Osa 158: totuus - julmuus juhlapuvussa?

 

Oletteko muuten pistäneet merkille, miten keväällä eritoten ihmiset eroavat risaisesti, rakastuvat rajatilaisesti ja exät alkavat soitella maaliskuun jälkimouruissa? Joskus sentään kevät aiheuttaa hyvääkin: vanhat tutut, jo melkein unohdetut, ottavatkin yhteyttä uudestaan ja on mukavaa leppoisasti käydä läpi kuulumisia. Joskus jopa asiat setvitään vihdoin kuntoon tai solmitaan sopuja vuosien jälkeen.

Totuus ja rehellisyys

Minulle totuus on elämän suurimpia asioita: tärkeä, olennainen, peruskivi. Vaikka tunnustan auliisti, ettei kukaan voi tietää *koko* totuutta, että jokaisella on oma totuutensa ja ettei objektiivista totuutta voi ihminen tavoittaa (vaikka nämä hellyyttävät luonnontiedefanatistimiehet usein niin väittävätkin:), silti totuus on jotain sellaista, jota tavoittelen ja jonka näkemistä pidän tärkeänä.

Ystävyyttä tai parisuhdetta ei voi rakentaa muulle kuin totuuspohjalle. Imartelun tai illuusioiden varaan rakennettu suhde kriisiytyy kun ensimmäinen totuus kolkuttelee ovia. Suhde kaatuu, kun totuus astuu sisään ja nostaa jalat pöydälle.

On olemassa ihmisiä, jotka haluavat pitää ihmissuhteensa sellaisena, että asioita ei puhuta ja annetaan asioiden olla. Se on tavallaan aika risteävä tapa oman näkemykseni kanssa, koska minusta juuri ja nimenomaan lähisuhteissa pitäisi kantaa totuus mukana, alusta saakka. Jos ei lähimmilleen voi sanoa totuuttaan, kelle sitten?

Voiko totuudesta tinkiä?

Minusta ihminen ei ole rehellinen, jos hän 'vain' 'jättää kertomatta'. Kyse on totuuden tietoisesta peittelystä, mikä on valheellisuutta siinä missä valheen kertominenkin. 'Muunneltu totuus' on myös aika ristiriitainen käsite: jos totuutta on muunneltu, sehän ei ole enää totuus vaan aivan jotain muuta. Rehellisyys ja totuuden kertominen ovat mielestäni kaiken kanssakäymisen peruskiviä: luottamus rakentuu niiden varaan.

Kun puhun rehellisyydestä ja totuudesta ihmissuhteen peruskivenä, aina löytyy jostain joku, joka näsäviisaalla äänellä toteaa, että "ai sä sitte sanot sun hyvälle ystävälle, että hyi ku sä oot lihava!". Vaikka se olisi totuus, että ystävä on lihava, sitä ei totuudellinenkaan ihminen sanoisi noin - ja ehkä ei sanoisi ollenkaan, ellei asiaa häneltä nimen omaan kysyttäisi. Ei asiayhteydetön loukkaaminen ole rehellisyyttä. Sitä en tiedä, mitä se on, että tätä loukkaamisenvälttämispykälää käytetään niin usein nimen omaan perustelemaan omaa valehtelemista tai kertomatta jättämistä, eli epärehellisyyttä.

Ihminen salaa uskottomuutensa, koska 'ei halua loukata puolisoaan'. Ystävä jättää kertomatta totuuden, koska 'ei halua ystäväänsä sattuvan' tai 'haluaa ystävyyden pysyvän hyvänä'. Tämä on ehkä se julmin ja halveksittavin valheenlaji: tietoinen valehtelu on sentään reilua kusetusta, tämä kertomatta jättäminen sisältää toiselle valehtelun lisäksi itsepetoksen, jossa aidosti halutaan kuvitella, että valehtelu on vain toisen parhaaksi ja itse asiassa hyvyyden kukkea teko.

Oi kyllä, sattuu se kovasti, kun joutuu valehtelun kohteeksi. Mutta kun tajuaa (usein jälkikäteen ja järkyttyneenä totuuden paljastumisesta) kertomatta jättäjän suputtavan savuavien raunioiden keskellä korvaan 'mä vaan sun parasta ajattelin, enkä tahtonut loukata sua', siinä vaaditaan jo itsekuria ettei revi suputtajan päätä irti.

Eräs ystäväni kysyi usein vastakysymyksen, kun hänen mielipidettään asioihin kysyttiin: "Haluatko vastauksen vai rehellisen vastauksen?". Tämä pisti kysyjän usein miettimään. Kysyjällä oli pistämätön uteliaisuus kuulla rehellinen vastaus, mutta itsesuojeluvaisto taisi hokea, että totuus ei välttämättä ole kaunista sanahelinää. Siksi useimmat kai valitsevatkin 'puolitotuuden', tai tietoisen totuuden ohittamisen tien.

Totuuskohtia

On vaikea sanoa sille, joka on kovasti itseen kiintynyt, että ei. Minä en pysty vastaamaan tunteisiisi/minä en rakasta sinua enää/minä olen rakastunut toiseen/minulla ei ole sinulle aikaa...ei niitä voi sanoa nätisti. Mutta onko kuitenkin parempi sanoa totuus kuin se, että puhuu pehmoisia, joita toinen ei surussaan jaksa nimetä paskapuheeksi - ja joiden takana oleva totuus paljastuu kuitenkin? Ja tämän jälkeen olet enää vain 'se paskanpuhuja', joka ei edes tärkeällä hetkellä kyennyt sitä vertaa olemaan ihminen, että olisi ollut rehellinen?

Ei ole helppoa sanoa, että jonkun henki haisee, tai ettei kaiholla muistettu suhde ollut omasta mielestä ollenkaan upea vaan täynnä väkivaltaa. Eikä sellaisia koskaan sanotakaan loukkaamisen vuoksi, eihän? Minä uskon täyttä päätä, edelleen ja yhä, että rakkaudesta ja rakkaudella sanottu totuus ei satuta kuolettavasti. On eri asia sanoa kaveria tolkuttomaksi läskiksi, kun aidosta huolesta ja rakkaudesta käsin sanoa, ettei kestä ajatusta, että toinen kuolee sydäntautiin alle nelikymppisenä. On eri asia sanoa rakastetulle, että just nyt ei maistu ja vähän silmä vilajaa muualle kuin lirkuttaa rakkaudesta sitten vasta, kun sivupano on jo totta.

Joskus totuus satuttaa, vaikka niin ei ole ollut tarkoitus: joskus on tullut kerrottua oman elämäntilanteen ajatuksista, ja tästä on verisesti joku loukkaantunut. Jälkikäteen olen itse tajunnut, että verinen vihastuminen ei johtunutkaan sanoistani sinänsä vaan siitä, että ihmisillä oli juuri siinä asiassa ongelmia. Surullista on, että verisesti vihastuneista kaikki eivät tajua samaa vaan kokevat minun yhä olevan ilkeä ihminen.

Eräänä hetkenä pitkäaikainen tuttu jututti minua kertoakseen, että minun pitäisi olla toisenlainen. Pitäisi antaa asioiden olla, pitäisi pitää suu kiinni, pitäisi niellä ja nyökyttää eikä missään nimessä sanoa, puhua tai yrittää selvittää. Kaikista maailman ihmisistä siis tuttuni valitsi minut ihmispiiriinsä - ja pyytää ihmiseltä, jonka 'ainoa uskonto on totuuden etsiminen', että hän ei sitä etsisi vaan sulkisi silmänsä? Olisinko oikeasti minä, ja parempi ihminen, jos nyökyttelisin kuorossa ja liehittelisin rehellisen mielipiteen sijaan?

Sisäinen ja ulkoinen totuus

Joskus menee aikaa ennen kuin ihminen pystyy itselleen myöntämään totuutensa. Hän tietää sen kyllä, mutta ei suostu hyväksymään sitä. Juuri siitä on kyse monissa ihmisen kriiseissä ja ristiriitaisissa olotiloissa.

Eräs nainen oli jo pitkään ollut hieman poissaoleva, hieman ärtyisä, hieman liian vakuutteleva. Lähes kaikki hänen ystävänsä kyllä näkivät, että hän elää mahdottomassa parisuhteessa, mutta nainen itse ei ollut vielä valmis sitä myöntämään. Kun hän pui parisuhdettaan, ja kuuli ystävän mielipiteen, hän suuttui. Väenvängällä ja sisullakin hän piti suhdetta kasassa monta aikaa. Kun sitten vihdoin viimein hän oli valmis sanomaan ääneen, että parisuhde on täysin toivoton ja aiheuttaa vain pahaa mieltä, kriiseily loppui ja hän saattoi siirtyä asioissa eteenpäin.

Minä uskon, että hän oli tiennyt jo vuosia syvällä sisällään, ettei suhteesta mitään tule. Jostain syystä hän kieltäytyi sitä asiaa myöntämästä, ja eli vuosia jatkuvassa itsensäkieltämisen ja muilleuskottelun tilassa. Se oli varmasti todella rankkaa. Mietin usein, miksi totuus oli hänelle niin vaikea myöntää. Siksikö, että koko konkurssi oli niin ilmeinen muille?

Miksi puolisot yhä hokevat toisilleen, että 'ei oo mitään!' kun on päivänselvää, että jokin on? Miksi ihmiset tussahtelevat toisilleen ja väittävät suuttumuksen syyksi toisen vikoja, kun oikea syy kumminkin on siinä, että itsellä on jotain ajatusprosessia tai jopa sivusuhdetta menossa? Miksi ihminen huutaa toiselle, että toisessa on vikaa, kun tietää kumminkin sielunsa vaatekomeroiden pimeydessä, että vika on vain siinä, ettei puhu totta ja oikeista asioista? Miksi monet yhä sinnittelevät suhteissa, joista mieli ja tahto on karannut aikoja sitten - pyrkimättä työstämään mieltä ja tahtoa takaisin, samalla pystymättä enää olemaan hyviä puolisoita? Tehtyjä valintoja ei voi muuttaa, mutta aina voi tehdä uusia valintoja: ehkä tällä kertaa rehellisempiä, parempia ja totuudellisempia?

Kriisi syntyy, kun ihminen alkaa toimia itseään vastaan. Joskus syynä on halu pitää kulissit yllä, tahto säilyttää mielikuvat itsestä ja toisesta tai yksinäisyyden pelko. Pelätään seurauksia ja naapurien sanomisia. Vanhan kuvion murtumista ja sekasotkua, joka siitä seuraa. Minä ymmärrän, jos joku tietoisesti jostain syystä haluaa elää itselleen väärässä kuviossa: ainakin hän on totuuden myöntänyt, mutta jatkaa elämäänsä ulkoisesti ennallaan. Sen sijaan on vaikea käsittää sitä, miten voi elää vuosia kieltämällä tosiasiat ja totuuden eteenkantamat perusteet.

Totuuden mielestäni tunnistaa siitä, että sitä pitää ja saa epäillä: jos se ei horju eikä lohkea epäilemälläkään, se on totta. Totuus on kaiken lisäksi helpottava: kun pyrkii pysymään totuuden yhteydessä, saattaa toki menettää paikkansa kaverikerhon kivoimpana eli harmittomimpana tyyppinä, mutta ei tarvitse käyttää energiaa valkoisten valheiden ylläpitoon tai salattujen asioiden paljastumisen pelkoon. Silloin myös ihmissuhteet perustuvat aivan eri pohjalle, kun lähtökohtana on totuus: ei ole tarvetta mielistellä eikä jauhaa pashaa. Sitä voi vain olla, ja hoitaa ihmissuhdettaan rakkaudella.

Ei milloinkaan

Tämä oli kiva . Eli lauseita mitä ei ikinä suustani kuulu:)

  • Rakastan kaikkia lapsia! Vauvat ovat aina ihania!
  • No sehän oli vaan kissa, mitä sitä itkemään.
  • Hehe, kun vähän maistaa vierasta niin maistuu omakin paremmalta!
  • Ei tää ruoka maistu miltään, kun tässä ei ole lihaa.
  • Naisen paikkahan on kuitenkin lasten kanssa kotona.
  • Luonnonlääkintä on huuhaata.
  • On paras jättää totuus kertomatta, ettei toiselle tule paha mieli.
  • Koska taiteiden tutkimus ei ole suoranaisesti tuottavaa, se pitäisi kokonaan lopettaa.
  • Kyllä kokoomuslainen on suomalaisen asialla!
  • Älä kehu, ettei ylpisty!
  • Kyllä huonokin suhde yksinolon voittaa!
  • Ilmasto voisi olla hieman viileämpi.

Ensi kerralla ehkä jaksan paahtaa burkhasta eli kehon peittämisestä. Siihen saakka: menkää ulos, siellä on kesä!