi?

Minusta usko asioihin ja kyky luottaa ovat kaunista. Ne ovat harvinaista, puhdasta ja avointa ihmisyyttä. En käsitä sitä, miksi luottamus ja usko niin usein palkitaan ivallisella naurulla, sormianäpäyttävällä 'et kai sä nyt tosissaan ottanut?'- moitteella. (Päässäni alkoi soida lapsuuden ajan rienalaulu "LUUUUUULI, kumiHUUUUUULI", kun joku oli ottanut todesta toisen huijauksen).

Netti on näemmä kovan lain viidakko, jossa älynsä voi osoittaa vain jatkuvalla varuillaanololla ja epäilyllä. Luottaminen on hölmön hommaa, nolo moka - epäluulo ja kyynisyys tervettä järkeä. Minusta sellainen arvoasteikko ei tunnu hyvältä. Minusta kyynisyyteen vajoaminen on luovuttamista. Pian ollaan tilassa, jossa hätähuutokin tulkitaan turhaksi älämölöksi, eikä kukaan reagoi ettei vain joutuisi noloon rooliin.

Minusta on kaunista ja upeaa, että niin moni otti tosissaan ja uskoi Nurmelaan. Heidän uskossaan ei ole mitään hölmöä eikä vakuuttava teksti toimiessaan tee kenestäkään arvostelukyvytöntä, sinisilmäistä hupakkoa. Soisin kirjoittajien osaavan arvostaa sitä, että heidän tekstinsä uskotaan. Älkää menkö ivaamaan lukijoiden luottamusta - se, kuten mikä tahansa luottamus, rikotaan vain kerran ja sitä voi olla vaikea rakentaa uudestaan.

Ei lukija suutu, jos hänet on saatu uskomaan fiktioon - mutta jos hänen uskolleen nauretaan ikävällä sävyllä, hän oppii kerrasta eikä antaudu ansaan toista kertaa. Lukijan uskoa pitäisi kunnioittaa: mitään arvokkaampaa kirjoittajalla ei ole eikä tule olemaan.

Annan anteeksi

Viime aikojen tapahtumien takia olen pohtinut paljonkin anteeksi antamista. Sitä, miten suuri voima siinä on - ja miten paljon energiaa anteeksiantaessa vapautuu.

Aina kaikilla on joku, jonka teot ottavat päähän tai sattuvat. Pieniä ja isoja ohareita, kalvamaan jääneitä ristiriitoja, välirikkoja tai muuten vain oudoiksi muuntuneita tilanteita. Mutta ne voi antaa anteeksi - ihan oman mielenrauhan takia tietynlainen anteeksiantamishenkinen siivous on aika tärkeää työstämistä. Ei siitä tarvitse tehdä numeroa tai edes ottaa yhteyttä kehenkään, sen kun vain miettii asioita selväksi omassa päässään ja päättää tahtoa antaa anteeksi. Se vapauttaa omaa energiaa.

Ei kaikkea voi unohtaa: ei kaikkien kanssa voi sopia tai halua olla tekemisissä enää ollenkaan. Mutta voi antaa anteeksi ja jatkaa eteenpäin kevennetyllä kantamuksella. Päästää surua aiheuttaneet asiat vapaaksi, todeta ne menneeksi ja katsoa eteenpäin uusin silmin. Erityisesti itselleen anteeksi antaminen on olennaista: itsensä ruoskiminen vuosia vanhoista virheistä tai jatkuva häpeä oman persoonan pysyvistä heikkouksista on jotensakin turhaa. Mennyt on mennyttä ja oma persoona on se, mitä se on. Vikoineen kaikkineen kuitenkin rakkautta ja hyväksyntää vailla. Ihmisen yksi tärkeimmistä velvollisuuksista elämää ja itseä kohtaan on oppia tuntemaan itsensä ja sitten rakastaa itseään sellaisena.

Anteeksi annettavaa tosin tuntuu olevan loputtomiin, mutta aina voi kuitenkin yrittää. Annan anteeksi tutuille heidän käsittämättömyytensä, annan anteeksi itselleni kärsimättömyyteni, annan anteeksi Susannalle että hän kiusasi minua vuonna 1974, annan anteeksi elämälle sen, etten saanut ihan kaikkea enkä alfanaarashiuksia:) ja niin edelleen. Kokeilkaa edes, helppoihin kohteisiin ensin ja vaikeampiin myöhemmin.

Kauhukseni huomaan kuulostavani niiltä tyypeiltä, jotka risti kaulassa ja musta kirja kainalossa saarnaavat silmät viiruna ja suu irveessä rakkaudesta:-) Antakaa se minulle anteeksi:)

Ajan myötä

Pidin minä kissastani heti aluksikin. Mutta nyt olen saanut järeän kokemuksen siitä, miten ajan kanssa tutustuu ja kiintyy. Vasta tutustumisen myötä voi olentoon 'höpööntyä' kerrassaan.

On olemassa ihastusta ensi silmäyksellä, tunteita voi roihuta tulipatsaana ekapäivänä, mutta todelliseen kiintymykseen tai aitoihin asioihin perustuvaan rakkauteen ensinäkemällä en usko. Rakkaus vaatii aikaa ja luottamuksen kasvua.

Vietän aamuisin (viikonloppuisin pidempään) kissan kanssa luottamushetkiä: kun kissa huomaa minun heränneen uniltani, se tulee lähelle ja käpertyy mahdollisimman kiinni. Sitten vain ollaan ja silitellään, asiassa tuntuu olevan tärkeää että painan poskeni sen kylkeen. Kun tätä läheisyyttä on harrastettu puolisen tuntia, kissa nousee ja painaa nenänsä huulilleni. Loppuajan kissa on oma itsensä eli cool kovisjätkä, joka ottaa hellyyttä vastaan feikaten tympääntynyttä:)

Jostain syystä nämä läheisyyshetket ovat kovasti olennaisia: ehkä olen juuri herätessäni vain niin 'puolustuskyvytön', että läheisyydessä ei ole mitään uhkaa kissan näkökulmasta mukana - tai ehkä aamulla on helpompaa olla hieman rennompi. Joka tapauksessa lemmikin kanssa rakennetaan suhdetta ja luottamusta molemminpuolisella panostuksella.

Joudun myös myöntämään, että kodin tyytyväisyys- ja mielihyväosamäärä nousi rajusti kissan tultua asukkaaksi. Ei voi mököttää, kun kissa sanoo "NGÄNG" ja vaatii kurnuttaen hiirileikkiin.